Matti Reinikka, Paleosynnyttäjät ja muita novelleja

Matti Reinikan novellikirjan kannessa on sisällysluettelo. Niminovelli Paleosynnyttäjät on sijoitettu viimeiseksi. 

Ensireaktioni Reinikan novelleihin oli: huh, aika omituisia! Seuraavat havainnot: oivaltavia, satiirisia, vekkulimaisen iloittelevia, absurdeja, makaabereja, ihmisen hulluutta lempeästi sivaltelevia, hauskoja, runsaasti rönsyäviä. 

Kaikissa kymmenessä novellissa ihmiset käyttäytyvät ylettömästi ja  pakkomielteisesti. Ei osata toimia rajojen sisällä, vaan mennään huimasti yli. 
Valittu näkökulma ihmisten käyttäytymisen tarkkailussa toimii suurimmassa osassa novelleista loistavasti. 

Paras novelleista on mielestäni Tykkäysindeksi 73,7, jossa kritisoidaan sometykkäyksien varassa elämistä. Saara Kansanniva on huomionkipeä persoona. Kun hän eräänä päivänä löytää somen ihmeellisen maailman, niin se on menoa. Hän tutkii millaiset päivitykset saavat eniten tykkäyksiä ja minä viikonpäivänä ja mihin aikaan päivästä hätkähdyttäväksi rakennettu video kannattaa julkaista. Hän on laskenut monimutkaisen kaavan mukaan tykkäysindeksin, jossa on huomioitu tilin seuraajien määrä. Kun pakkomielle vie Saaran mukanaan hän alkaa katsella elämänsä tilanteita somesilmin, eikä totuudessa pysymisellä ole niin väliä. Ensimmäinen napakymppipäivitys on kuva perunankuorimaveitsen halkaisemasta kynsinauhasta ja toinen runsaasti peukkuja keräävä on otos kummipojasta muka itsensä taikinalla peittäneenä. 
Että semmoinen leivontaprojekti! Tarkoitus oli tehdä kummipojan kanssa pasteijoita, mutta tämä näkymä odotti keittiössä, kun tulin takaisin biojäteastiaa tyhjentämästä. Pakko oli ottaa kuva, vaikka kummitädin huumorintajua taas koeteltiin.
Nälkä kasvaa syödessä ja etsivä löytää aiheensa. Sopivaisuus unohtuu, kun Saara alkaa elää somelle. 
Tämän novellin isku osuu luultavasti aika moneen somessa kuviaan ja juttujaan julkaisevaan ja toimii jopa varoittavana esimerkkinä.  
Ahdistus, tuo tuuheakarvainen ja painava otus, pystyttää leirin Saran rintakehän päälle. Kiristääpä vielä itsensä kiinni muutamlla jämerällä vyöllä ja tekeekin tarkkaa ja tehokasta työtä, sillä kovin hankala on Saaran nyt hengittää.  

Turbocurling on tämän kokoelman toinen minuun suuren vaikutuksen tehnyt novelli. Kuten nimikin sanoo kyseessä on lapsen ympärillä pyörivät ja hänen tietään puhtaaksi harjailevat vanhemmat. Onko lapsen eteen tehty varmasti kaikki mahdollinen? Huomiseksi ja tuleviksi vuosiksi? Kun korkean sotilasarvon omaava isä kouluttaa pientä poikaansa alokkaaksi, niin hänen mielessään käy ahdistava ajatus siitä, että ehkä poikaa pitäisi valmistella myös siviilipalvelusta varten, koska se  alkaa olla muodikas vaihtoehto. Kovin varmistelevaa on myös äidin elämä, kun hän jo paljon ennen lasten syntymää laatii luonnoksia viesteiksi lapsiltaan opettajille ja hioo kiitospuhetta alakoululaiselle hymytyttöpatsaan vastaanottamista varten. 

Paleosynnyttäjissä halutaan ollaan luonnonmukaisia, mutta pelkkä kotisynnytys ilman kivunlievitystä ei riitä. Auli ja Harri matkaavat taksilla Kantapään luonnonsuojelualueen reunalle ja patikoivat sieltä synnyttämään kätilö Bolrogin johdolla muinaisaikaan. Kantapääläiset ovat turkiksiin pukeutuvia "hippityyppejä", joiden puhekin on neomyöhäiskantasuomea, eräänlaista tulkintaa yli kahdentuhannen vuoden takaisesta myöhäiskantasuomesta. "Hei te kakte! Tulkek tännek. Toivotahen tervetullehkse!"

Koiraunelmissa alempi toimihenkilö M. Räsänen rakentaa talvilomallaaan siitoskaavion, jonka avulla on mahdollista saada aikaiseksi täydellinen koiraurheilija. Kaavionsa pohjalta M. Räsänen laatii kenneleille kirjeen, johon hahmottelee asiatekstin lisäksi lyijykynällä  "koirasulttaanin" kuvan. Tuleeko vastauksia yhteistyötarjouksineen?
Täydellisellä koiraurheilijalla on M. Räsäselle syntyneen näkemyksen mukaan neljä hyvin korkealle kohonnutta perusominaisuutta: voima, nopeus, viekkaus ja isänmaallisuus. Voimaa edustamaan hän valitsee mastiffin ja rottweilerin. Englanninvinttikoira ja afgaaninvinttikoira - joista jälkimmäinen on koirakirjan kuvien perusteella edellispäivänä nähdyn kinuskinvärisen koiran rotu - valitaan nopeiksi koiriksi. Viekkaiksi koiriksi M. Räsänen ottaa bordercollien ja labradorinnoutajan. Isänmaallisia ovat tietenkin karjalankarhukoira ja suomenpystykorva.
Kirjastonhoitaja, joka auttaa M. Räsästä faksien lähettämisessä hihittelee, jostain syystä. Räsänen vastaa hihitykseen. Ovatko ehkä hieman ihastuneita toisiinsa. Tässä novellissa toteutuu viaton koomisuus, joka hihityttää minuakin. 

Millaisia ovat uimahallin saunassa kuullut sopimattomat puheenvuorot? Entä miksi kielitoimisto keksii palaverissaan uudissanat mude, monteli ja viipottimet? Saavuttiko peukutusten kalastaja Saara Kansanniva tykkäysindeksilukeman 73.7 ennen kuin...

Tyylikeinona Reinikalla on selostajamaisuus ja kielen vanhahtavuus. Välillä runsassanaisuus on minusta uuvuttavaa, mutta tämä on vain persoonakysymys. 

Kannesta en pidä. Sisällysluettelo voisi olla sisäpuolella. Ja mitä koomisia kuvia noista novellien tilanteista saisikaan! Miten olisi turkisasuiset Auli ja Harri taputtelemassa savesta synnytysammetta?  

Lainaan vielä kohdan Turbocurling-novellin lopusta. Siinä on hienoa aleksiskivimäistä tyyliä.
Niin sekoittuu kuukasvoisen miehen ja punahiuksisen naisen unituhinaan nyt lyijykynän pehmeä rahina ja näppäinten  hiljainen napsutus. Menee myöhään aamuyöhön, ennen kuin on tehty riittävästi ja ainaisen levottomuuden tilalle astuu lempeä rauha, joka viimein päästää nukkumaan nuo kaksi lastensa suojelijaa.  

Minun oli vaikea kirjoittaa tästä kirjasta. Menin nimittäin ottamaan vastaan arvostelukappaleen, kun kirjailija sitä pyysi. Olen ollut tässä asiassa hyvin nihkeä, koska otan tällaisen tehtävän niin vakavasti. Aiemmin olen ottanut vastaan arvostelukappaleen Heidi Mäkisen romaanista Ei saa elvyttää, koska Heidi on rakas blogiystävä. Reinikan kohdalla ratkaisi se, että hänellä on yhteyksiä rakkaaseen Kuhmoon.  

Kiitos onnistuneesta esikoiskirjasta Matti! Onneksi nautin siitä, ei tarvinnut jättää kirjoittamatta. Toivon, että jatkat hyvin alkanutta uraasi kirjailijana. 

 

Päivän paras II

Matkustaminen tekee vaatimattomaksi, kun näkee, miten pienen tilan kukin meistä maapallolla täyttää. 

Nyt olisi tarjolla monta tänä päivänä vastaan tullutta tekstiä, mutta valitsen Päivän parhaaksi tämän Gustave Flaubertin (1821-1880) ajatuksen, koska kaipaan päästä hengittämään jotain muutakin ilmaa kuin tätä suomalaista napinaa ja vikojen etsimistä muista.
Jos hallitus neuvoo pitämään maskia niin se on opposition mielestä pahaa ihmisoikeuksien rajoittamista ja jos ei neuvo, niin silloin Suomen kansalle valehdellaan ja meidät jätetään valistusta vaille. Hoh hoijaa!
Toinen päivän paras olisikin Tuomas Kyrön romaanissaan Kirjoituskonevaras löytämä selitys meidän suomalaisten tavalle etsiä purnaamisen aiheita ja nähdä omat olot huonompina kuin ne oikeasti ovat: Suomalainen onni on lupa valittaa kaikesta. 

Otin kirjoitukseni kuvat Istanbulin matkalla keväällä 2012. Silloin olin sitä mieltä, että tänne, tännekin, on päästävä takaisin - pian. 
Iskelmässä lauletaan kaupungin vanhaa Konstantinopoli-nimeä ja uutta Istanbulia pohtien: 
Nimet muuttuu vain/ja niillä peitetään/ ettei mikään muutu lain/ihminen säilyy entisellään...

Toivotaan, ettei omahyväisyys lisäänny maskien takana välttämättömän liikkumattomuuden myötä. Asiat voi tehdä niin monin eri tavoin hyvin, ja vain vuorovaikutus vie meitä eteenpäin, niin ihmisiä kuin kansojakin.

Istanbul sai Konstantinopolilta/kaiken loiston/ Bosborin rantamilta

Minulla on ikävä matkustelua...
Se toinen matka Istanbuliin on tekemättä. Katselin kuvia ja muistelin, miten mahtava kaupunki; jokainen kaupunginosa kuin oma maailmansa, perinteinen elämä modernin vieressä, maailman parasta ruokaa... suurkaupungin ihmiset niin sydämellisiä kuin vain turkkilaiset osaavat olla. 
Mutta Poriin olisi tarkoitus mennä kuun lopussa. Ja viikon päästä on Helsingin Kirjamessut. Etänä - mikä tylsä sana. Vali-vali-valitus! Paras siis vain tyytyä siihen mitä saa, kun ei voi saada haluamaansa, sitä vuorovaikutusta. 

Miten siellä? Onko kaukokaipuuta? 

  

Maailman mielenterveyspäivä 10.10. 2020

Maailman mielenterveyspäivän tämän vuoden teema on kuunteleminen. Erittäin tärkeä teema. 

Olen nähnyt teemalauseen Kuunnellaan ja kohdataan toisiamme. En haluaisi olla niuho, mutta eihän sijamuoto 'toisiamme' sovi molempiin verbeihin. Kuunnellaan toisiamme ja kohdataan toisemme, eikö niin? Usein kyllä käy niin, että kaikessa kiireessä ja tohinassa me kohtaamme vain pikkasen toisiamme, sen osan toisesta, mikä itselle sopii ja mihin on aikaa, eli silloin partitiivimuoto olisi hassuudessaan sopiva. Silmäilemme toisen puhuessa jo puhelinta tai mietimme malttamattomana mitä sanomme heti kun pääsemme väliin ja unohdamme pysähtyä siihen, mitä toinen sanoo. 

Alkukuvassa on ote Leonard Cohenin laulusta Slow, jossa ylistetään hitautta. Paitsi kiirettä ja menoa, niin kyllä nykyään on alettu arvostaa myös elämän hidastamista. Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani (eilen, onpas minullakin vauhti päällä!) ajatuksista, joita Mari Mörön romaani Paikkaa ja mieltä herätti. Kirjan lopussa on kohta joka sopii hyvin mielenterveyspäivän kuuntelemisen teemaan.

Ei me kaikki olla sankareita, mutta kaikki olemme asiantuntijoita tässä: omassa elämässä. Kuuntele jotakuta tai ole kuuntelematta, jyrää vähemmän ja pidä huolta, ettei se suista muita raiteiltaan. 

"Ole kuuntelmatta" kuulostaa tylyltä, mutta ajattelen sen korostavan rehellisyyttä, sitä että on rehellisempää olla kuuntelematta kuin olla kuuntelevinaan. 

Kuunteleminen on aktiivista toimintaa, usein vaikeampaa kuin puhuminen.  Se vaatii harjoittelua. 
Itselläni on pälpättämisen syynä usein se, että viihdyn paljon yksin, ja kun sitten tapaan muita ihmisiä, niin satsaan tapaamisiin paljon, sähköistyn - ja puhun. Maskista - tuosta kiusasta - saattaa olla apua kuuntelijan rooliin pysähtymisessä. Jos nyt jotain positiivista siitäkin...

Tänään on myös Aleksis Kiven päivä ja suomalaisen kirjallisuuden päivä, henkilökohtaisessa elämässäni saunailta ja lukemista sekä telkkaria. Katson dokumentin Leonard Cohenista ja Marianne Ihlenistä ja jatkan Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaan lukemista. Se on parempi kuin odotin ja sisältää mm. kiinnostavaa pohdintaa kirjailijan työstä. 

Mari Mörö, Paikkaa ja mieltä

Mari Mörö on kirjoittanut joukon lastenkirjoja, tehnyt radio-ohjelmia, kirjoittanut puutarhakolumneja ja opettanut luovaa kirjoittamista verkossa toimivassa kirjoittajakoulussaan. Hän on kirjoittanut myös viisi aikuisten romaania, joista ensimmäinen Kiltin yön lahjat oli sekä Finlandia-palkintoehdokkaana että sai Arvid Lydecken -palkinnon vuonna 1998.

Paikkaa ja mieltä on Mörön romaaneista viimeisin, julkaistu 2007. 

Kirjassa on kaksi kertojaa, pihatyömies Hukkanen ja kiireinen naistenlehden toimittaja Krisu. Tarkastelukulma henkilöiden elämään on parodisoiva ja muistuttaa Kari Hotakaisen tyyliä sekä herkullisessa kerronnassa että lakonisissa mietelausemaisissa tiivistyksissä. Mörö tuntuu olevan pienen ja yksinkertaisen puolella ja hosumista vastaan. Mieleeni nousee myös Miina Supisen perhekuvaus romaanissa Liha tottelee kuria. 

Elämä masentuneen, työelämästä pudonneen ja nettipeleihin uponneen Taro Matsonin kanssa ei enää miellytä Krisua. Hän haluaa eron ja haluaa sen järjestettäväksi  niin, että lapset pysyvät peruskodissaan ja vanhemmat ovat vuoroviikoin jossain muualla. Hän itse asuu lapsettomat viikkonsa uuden poikaystävän luona, jonka seuraan myös pettyy. Saamaton Taro päivystää kodin varastoon rakentamassaan peliluolassa kaiken aikaa, koska hänellä ei ole paikkaa mihin mennä vapaaviikoillaan. Krisu järkeilee, että lasten elämässä on parhaiten paikkaa ja mieltä silloin, kun he eivät joudu kahden kodin systeemiin ja kun he saavat olla aikuisten ohella oman elämänsä "osallistuvia suunnittelijoita". Hän ei pysty kuuntelemaan kenenkään neuvoja tässä kuten ei muissakaan asioissa.
Onko pomottavan Krisun täydellisenä pitämä systeemi toimiva? Tuoko se onnea? Onko hänen ajattelunsa edes kovinkaan omaperäistä vai koostuuko se yleisistä kliseistä ja uskomuksista. 

Parisuhde on kiisseli, fyysinen koti on kulho.

Kodin piha on muun ohessa rempallaan ja apua löytyy Hyvä Helmi -firmasta, jonka perustaja on haistanut markkinaraon uusavuttomien ihmisten elämän puitteiden järjestämisessä. Jotkut kiireiset uraihmiset palkkaavat työmiehen jopa kokoamaan lapsen rattikelkan ja öljyämään narisevat ovet. Rahaa on, mutta ei aikaa, joten hulppeisiin omakotitaloihin tarvitaan mökkitalkkaria. 

Ennen kotitöitä kutsuttiin arjen rutiineiksi, tätä nykyä identiteetin tappajiksi.

Hukkanen päätyy Krisun ja Taron kotiin toteuttamaan pihasuunnitelmaa, mutta joutuu mukaan paljon muuhunkin. Hän on valmistunut "tähän aikaan sopimattomaan ammattiin", arkeologiksi. Kotiapufirmojen työntekijöissä on sekä hänen kaltaisiaan, että halpatyövoimaa. 

Pomppaan Juhtaiskien sivustolle, jossa keksin haeskella työmiestä. Pula työntekijöistä on muillakin, ja Ulan Batorista saa kuulemma luotettavia miehiä, Painavat hulluina 16-tuntisia päiviä, eivät karkaile kesken päivän saati sairastu tämän tästä. 

Juhtaiskät on nettiyhteisö, sparraussivut, joissa eroisiksi tippuneet miehet kertovat oman tarinansa ja tukevat toisiaan. Hukkanen joutuu sinne sattumalta etsiessään peräkärryä, mutta koukuttuu, asuuhan hän itsekin sukulaisten pellon laidassa asuntovaunussa ja koettaa ohjailla poikaansa matkan päästä. 

Paitsi perhe ja työelämä Mörön kritiikin kohteena on työpaikkojen teennäiset hengennostatustilaisuudet, lapsille suunnitellut maailmanparannuskurssit ja huonoa omaatuntoa potevien vanhempien heille tarjoamat ökysynttärit, netin ahmaisema elämä, vapaa-ajan ja koko elämän hektinen suorittaminen, ihmisten toisilleen asettamat vaatimukset, opettajien työn väheksyntä ja omien lasten neroina pitäminen.
Omia lapsiahan on itse kunkin vaikea tarkastella objektiivisesti ja on tärkeää pitää heitä parhaina ja rakkaimpina kaikista, mutta aivan sokea ei saisi olla. Olen kokenut tähän ongelmaan liittyviä tilanteita työssäni. Eräskin oppilaan arvosanasta valittanut äiti oli vakaasti sitä mieltä, että tyttö oppi englannin kielen tuosta vaan ja osaa nyt enemmän kuin opettaja, koska sai joululahjaksi Sex and the City -boxin, ja omaksui sitä katsoessaan mahtavan sanavaraston. 

Maanläheinen Hukkanen näkee pihatöissään ihmisten kyvyttömyyden odottamiseen ja taipumuksen suhtautua kaikkeen kertakäyttöisenä. Nurmikko pitää levittää rullasta ja tökätä pihaan palmuja, jotka eivät kestä yhtä kesää pitempään. 

Ihminen on palannut takaisin keräilyasteelle: ihmisten, työsuhteiden, rihkaman, aivan kaikkien asioiden suhteen. Lapsia ei täällä saa pysymään tolkuissaan millään.

Takakannen kuva näyttää parisuhdeonnelan, joka jää usein haaveeksi. Mies osoittautuu nenäviheltäjäksi, kuten Krisun uusi kumppani, ja naisen vaatimukset alkavat ärsyttää. Kun liikaa odottavalle syntyy parisuhteessaan lapsia, niin epärealistinen unelma on yhä vaikeampi saavuttaa.  

Kylmäketjusta puhutaan, mutta lämpöketju on se mikä tässä maailmassa ratkaisee.

Käy ilmi, että kumpikaan kertojista ei ole kovin vahvoilla elämässään. Hukkanen on kuitenkin tavoittelemassa yksinkertaisuutta elämäänsä, mitä kuvastaa hänen  kaunis ajatuksensa omasta tulevaisuudestaan. 
Keskellä kauheaa kuuklausruuhkaa, siinä jopati-risteyksessä, infoähkyn  ytimessä, määrätietoisen ajelehtimisen seurauksena: minä haluan laittaa vain muutaman kiven paikalleen, niin kuin ne olisivat aina olleet siinä. 

Kirja on kirjoitettu 13 vuotta sitten. Siinä on paljon tähän hetkeen iskevää, mutta eiköhän samat trendit ole näkyneet koko 2000-luvun. Nettivainoa ei kirjan kirjoittamisen aikaan vielä ollut siinä mitassa kuin nykyään ja nettipelimaailma nähtiin ehkä pahempana peikkona kuin miksi se on osoittautunut. 
Käsitys perheestä on yhä laajentunut ja monipuolistunut. Hukkanen määrittelee perheen seuraavasti:
Ne jotka pitävät sinut kuosissa - ne kuuluvat perheeseen.

Tilanteen ymmärtämisen tärkeys

Luin Seura-lehdestä jutun hukkumisonnettomuudesta vuodelta 1959. Oli lokakuun 4. kuten tänäänkin ja myös sunnuntai. Joukko nuoria oli lähtenyt Paalasmaan saaresta Pieliseltä moottorivenekuljetuksessa kirkonkylään Juukaan, osa tanssi-iltamiin, osa keskikoulun asuntolaan kouluviikkoa aloittamaan. Pikamoottorivene törmäsi nuorten veneeseen sillä seurauksella, että he joutuivat veden varaan ja vain kuusi pelastui. Viisitoista nuorta hukkui. Seurasi myös muuta kuin surunvalitteluja.
"Juuan keskikoulun opettajapappi ei unohtanut onnettomuutta. Hän palasi siihen aina synnistä puhuessaan. Maallisia iloja etsineet nuoret olivat saaneet palkkansa, joutuneet kadotukseen. Syyllisiä olivat opettajan mielestä myös heidän vanhempansa - epäonnistuneet kasvattajat." (Ote toimittaja Antero Raevuoren jutusta Kylän suuri suru, Seura nro 40, 1.10.2020)
Jostain syystä juuri uskontoihin vetoamalla ohitetaan usein empatia ja tilannetaju. Onhan meillä tälläkin hetkellä ex-ministeri, joka aina sateenkaariväen kokoontuessa Pride-tapahtumiin alkaa kirjoitella, miten he nostavat häpeän ja synnin ylpeyden aiheeksi. 

Aloin miettiä näitä tilanteita, joissa puuttuu toisen asemaan asettuminen. Osoittaako tällainen käytös muutakin kuin eläytymisen puutetta. Joskus siinä on varmaankin vain yleistä ajattelemattomuutta tai tahdittomuutta, joskus oman nokkeluuden osoittamisen tarvetta.
Puhutaan tunneälystä ja sen puuttumisesta, mutta mielestäni älykkyys sisältää normaalisti myös tunteen. Tunne puuttuu ihmiseltä vain, jos hänen aivojen toiminnassaan on jotain häiriötä. 

Kun poliisi on teloittanut lähietäisyydeltä ampumalla mustan miehen ja Black Lives Matter nostaa esiin epäarvoista kohtelua, niin juuriko silloin pitää viisastella, että mustien epäoikeudenmukaista kohtelua vastaan syntynyt liike ei kata kaikkia ihmisiä, koska "all lives matter". Juuriko silloin? Uskomattoman loukkaavaa!

Kun joku suree synnytyksessä menettämäänsä lasta, niin lohduttaako se, että lohduttamaan tullut huitaisee hänen surunsa kuolleesta lapsestaan sivuun toteamalla reippaasti, että saathan sinä kohta uuden lapsen. EI lohduta, vaan loukkaa syvästi. Olisiko liian vaikeaa vain osoittaa ymmärtävänsä ja ottaa osaa toisen suruun?

Kun ihminen on masentunut eikä jaksa nousta petistä, niin auttaako se, että kanssaihmiset neuvovat ottamaan itseään niskasta kiinni ja mukaan vaan, ei kun töihin ja jumppasalille. EI auta, vaan loukkaa ja vähättelee.

Kun lapsi on pitkään jatkuneen kiusaamisen lopuksi hakattu sairaalakuntoon ja siitä uutisoidaan, niin onko juuri silloin tarpeen muistuttaa, miten paljon myös väkivallan tekijä kärsii ja hän se vasta apua tarvitseekin. EI ole! Ei siinä tilanteessa. Se loukkaa ja mitätöi tehdyn rikoksen. Myös se, että tästä tapahtumasta keskustellessa korostetaan, miten vähän tällaista kouluissa yleensä tapahtuu vie mielestäni keskustelun väärille raiteille siirtäessään sivuun hänet, johon silloin pitää keskittyä ja asian, jonka korjaamiseen pitäisi löytää lisää keinoja. 

Kun oma äitini kuoli ja isäni jäi suremaan neljän lapsen kanssa, iältään 5 - 17 vuotta, niin pappi puhui hautajaispuheessa, miten tutkimattomia ovatkaan Herramme tiet, kun Hän tällaisella onnettomuudella vetää perhettä luokseen. Olimme varmaan kauheita syntisäkkejä, kun näin räikeästi piti muistuttaa, siis papin, ja juuri tässä tilanteessa.

Toinen omakohtainen kokemus tilannetajun puutteesta on eräältä lomareissulta. Se oli vielä niitä aikoja, jolloin valmismatkoilla järjestettiin yhteinen tervetuliaisseremonia, jossa jaettiin vinkkejä ja saattoi ilmoittautua matkanjärjestäjän retkille. Opas hauskutti porukkaa heti alkumaljojen jälkeen kertomalla itse malliksi nauraen pari homovitsiä, ikään kuin näin samanhenkisten kesken. Minä istuin samassa pöydässä miesparin kanssa. Olin jutellut heidän kanssaan jo lentokoneessa, olivat mukavia kavereita. 

Meillä on kaikilla varmaan, ainakin puheliailla, kokemuksia tilanteista, joissa ei ole oikein harkinnut sanojaan. Yleensä silloin nousee häpeän puna poskille. Asian yli pääsee, kun ajattelee, että kaikesta oppii. Tähän minusta sopii termi elämänikuinen oppiminen. Se taas on huuhaata, että elämän aikana ehtisi valmistua kovin moneen erilaiseen ammattiin. 

Otin näitä asioita miettiessäni kuvia kävelylenkkini varrelta. Luonnossa on hienoja värejä. Kurtturuusut kukkivat ja muodostavat kiulukoita. Muutama päivä sitten huomasin tienvarressa kukkivan päivänkakkarankin.  Onneksi syksy on ollut jopa kesäisen lämmin. Kunpa näin jatkuisi joulun alle asti! 

 

5.10 lisättyä

Vielä eräs huomioitava asia liittyen lasten ja nuorten keskuudessa tapahtuviin väkivallan tekoihin. On omituista lukea mielipiteitä, joissa opettajia ja rehtoreita syytetään kaikesta koulualueella ja jopa koulumatkoilla tapahtuvasta pahasta. 
Omana työaikanani olen kohdannut sellaisenkin tapauksen, jossa lähikauppa pyysi koulua selvittämään kaupassa tapahtuneita näpistyksiä. 
Opettajan ammatti on monialainen, mutta jossain tulee raja vastaan. Pitäisi ainakin tulla. Kouluelämää vähemmän tuntevat eivät ehkä tiedä, miten suuri osa opettajan työstä kaikilla kouluasteilla on muuta kuin tietojen ja taitojen siirtämistä oppilaille. 

Kahvipäivä ynnä muuta...

 

Tänään on Kansainvälinen kahvipäivä - skool hyvälle kahville!
Eilen oli Kääntäjien päivä, huomenna on Maailman hymypäivä ja sunnuntaina hyvin tärkeä päivä, Korvapuustipäivä. Onhan näitä hassuja teemapäiviä, joskus useampi teema samalle päivälle. Omia suosikkejani ovat Mene pyjamassa töihin päivä ja Satunnaisten kilttien tekojen päivä.
Tämä alkuhöpötys on tässä peitteenä. Poistin sen kirjoitukseni, johon häirikkö oli tarrautunut. Julkaisen sen tässä alla nyt uudelleen kommentteineen, paitsi ne muutama sata spämmiä, jotka siirsin roskiin. En halua antaa periksi tuommoisille kiusaajille.
Toivottavasti Blogger-ohjelma valitsee kirjoitukseni tunnuskuvaksi tämän kahvikuvan eikä kirjankansikuvaa, jos jonkin kuvan valitsee. Eikö ole muuten ihana jäätelö, mansikan, kerman ja valkosuklaan makusinfonia. 

Kai Aareleidin runoteos Lue minua (2018) on hänen itse 

kääntämänsä, monen kielen taitaja ja kääntäjä kun on.
Hän on koonnut runot suomennokseen kahdesta
vironkielisestä teoksestaan, Naised teel ja Vihm ja vein.

Nimiruno Lue minua on pitkä kaunis rakkausruno. Siitä
otteita alla.

lue minua
kuin runoa
lue hitaasti
lausu joka ikinen tavu
tunne joka ikinen sana kielelläsi
punnitse jokaisen lauseenjäsenen
merkitystä
ja yritä päästä ytimeen
sinähän haluat

Runon minä pyytää lukemaan itseään paitsi kuin runoa, niin
myös kuin miniatyyriä, kuin novellia, kuin romaania,
kuin eeposta ja kuin haikua, ja lopuksi "kuin
vesileimaa jonka näkee vain valoa vasten". 

lue minua
kuin novellia
ei sekään ole 
kovin paljon pidempi
mutta siinä on kerrostumia
sitä voi riisua kuin
vaatteita
kuumassa huoneessa

ja siinä on hämäriä paikkoja
semisävyä
hiljaisuutta
lue
minua

Toisista ihmisistähän tekee kiinnostavan se, että me emme
tunne heitä ja että he ovat mahdollisimman erilaisia.
Kaikki sellainen painostus, jossa pyritään muokkaamaan
ihmisistä samanlaisia on typerää olkoon kyse aatteista tai
vaatteista.
Kuitenkin kaikkina aikoina tehdään niin, joskus hennommin
joskus väkivaltaisemmin, väittäen, että juuri tämä nyt
käyttöön otettu tapa nähdä ihminen on ainoa oikea,
vaikka juuri edellä olisi oltu tyytyväisiä elämään hyvää
elämää toisenlaisina toisin säännöin.

Miksi joku ihminen houkuttelee 'lukemaan' itseään enemmän
kuin toinen? Sitä kutsutaan ihastumiseksi.
Mikä sen ihastumisen herättää? Miksi olen kiinnostunut
X:stä, mutta en yhtään Y:stä? Ja miksi Y on kiinnostunut
minusta, vaikka minä en hänestä?
Miksi kaikki nyt ovat niin kiinnostuneita Z:sta?

lue minua
kuin romaania
jossa on paljon lyhyitä kappaleita
jossa on ilmaa
sillä jotain voi jättää tarinasta pois
tai muotoilla siitä uusi
erimakuinen
romaani
ja jonkun voi jättää kokonaan
kirjoittamatta
tai kesken

eikä aina ole päästävä loppuun
joskus aika ei vain riitä
ikään kuin et tietäisi
lue minua

Kirjan kansikuvassa on osa Maurice Brazil Prendergastin 
teosta Beach No.3, 1900-luvun alun töitä. 
Ihana jalokivivärinen öljyvärimaalus, joka tuo mieleeni 
Paul Gauguinin Tahitilla maalaamat paratiisityöt.  

Katsotaan, löytääkö trolli rakastamansa tekstin täältä toisen tekstin sisältä. Jos niin käy, niin poistan tämän oitis.

On kiva hupsutella noilla teemapäivillä nyt kun jokainen päivä on koronapäivä.
Voi viettää esimerkiksi Röhönaurupäivää tai Omituisten ihmisten päivää mieluummin kuin Käpertymispäivää.
Laitan loppuhuipennukseksi kuvan, jonka mieheni otti itsestään mökillä juoksemassa koronaa karkuun. 

PS Oli vähän vaikeaa leikkaa ja liimaa -systeemillä saada tuo vanhan kirjoitukseni teksti näkymään eri laitteilla. Nyt näkyy, paitsi kuva jää pakosta vähän sivuun. 

Blogimurheita, jos ilojakin

Anneli Soramäki, Lexicon
Haminan Ruutikellarin näyttely, kesä 2020

Blogin pitäjällä on ollut täällä jo pari kuukautta murheenaan joku perkuleen trolli tai robotti, joka on syytänyt roskapostia yhden ja saman julkaisemani kirjoituksen kommenttiosastoon. Näitä "kommentteja" on tullut kymmenkunta päivässä, yöaikaan vähemmän - nukkuvatko algoritmitkin?  
Olen siis aloittanut blogissa käymiseni päivittäin poistamalla tätä roskaa. Ajattelin jo välillä ottaa kommentteihin ennakkotarkistuksen, mutta mitä hyötyä siitäkään olisi, joutuisin kuitenkin poistamaan näitä törkyjä sähköpostistani. Sitäpaitsi minusta on kivaa, että kommentit tulevat blogiin omia aikojaan ilman että kiertäisivät minun "sensuurini" kautta. 
Poistin pari tuntia sitten tuon pommituksen kohteeksi joutuneen kirjoitukseni ja siihen johtavat tagit, mutta en suinkaan hävittänyt mitään. Pidän kovasti kirjan kansikuvasta, jossa on yksityiskohta kauniista maalauksesta. Haluan käydä katselemassa sitä. Arvostan myös kommenttikeskusteluja, ei tulisi mieleenkään hävittää kommentteja. Kirjoitus on siis tallella, ja julkaisen sen kaikkinensa uudelleen juonimallani tavalla joskus tässä lähiaikoina. Uskon, että robottia voi hämätä toisin kuin ihmistä. 

Ilmoitan nyt tässä kaikkien kuullen sille algoritmille, että en todellakaan  tarvitse peniksen laajentimia tai bodaajien hormoneja. Minulla ei ole penistä ja olen tyytyväinen pieniin lihaksiini. Kiitos, riittää sitä sorttia!

Ennen Blogger-ohjelma siirsi automaattisesti törkyä roskapostiin, joskus vahingossa asiallisiakin kommentteja, mutta ei se haitannut, kun kävi vain tarkastamassa ja siirtämässä ne takaisin. Nykyinen paranneltu ohjelma ei näemmä toimi tältä osin. Harmi!  
Muutoin olen alkanut huomata uudessa ohjelmassa hyvääkin. Voi esim. nähdä blogissa käyntien historian koko blogiajalta. En ole varma, oliko tällaista grafiikkaa ennen, vai enkö vain käynyt koskaan katsomassa. Minulla näyttää ilokseni ja hämmästyksekseni kävijöiden määrä kasvaneen tasaisesti koko ajan. Piikit käyrässä johtuvat luultavasti jostain ajankohtaisesta aiheesta. Tuntematon sotilas -kirjoitukseni kuului  Suomi 100 -kirjoitussarjaan, jota mainostettiin eri kanavilla. Sillä oli toista tuhatta lukijaa julkaisupäivänä, mikä on paljon enemmän kuin minulla yleensä, ja se on edelleen myös luetuin kirjoitukseni. 
Mitä noista määristä! Tärkeintä minusta on, että vaihdetaan ajatuksia. 

Kirjablogeissa on näkynyt viime aikoina sellainen ilmiö, että siirrytään pois blogeista Instagramiin. Miksi? Voisiko joku selvittää, mikä siellä Instassa on paremmin kuin blogeissa. Jos se on niin, että tyylinä siellä on suositella kirjoja lyhyesti vinkaten ja keskustella emojeilla, niin se ei käy minulle. Pidän juuri päinvastaisesta, pitkistä kirjoituksista ja keskusteluista. Nautin siitä, että saan muotoilla ajatuksiani ajan kanssa ja kokea elämyksiä toisten kirjoituksia lukiessani.
Blogeista saa kyllä vinkkejä hyvistä kirjoista, mutta en käy sen vuoksi lukemassa kirjablogikirjoituksia. Olen aina löytänyt mieluista lukemista, jo ennen tietokoneita ja someaikaa. Silloin lehdissä oli hyviä kirjallisuusarvosteluita ja posti toi laatikkoon kustantamoiden houkuttelevia katalogeja. Kun luen yhden kirjan, se johtaa heti toisiin. Tulee halu lukea lisää samalta kirjailijalta tai samasta aiheesta muilta. 

Äsken kirjastoreissullani silmäilin hyllyä, johon asiakkaat voivat tuoda omia kirjojaan jakoon ja josta voi ottaa lukemista omakseen. Huomasin siinä tutun kirjan, Teuvo Saavalaisen romaanin Velipoika löi kerran. Se oli aivan pakko ottaa mukaan. Muistan, miten lumoutuneena luin 80-luvulla Saavalaisen kirjoja. Ja poika vaikenee oli Finlandia-ehdokkaanakin. Sitten aloin muistella ketä Saavalaisen tyyli tuo hurjuudessaan mieleeni ja päädyin kahteen kirjoittajakouluttajaan (sitä ja paljon muuta, molemmat) Taija Tuomiseen ja Torsti Lehtiseen, heidän omaan elämään pohjautuviin romaaneihinsa. Tuli halu lukea jotain näiltä kaikilta.
 
Viimeksi olen lukenut Kari Hotakaiselta kirjat Elämä ja muita juttuja, Tuntematon Kimi Räikkönen ja Huolimattomat, Yasmina Khadran romaanin Kabulin pääskyset ja Eero Huovisen muistelman Äitiä ikävä. Kirjastosta on lainassa keko kirjoja, joita ei selailun jälkeen teekään mieli lukea. Ehkä luen seuraavaksi jo aiemmin lukemani Ranya ElRamlyn kauniin kirjan Auringon asema. 

Tämmöistä kirjallista elämää täällä. Entä siellä? 

Pitäkää peukkuja, että häiritsijä-mikä-lie pysyisi poissa.   

Tilanne seuraavana aamuna:
Ihanaa, yöllä ei yhtään trollikommenttia! Syvä helpotuksen huokaus.