Huomioita viime aikoina lukemistani kirjoista: Knausgård, Skiftesvik, Slimani, Itkonen, Rajakylä

Tässä se nyt on, kaikkien meidän Knausgård-fanien odottama kirjailijan esikoisromaani Poissa päiväjärjestyksestä (2018). Kummastelen nimivalintaa. Alkuperäinen norjalaisteos on nimeltään Ute av verden (1998), ja nimi kertoo kirjan ydinasiasta, päähenkilön ulkopuolisuudesta. Suomalaista nimeä en osaa yhdistää mihinkään. 
Kirja voitti ilmestymisvuonnaan Norjan kriitikoiden palkinnon.

Teos on 760-sivuinen, runsaus on Knausgårdin tavaramerkki. Hieman olisi voinut tiivistää. Runsaus tuo kuitenkin päähenkilön, 26-vuotiaan opettaja Henrik Vankelin, persoonan niin eläväksi, että sellaista tasoa ei minimalistisella tyylillä saavutettaisi. Niin vahvaa tunnetta päähenkilön persoonaa kohtaan, mikä tässä syntyy, kokee lukijana harvoin.

Henrik Vankel lähtee töihin pohjoiseen, rakastuu ja ajautuu tuhoon tuomittuun suhteeseen 13-vuotiaan oppilaansa Miriamin kanssa.  Paljastumisen pelossa hän pakenee synnyinseudulleen. Matka menneisyyteen nostaa esiin kaikenlaista häpeää, vanhoja mokia, teinisähläystä, jonka ihminen yleensä unohtaa ja painaa villaisella. Henrik ei unohda. 
Knausgård ei ole unohtanut. Hänen tapansa kuvata lapsuuden ja nuoruuden tunnetiloja, varsinkin häpeää, on hämmästyttävän tarkka. 

Tällä tavoin, kaikessa kiireessä hylätty, on lapsuutemme meissä, täynnä pieniä jälkiä, joille emme pian enää pysty antamaan merkitystä. Totta kai me kaipaamme. Sieltähän me olemme lähteneet. Totta kai me haluamme palata, tarttua uudestaan siihen mistä olemme luopuneet, kömpiä auton alle kuin mitään ei olisi tapahtunut ja koukata sinne vierineen pallon, juosta pihan poikki tielle, etsiä muita pelaamaan jalkapalloa, pelata kunnes kaikkia raajoja pakottaa väsymyksestä, kiipeillä puissa, sukeltaa veteen ja uida yhä syvemmälle, kunnes keuhkot ovat halkeamaisillaan, nousta pintaan riemuiten, näitkö sen!

Henrik Vankel ei ole paha. Hän on syvästi ahdistunut ja epäkypsä ihminen. Romanttinen rakastuminen ei tunnu mitenkään omituiselta, vaan jopa loogiselta, kun tietää Henrikin haparoinneista ja peloista. Hän on ikään kuin tytön kanssa psyykkisesti samanikäinen, koska hänen on niin vaikeaa luoda aikuisia ystävyysssuhteita. Miettikää, miten vaikeaa on luoda tällainen tilanne ja saada siitä uskottava eikä vähääkään epäkunnioittava. 

Painoin kämmeneni hänen kämmentään vasten. Jotakin avautui välillemme. Hän ei ottanut kättään pois, hän painoi sen omaani vasten, ja hänen katseensa sai onnen aallot virtaamaan lävitseni, se tuntui niin hyvältä, enkä sittenkään uskaltanut, hänen peittelemättömän antaumukselliset silmänsä tekivät minusta pelokkaan, hän tuli minua vastaan, enkä pystynyt kohtaamaan häntä.

Vielä pitää sanoa, että kirjan loppu on hyvä, sekä kysymyksiä herättävä että kokoava, helpottava, ainoa mahdollinen. 

Kiitos mahtavalle suomentajalle Katriina Huttuselle, joka on suomentanut suurimman osan Knausgårdilta suomennetuista. 

Joni Skiftesvikin kirja piti palauttaa heti reissusta tultua, kahden viikon laina. Ei jäänyt muuta kuvaakaan kuin tämä, mutta eikö tämä olekin mainio!
Pieni on kova lukija, hän muistaa hänelle luettujen kirjojen juonia ja kertoo niitä automatkoilla omalla istuimellaan. Melkein näkee, mikä surina aivoissa käy. Skiftesvikin hän otti ja aloitti:"Oli kaunis päivä..."

Finlandia City (2018) on omaelämäkerrallista jatkoa neljän vuoden takaiselle teokselle Valkoinen Toyota vei vaimoni. 

Tässä teoksessa Skiftesvik kertoo paljon lapsuudestaan satamakaupungissa ja niistä tapahtumista, jotka hän on siirtänyt kirjoihinsa, muunneltuina tai joskus lähes sellaisinaan.
Erittäin kiinnostavaa lukea miten elämä on asettunut kirjoihin. 

Leïla Slimanin kirja Kehtolaulu (2018), alkuteos Chanson douce (2016) on psykologinen rikosromaani, jossa rikollisen persoonan selvittelyn lisäksi on paljon vanhemmuudesta, erityisesti äitiyden haasteista ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. 

Perhe saa ihanteellisen lastenhoitajan, joka osoittautuukin liian paneutuvaksi tehtäväänsä, pakkomielteisen takertuvaksi ja omivaksi. Onko Louisella muuta elämää?  Kannattaisiko pariskunnan luottaa vähemmän?
Kirja alkaa rikoksen tapahduttua rajulla kohtauksella, jossa työpaikaltaan hälytetty äiti tulee teurastuspaikalle. Sen jälkeen käydään läpi, miten tähän tultiin.

Erityisesti minuun koskee tässä kirjassa äidin kamppailu, nuutuminen äitiyslomalla ja epäröinti, uskaltaako jättää lapsensa hoitajalle. Ja miten hyvä haltija alkoi oudoksuttaa, mutta äiti puisteli pois epäilynsä. Äitien ikuinen syyllisyys ja epäröinti, teenkö oikein, saanko enää elää omaa elämääni.

Ihmettelin nuorena, miten usalaiset rikkaat äidit pestasivat lastensa hoitajiksi ulkomaisia aupair-tyttöjä, joihin olivat tutustuneet lyhyen kirjeenvaihdon kautta. Nämä äidit eivät edes käyneet töissä, vaan halusivat irrottautua puuduttavasta arjesta ja kulkea vapaana rouvakerhoissa. Eikä siitä ole pitkä aika, kun Suomessakin äidit etsivät lapsilleen hoitajaa kaupan seinään laittamallaan lapulla. Heille se oli pakko, koska töihin piti mennä. 
Eläköön koulutetut hoitajat ja kunnallinen varhaiskasvatus!

Kirjan rakenne ei miellyttänyt minua.  Se ei haittaa, että rikos paljastuu alussa, monet rikoskirjailijat ovat käyttäneet tätä rakennetta onnistuneesti teoksissaan, mutta tässä kirjassa jännite lopahti, koska alun jälkeen kaikki meni ilman yllätyksiä vääjäämättömästi loppua kohti. 
Kirja on palkittu Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, Goncourtilla. Tämä minun rakennevirheenä näkemäni ei varmaan ollut sitä kriitikoiden mielestä.  

Juha Itkosen omakohtainen romaani Ihmettä kaikki (2018) kertoo siitä, miten vaikeaa terveen lapsen saaminen voi joskus olla, miten heiveröistä ennenaikaisesti syntyneen pienen ihmisen elämä on ja miten arkielämä kannattelee stressin keskellä. 
Millaista on, kun kohdussa ilman lapsivettä ponnistelevan lapsen kohdalla on päätettävä abortista ja kun sitten uusi vauva ilmoittaa tulostaan, mutta heitä onkin kaksi, eikä mikään ole mutkatonta nytkään. 

Hellä, kaunis, vertaistukea tarjoava romaani.

Ehkä kirjoittaisin vielä tästäkin. Ehkä, ihan vain siksi että ennenaikaisuus ei olisi samanlainen jokseenkin täydellinen mysteeri kuin se suurimmalle osalle ihmisistä tuntui olevan. Tai sitten siksi, että olin kirjoittanut surusta ja kuolemasta, miksen kirjoittaisi tästä, elämästä ja onnesta?

Sami Rajakylän romaani Pankkipoika (2016), alaotsikkonaan Kaupallinen tragedia, on toinen osa työläistriologiaa. Ensimmäisessä, Pätkärunoilijassa (2013), päähenkilö Keijo työskentelee Kelan asiakaspalvelijana, Pankkipojan Esko taistelee kiirettä vastaan ja koittaa palvella hermostuneita asiakkaita Itäkeskuksen Hypermarketin pankkipisteellä ja kassalla, nykyajan työläisammatteja. 
Rajakylä työskentee itse kassatehtävissä, joten tuntee alan, josta kirjoittaa.  

Eskon elämä on päämäärätöntä, väliaikaisuuden sävyttämää tarpomista, vaikka hän on jo puolivälissä neljääkymppiä.  Hyvän koulutuksen omaava, menestyvä tyttökaveri suosittelee opiskelua, mikä ei maistu. Kalja ja mässyruoka telkkarin ääressä maistuvat, ja työ on pakkopullaa. Parisuhteeseen sitoutuminen kauhistuttaa lopullisuudessaan. 

Kirjasta tulee mieleen Taru Mäkelän ohjaama elokuva Varasto. Huumoria löytyy, samoin työelämän kritiikkiä.

Huomasin, että kirjan kansiliepeeseen on lainattu minun blogini Pätkärunoilija-postauksesta  pari rohkaisevaa lausetta esikoiskirjailijalle. Ei minulta ole kysytty mitään. Hmm, olisin tykännyt, että olisi kysytty.
Odotan trilogian kolmatta osaa.

Paljon ruokaa lukijalle, ja mitä muuta Jenny Offill sanookaan

Tutkimukset ovat osoittaneet, että lukeminen on suunnaton haaste neurologiselle järjestelmälle. Eräässä psykiatrisessa julkaisussa väitettiin, että afrikkalaisten heimojen unentarve kasvaa sen jälkeen, kun heimon jäsenet ovat oppineet lukemaan. Ranskalaiset uskoivat vakaasti näihin teorioihin: toisen maailmansodan aikaan he jakoivat suurimmat ruoka-annokset niille, jotka tekivät raskasta fyysistä työtä, ja niille, joiden työhön kuului lukemista ja kirjoittamista. 

Eipä ihme, että on niin nälättänyt viime päivinä!

Äskeinen ote on Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto. Takakannessa on ärsyttävästi kirjastoläpykkä  sellaisen arvion päällä, joka alkaa: "Näinä päivinä on melkeinpä mahdotonta keksiä romaanimuotoa uudelleen, mu..." No, minusta tämä on säeromaani, verse novel, mihin genreen vastikään tutustuin. Päiväkirjanomaisia fragmentteja päähenkilön elämästä ja ajatuksista, parisuhteen ja vanhemmuuden pohdintaa, otteita aiheesta, johon hän perehtyy työtehtävässään, kirjailijoiden ja tiedemiesten ajatuksia ja paljon muuta ilmavasti pikkukappalein. Kaiken fragmentaarisuuden sisällä kirjassa on myös selkeä juonitarina. 

Kirjan alku, ensimmäinen kappale: 
Sanoit, että antiloopeilla on kymmenkertaiseksi suurentava näkö. Olimme juuri tavanneet, tai sitten se oli pian sen jälkeen. Se mitä kerroit tarkoittaa, että kirkkaana yönä antiloopit saattavat nähdä Saturnuksen renkaat. 

Vilkaisen yleensä kirjasta alun ja lopun ja päättelen, kannattaako lukea. Minusta tämä alku on hieno. Mutta kun vilkaisin loppua, tiesin, että pitäisin kirjasta todella paljon. 
Tyttö ojentaa meille ryppyiset paperinsa ja ryntää juoksuun. Sinä jäät odottamaan minua. Katselemme, kun tyttäremme muuttuu yhä pienemmäksi. Vasta aikuisena valkenevat asioiden nimet. 

Kirjan kansi on minusta kauhea. Kaiken sekamelskan lisäksi vielä yhdessä noista läiskistä huonosti saksittu pätkä Guardianin arvostelusta: "Poikkeuksellinen romaani... Älä pyristele vastaan vaan lue." No mutta, ei tämän lukemiseen mitään vastarinnan voittamista tarvita. Helppo, soljuva teksti. 

Sanoinko jo, että kirjan teksti on todella kaunista! Vastakohta rumalle kannelle. Miksi nykyään törmää niin usein rumiin kansiin? Tekeekö joku kustannustoimistossa niitä sivutyönään? Tästäkään ei löydy tekijän nimeä. Meillä on taitavia kuvataiteilijoita työttöminä!

Kävin etsimässä tietoja Jenny Offillista: yliopiston opettaja Columbian yliopistossa New Yorkissa, kirjoittanut toisenkin romaanin ennen tätä ja neljä lastenkirjaa. Esikoisromaani Last Things vaikuttaa hyvin kauniilta, luin siitä pätkiä, käsittelee lapsen suhtautumista äitinsä ilottomuuteen. Tekispä mieli lukea sekin. 

Kirjoittaminen on tehnyt nyt niin nälkäiseksi, että lähdenkin tästä syömään. 
Palailen lyhyiden kirja-arvosteluiden kanssa. Slimania, Itkosta, Knausgårdia ja Skiftesvikiä.  

Kävin vielä katselemassa toisten blogikirjoituksia tästä:
Lumiomenan Katja huomasi kiitellä myös suomentajaa Marianna Kurttoa (klik) Yhdyn kiitokseen.
Omppu Martin ihmetteli kehujen ketjuuntumista ja ylikehuja (klik). 
Minäkin oudoksuin takakannen hehkuttelua - kimmeltävä elämän käsikirja, kirjallinen pommi, hah!
Suketus (klik) korostaa kepeänä kulkevan tekstin alla olevaa syvää ja vakavaa. Koin samoin. 

Hengissä ollaan, joskaan ei aivan tiptop kunnossa, ja vähän matkakuvia Toscanasta

Bloggaajan kuuluu pitää lukijansa ajan tasalla, eikä jättää heitä epätietoisuuteen. Siksi tämmöinen pieni tilannekatasaus ja alkupaloja tulevasta.

Uskomatonta. Sain Italian lomamme loppupäivinä oireita, joista selvin oli massiivinen uupumus, ja kotiin palattua nuosi kova kuume ja yskä, keuhkokuume. Taas! Juhannuksen alla toissakesänä kävi samoin. Matkassa ei ollut mitään rasittavaa, matkaseura oli upeaa ja elämä helppoa. Pitää varmaa seuraavalle matkalle (en kait minä tähän kuole!) varautua hengityssuojalla ja käsineillä. Oikeastaan tämä tauti teki kyllä tuloaan lisääntyneinä aamuyskinä jo paljon ennen matkaa.

Nyt käyn päivittäin tiputuksissa, muun ajan luen ja nukun. Tänään olo koheni hieman, jaksoin jo tehdä muutaman kuvan ja kirjoittaa tämän. Useimmat tämän postauksen kuvista ovat kyllä mieheni ottamia ja tekemiä. 
Mies laittaa ruuat, hoitaa kaupassakäynnit ja muut. Siivota ei tarvitse, koska putkiremontti on menossa ja kaikki muutoinkin sekaisin. Olemme ilman omaa vessaa, mikä ei ole mukavaa. Tuleehan siinä vähän kuntouttavaa liikuntaa, kun käy saunaosaston vessassa alakerrassa. 
Minulla jalat painavat tonnin.

Laitan tähän perään muutaman matkakuvan. Palailen paremmin toivuttuani kertomaan kaikesta matkalla koetusta ja ajatellusta ja jotain niistä monista kirjoista, joita olen lukenut matkalla ja toipilaana. Hurjasti olisi asiaa ja palava halu kirjoittaa, mutta käsi ei jaksa kauaa näpytellä. Sellaista on fyysinen uupumus.

Veriviljely on menossa, toivottavasti ei löydy mitään ikävää. Täydellinen toipuminen keuhkokuumesta vie ainakin kuukauden päivät, mutta heti kun tulehdusarvo laskee normaalin lähelle, alkaa elämä luistaa. Sitä odotellessa sydämelliset terveiset täältä toipujalta teille lukijat!

Toscanassa muratilla on sydämen muoto. 

Asuimme vuokratalossa maaseudulla Castagnetto Carduccin kylässä, Livornon eteläpuolella.  
Pihan katos toi mieleeni Fellinin elokuvien isot perheet omituisine perheenjäsenineen sukupäivällisillä. Mekin söimme tässä viidestään. 
Mieheni tuumaili, että mökille voisi tehdä tällaisen kesähuoneen, mutta katto pitäisi olla jotain muuta materiaalia Tässä se on meriruokoa.

Pisan tornin vieressä tyypit poseerasivat yksilöllisesti samalla tavalla tornia käsiensä välissä pidellen tai sitä tukien. Tätä performanssia oli hauska katsella. Huomasin, miten eräs kiinalaistyttö sätti äitiään, kun tämän kädet eivät taipuneet kuvassa juuri oikeaan kulmaan. 

Itse en välittänyt niinkään kellotornista, vaan sen vieressä olevista huikaisevan kauniista tuomiokirkosta ja kappelista. Kaikki tämä kauneus mitä upeimpine yksityiskohtineen on kaiverrettu esiin marmorista ja kivestä. Kaupungissa on muutakin hienoa arkkitehtuuria. Miten vanhoja rakennuksia ja yhä meidän ihailtavanamme! Tuhat vuotta sitten panostettiin rakennusten kestävään kauneuteen.

Ja tässä uudempaa kaunista samalla Piazza del Miracol -aukiolla kirkkorakennuksia vastapäätä, puolalaisen kuvanveistäjä Igor Mitorajin teos Angelo Caduto, Fallen Angel, vuodelta 2012. 

Jari Tervo, Aamen

Kun olin lukenut pari lukua Jari Tervon romaania Aamen, aloin nähdä sen näyttämöllä, samantyyppisenä runsaana tykityksenä kuin Pirkko Saision musikaalit SLAVA!Kunnia ja HOMO! ja ilmeisesti -  ja varsinkin - myös kuin tämä uusin, jota en ole vielä nähnyt, Musta Saara, päätellen blogikavereitten kuvauksista. Mustassa Saarassa on toistuvina esiintyjinä kolme ikääntynyttä tanssityttöä ja Aamenessa somekuoro. Molemmissa teoksissa pureudutaan kylmien arvojen sekavaan maailmaan. 

Tiesin Aamenta aloittaessani, että ellen tee henkilökarttaa olen loppuaamenen lähestyessä aivan pihalla siitä, kuka on kukin ja miten he liittyvät toisiinsa.
Kirjoitin siis perheet ja yksittäiset henkilöt paperille omiksi ryhmikseen. 

Kirjassa on Maanviljan monisukupolvinen perhe, jonka vanhimmat jäsenet laukovat teräviä huomioitaan nyky-yhteiskunnasta tuonpuoleisesta käsin, Kaitsu ja Liekko Häräntähti poikineen, Vehnäpäät, Tatska Tiera, Wang Lili, Tuomikki Tammi ja monia muita kummallisen nimen saaneita tyyppejä. Kertojia on kolmisenkymmentä, eikä kukaan heistä syvene hahmona muita tärkeämmäksi. Päähenkilöksi voisikin nimetä Jämämäen kaupunginosan koko kerrostaloasukkaiden yhteisön. Lisäksi muutaman luvun lopussa on tapahtumia ruotiva, sekoileva somen kommenttiporukka, siinäkin joitain jo esiteltyjä henkilöitä mukana nimimerkillä, tarkka lukija kyllä tunnistaa. Tämä kommenttiketju osoittaa ihmisen alennustilan räävittömyksineen, pikatuomioineen ja mielipidekuperkeikkoineen. Lapsen raiskaaminen saattaa olla somekuoron huutajille sekä rikos että hyvä teko ja uhrin oma syy riippuen vouhkaajan asenteista uhrin ja oletetun tekijän todellista tai oletettua ihonväriä ja muuta persoonaa kohtaan.

Monipolvinen tarina kattaa yhden päivän. Vanha Leo Maanvilja raahaa läpi päivän pomppulinnaa, joka olisi tarkoitus pystyttää maahanmuuttovastaisen mielenosoitustapahtuman alueelle lapsille leikkipaikaksi. Pomppulinna edustaa jotain pysyvää ja konkreettista kaiken päättömän menon ja omituisten tapahtumien pyörteessä, kuten mehumaija, jota päähenkilöpoika kiikuttaa huushollista toiseen Tervon lapsuuden muistoissa viipyilevässä romaanissa Esikoinen.

Kirjan ensimmäinen virke on lyhyt: Kuka minä olen? Viimeinen virke käsittää 143 sanaa (jos laskin oikein), muutaman pilkun ja useita kolmen pisteen sarjoja. Tyylitaituri Tervo!
Dialogi on upeaa, kuten Tervolla aina ja kielikuvat mainioita, mutta välillä kaikkea on kyllästyttävän paljon. Liikaa vitsiä ja rönsyjä ja nopeita, epäuskottavia juonen käänteitä. Ei niiden uskottavia ole varmaan tarkoitus ollakaan, pikemminkin kärjistettyjä ja karnevalistisia. Tällainen tyylihän on Tervon tavaramerkki, mutta nyt vauhti ja vimma koettelee lukijan kärsivällisyyttä.
Kun henkilöitä on näin paljon ja heidän tiensä risteävät, on oltava todella valppaana. Vilkaisin henkilökarttaani vähän väliä.

Toisten näkemysten tuomitseminen, ihmiskaupan uhrien ja paperittomien arki, ihmisten yritys selviytyä monimutkaisessa maailmassa sillä ymmärryksellä, mitä heille on annettu. Rajuja aiheita ja rajuja käänteitä, rikoksia. Onneksi kirjassa on paljon myös tilannekomiikkaa ja lämmintä asennetta ihmispoloja kohtaan.
Niille, joiden mielessä Tervo on leimautunut johonkin kuplaan, haluan kertoa, että sivalteluja tässä tekstissä on moniin suuntiin. 

Uransa alussa Tervo kirjoitti Rovaniemen alamaailman porukoista. Nyt hän on palannut osin siihen suuntaan. Tässä tarinassa on myös muita kuin roistoja, on pappi, pitkälle lukenut yliopistonainen, opettaja, sairaanhoitaja ja muita keskiluokan edustajia.

Vaikka henkilöillä on kullakin oma hyvinkin erilainen kielensä, on eri murteita ja maahanmuuttajan suomea, niin henkilöt eivät oikein erotu, mikä johtuu ehkä siitä, että kaikkien heidän monologeissaan välittyy kirjailijan nokkeluus ja velmuus enemmän kuin näiden ihmisten oma persoona. 
Esimerkki tästä, ote alakoululaisen Mikael Häräntähden ajattelusta. Ollaan tunnilla, jonka aiheena on Mikael Agricola.
Mikael Agricola kirjoitti Abckirian ja Se Wsi Testamentin. Se joutui keksimään uusia sanoja, koska suomalaisilla ei ollut ollut mitään sanottavaa toisilleen koko keskiaikana. Ne raivasivat kaskea ja kaivoivat ansakuoppia. Teräviksi vuollut paalut lävistivät ruhon, sarvipää ilmoitti kuolinmölinällään bakkanaalien alkaneen. Nuotiotulilla flossattiin ja vasanmaksaa ahmittiin.
Heimon jehu twerkkas hirvensarvet päässään. Se oli kastanut sormensa elukanvereen ja vetäissyt amerikkalaisen jalkapalloilijan viivat naamaansa.
Hauskaa kyllä, mutta tämä sanasto tuntuu minusta oudolta Mikaelin käyttämäksi?

Jossain kohtaa lukemista joidenkin tyyppien paasaaminen ärsytti ja kyllästytti minua suunnattomasti. Tässä Tervo kuvaa todellisuutta hyvinkin realistisesti; nykyään saarnaajia ja oikeassaolijoita riittää.

Miksi näin outoja nimiä henkilöillä? Essi Kukurtaja, Vilutar Maanvilja, Orma Vehnäpää. Kuulostaa keskiaikatapahtuman näytelmältä tai digipeliltä. Jos henkilöillä olisi tavalliset nimet, he pysyisivät paremmin lukijan mielessä nopeiden käänteiden ja monien tarinoiden runsaudessa. 
Olisiko joidenkin nimien tarkoitus korostaa ns. kantasuomalaisuutta? Ja onko muitakin kuin yksi henkilö, jolla on vastine todellisuudessa? 
En pitänyt siitä, että tunnistin erään humaanin, kiltin henkilön peitenimen takaa ja koin, että hän sai fiktiivisen hahmon kautta mielestäni aiheetonta ja ylimitoitettua pilkkaa osakseen.  

Toivottavasti teatterit ja elokuvantekijät nappaavat Aamenen käsikirjoitettavakseen. Kun henkilöt herätettäisiin näyttämöllä henkiin, he olisivat selkeämpiä ja tragiikka nähtynä ja kuultuna ehkä julmempaa kuin farssimaisesta tekstistä koettuna. 

Käväisin lukemassa lehtiarvosteluja. Ansiokas kiteytys tästä teoksesta on Kouvolan Sanomien toimittajalla Seppo Paajasella.
"Jämämäen sortin sakin asioista ja ajatuksista kasvaa tragikoominen kansanooppera. Järkyttävyydessään se voisi olla jopa sielunmessu, requiem, joka tapauksessa loppuun voi hyvällä syyllä kirjoittaa - Aamen!"

Minun tekee kyllä mieli lukea yhteiskuntasatiiri, kansanooppera Aamen kokonaan uudelleen - osin olen lukenutkin tätä kirjoitellessani - koska epäilen, että en ole vieläkään hoksannut kaikkia herkullisia yksityiskohtia. Haluan löytää kaikki tekstin jujut ja viittaukset, niin että voin laskea kirjan tyytyväisenä kädestäni ja todeta 'Aamen plottis!'. 

Arvatkaa, mitä olen aloittanut lukea - Karl Ove Knausgårdin juuri suomennettua ensimmäistä romaania, Poissa Päiväjärjestyksestä (Ute av verden, 1998). Se on täydellinen vastakohta Tervon vauhdikkaalle menolle. Knausgårdilla saattaa mennä kokonainen sivu jonkin tuntemuksen analysointiin, ja silti teksti koukuttaa. Liepeessä kerrotaan, että kirjasta on tekeillä elokuva. Mietin, ottaisinko tämän matkalukemiseksi, 760 sivua, vähän painava, ja edessä matka, jolla lukeminen jää vähemmälle, kun matkaseurana on hurmaava, kohta kaksivuotias kullanmurunen. Pitää pakata mukaan Molla ja mummo ja Santtu ja Ihana Iina. Knasu jää ehkä odottamaan minua tänne kotiin.  


P.S. 
Ai niin, unohtui kommentoida kirjan nimeä ja kantta. Nimi on loistavan itseironinen kertoessaan lukijalle, että tulossa on saarna. Minusta kirjan nimi voisi olla aina kannessa näkyvämpänä kuin kirjailijan nimi. 
Kansikuvan suunnittelijan nimeä en löydä. Pitäishän se nyt näkyä. Kävin Otavan sivuilla tutkimassa, hän on luultavasti Otavan graafikko Jaakko Ollikainen. Näin siellä rajumman hahmotelman. Tämä on hieman säyseä, lastenkirjamainen, mutta kertoo kyllä hyvin kirjan moninaisuudesta.  

Matkalla olosta

Bolivian kaunotar
ystäväni ikkunalla Joensuussa

Miksi ihminen matkustaa? 

Työn vuoksi, rentoutuakseen, päästäkseen irti arjesta, nähdäkseen maailmaa ja oppiakseen uutta, kokeakseen palvomansa tähden konsertin tai maailmankuulun oopperaesityksen, pitääkseen ryhmämatkalla hauskaa toisten kanssa, tutkaillakseen itseään yksinmatkalla, saadakseen virikkeitä taiteelliseen työhön, eksoottisia tai esteettisiä elämyksiä kokeakseen, jotain pakoon tai jotain kohti. Syitä on useita.

On sellaisiakin ihmisiä, joille jo ajatus matkasta on uhka ja stressi. He pelkäävät selviytymistään vieraissa paikoissa ja tuntevat helposti koti-ikävää. Jotkut eivät saa matkailusta irti mitään erityistä ja kokevat, ettei maksa vaivaa.

On myös yhä enemmän niitä, jotka pitävät matkustelua epäeettisenä. Itse olen päätynyt siihen, että koska ne koneet kuitenkin nousevat ilmaan, niin minäkin voin niihin istahtaa. Olen pieni herne rokassa. Sinä päivänä kun matkailu kielletään tai raihnastun niin, etten jaksa lähteä mihinkään, alan matkailla sohvalla kirjojen parissa ja matkaohjelmia katsellen, ihan tyytyväisenä olooni, uskon.

Silvia Hosseini pohtii esseekirjassaan Pölyn ylistys matkalla olemisen ja siinä ohessa myös kirjoittamisen tuomaa onnen tunnetta.
Voimakkaimmat onnen tunteet olen kokenut matkalla johonkin. Voin olla esimerkiksi metrossa menossa töihin, ajatuksiini vaipuneena, sitten vilkaisen ulos, ja yhtäkkiä kirkas, kaiken läpäisevä onnellisuuden tunne leviää ympärilleni. Tai oikeastaan se ei leviä, vaan yllättäen onnellisuudessa vain on vähän samaan tapaan kuin ihminen on vedessä uima-altaassa ollessaan - tai metrossa metrossa ollessaan. Tunne on hetkellinen, mutta se on niin itsestään selvä, se läikkyy ja kohisee ruumiissa niin voimakkaasti, että on vaikea ymmärtää,  miksei se voisi olla siinä aina. 
   Usein ajatellaan, että onnelliseksi tulee se, joka on saavuttanut elämässä jotain merkityksellistä. Kirjoittaminen on merkityksellistä, ja jokainen teksti on saavutus. Se ei kuitenkaan tee onnelliseksi; ei ainakaan samalla välittömällä tavalla kuin matkojen sattumanvaraiset havahtumisen hetket. Ranskalainen  filosofi Pascal Bruckner uskookin, että onnea on hetkellinen kaikista merkityksistä vapautuminen, yllättävä ilo. 
   En tiedä, miksi sitä varten on oltava matkalla. Ehkä ruumis pitää siitä ristiriidasta, että istuu paikallaan ja silti etenee. Sellaista on tosin kirjoittaminenkin parhaimmillaan. Istuu paikallaan ja silti etenee. 

Itse olen tehnyt lähinnä perhematkoja, osaperhematkoja, kaksinmatkoja mieheni kanssa ja yksinmatkoja. Muutama inspiroiva opintomatka työhön liittyvissä kansainvälisyysprojekteissa on myös tullut tehtyä. 

Kolmen sukupolven perhematkoissa on se hyvä puoli, että yhdessäoloon on matkalla oikeasti aikaa, kun kenenkään aika ei kulu ruuanlaitossa ja muissa huolehtimisissa. Omat läheisensäkin näkee uudessa ympäristössä paremmin, objektiivisemmin, kun on poissa kodin tutulta puuhasteluareenalta. 

Kaksinmatkailussa on pitkään yhdessä olleilla hyvän seuran lisäksi myös yksinmatkailun edut, koska toista ei tarvitse aina ottaa huomioon, vaan voi syventyä välillä omiin puuhinsa ja liikkua sekä yksin että erikseen. 
Minä en jaksaisi  olla matkalla tuttavan tai ystävän kanssa, joka ei ole tarpeeksi tuttu. Siinä tulee helposti kursailua ja joko joutuu itse tekemään kompromisseja tai kärsii siitä, että huomaa toisen tekevän niitä. 
    
Jokin samanhenkisten ryhmämatka voisi sopia minulle, jooga- tai kulttuurimatka, mutta vain tarpeeksi pienellä ryhmällä ja niin, että ohjelma on väljä ja omaa aikaa on riittämiin. En ikinä menisi matkalle, jossa paahdetaan nähtävyydestä toiseen minuuttiaikataululla.    

Matka ja onnellisuuden kokeminen?  En ole kokenut Hosseinin kuvaamaa onnen tunnetta liikkeessä, liikennevälineessä, paitsi odotuksen ja innostuksen siitä, että matkan päässä on uutta, mutta turkoosinsinisessä  meressä kelluessani sen sijaan olen ollut niin suloisen autuuden vallassa, että voisi luulla jonkun lirauttaneen huumeita vesipullooni. Tällaisessa onnen hetkessä aika unohtuu ja maailma tuntuu pakahduttavan kauniilta paikalta.  Eikä se pelkkä hetkikään ole, euforia voi jatkua suloisena olona ihossa ja mielessä vielä lämpimässä illassa kävellessä. 

Matkalla aistit terästyvät, kun niille on tarjolla uutta aistittavaa. 
Yksin matkaillessa kaiken kokee syvimmin. Pienetkin asiat ovat merkityksellisiä, kun niistä ei höpötä toiselle, vaan tarkastelee omissa ajatuksissaan. Parempi on tietenkin välttää liikaa some-elämää ja elää siinä paikassa, mihin on matkannut.

Kirjoittaessa "istuu paikallaan ja silti etenee", totta, ja onnea tuottaa paitsi itse kirjoittaminen, niin myös kirjoituksen valmistuminen. Itse en kirjoittaisi edes sähköpostia, vaan soittaisin, ellen kokisi viestini muotoilua miellyttävänä tapahtumana. Kirjoittaessa eteen aukeaa uutta kuten matkaillessakin.

Tein juuri matkan Joensuun kirjallisuustapahtumaan, Eläin kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Kun muusikko Wimme Saari joikasi yleisölle riekon ja karhun ja lapsuutensa ensimmäisen kesälomapäivän allin, niin tunsin olevani matkalla. Ja kun heti perään näyttelijä Taisto Reimaluoto esitti Henriikka Tavin runoista valmistamansa  monologin, niin kysyin itseltäni, olenko enää tällä planeetallakaan. Hurmaava tapahtuma. Suurkiitos matkallaoloelämyksestä järjestäjille!

Kyllä ei ollut huono elokuva, oli hyvä.

Kuva: kaupunkilehti PK 29.8.2018

Uusi Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -elokuva on aivan eri kuin se ensimmäinen Mielensäpahoittaja, joka tuntui sketsikokoelmalta ja antoi päähenkilöstä hieman reppanan kuvan.  

Vuoden 2014 elokuvan ohjasi Dome Karukoski ja päähenkilönä oli itseoikeutetusti Antti Litja, koska hän oli lukenut ansioituneesti Tuomas Kyrön kirjoittamat vanhan hämäläismiehen yleisönosastokirjeet Pikkujuttu -kuunnelmasarjassa, josta koko Mielensäpahoittaja-ilmiö sai alkunsa. 
Kaikki alkoi siis viisiminuuttisista osista koostuvasta tilauskuunnelmasta, jonka jokainen osa alkoi "Kyllä minä niin mieleni pahoitin".

Tämän jälkeen Kyrö on ideoinut keksimänsä sympaattisen hahmon ympärille useita kirjoja, ja kirjoista on kehitelty näytelmiä eri teattereissa. 

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -elokuvan alussa mies hyvästelee haudan lepoon pitkään sairastelleen vaimonsa ja kokee sen jälkeen oman elämänsä merkityksettömänä. Maailmalla menestynyt uratykki, Pekka- poika, on ärsyyntynyt itsepäiseen isäänsä jo varhain eikä osaa nähdä tätä uusin silmin. Pojantytär osaa. 

Papan ja teinitytön yhteiset päivät tytön karattua papan luo oman elämänsä kriisitilanteessa on kuvattu todentuntuisesti. Yhteentörmäyksiä tulee, mutta pohjalla on toisen oikeaa kuulemista ja kuuntelemista, ymmärrystä, jota Sofia ei saa omilta vanhemmiltaan. Välillä papan on kyllä etsittävä naapurinsa Kolehmainen, arkkivihollisensa ja ikiystävänsä, kun hän tarvitsee aikuisen ihmisen, jolle uskoutua ja jolta kysyä neuvoa oudossa tilanteessa. 

Elokuvassa on kyse elämän perusasioista, elämästä ja kuolemasta ja siitä, miten elämää pitäisi elää.

Kaksi kohtausta erottuu hienosti muuntuvana toistona, vanhan miehen käsi hyväilemässä kuolleen puolison jähmeää kättä ja sama käsi koskettamassa varovasti pienenpientä kättä keskoskaapin aukosta. Ensimmäisessä kohtauksessa katsojaa liikuttaa kumarainen, luovuttanut hahmo ja jälkimmäisessä käsien kokoero ja pienen käden löytäneen iloa tunnusteleva katse. 

Muita hienoja kohtauksia:

Kun Mielensäpahoittaja hoksaa sanoa aina oikeassa olevalle pojalleen "anteeksi, että sinusta on tullut minä"; kun kaksi vanhaa miestä istuttaa perunaa, toinen ajaa traktoria ja toinen tiputtelee traktorin perässä olevasta istutuskoneesta perunoita vakoihin muuttolintujen auran kaartaessa keväisen vainion yli (oma isäni tuli mieleen); kun Sofia heiluu musiikin tahdissa ja houkuttelee pappaa tanssimaan ja papan suojamuuri "en laula, en tanssi, en juhli" ikäänkuin vähän raottuu; kun vanhat miehet istuvat kesäyönä pellon laidalla puimassa asioita selin kuvaajaan. 

Elokuvan on ohjannut Tiina Lymi, ja pääosia esittävät onnistuneesti näyttelijäkonkari Heikki Kinnunen ja nuori teatterikoululainen Satu Tuuli Karhu.

Kinnunen tulkitsee roolihahmonsa tunteita pienieleisesti, silmät kertovat, ja Karhu on juuri niin energinen, vilpitön ja leikkisä kuin 17-vuotias terve nuori tyttö vain voi olla. 

Ohjauksesta annan kiitoksen, rytmi toimii. 

Sulevi Peltola naapurina on ihana, koominen ilman mitään yrittämistä. Miten hän sen oikein tekee?
Jani Volanen poikana ja Elina Knihtilä miniänä ovat saaneet pääosan esittäjien hahmoja ohuemmat hahmot esitettäväkseen. Hyvät suoritukset heilläkin, kuten myös pienempien roolien esittäjillä.  

Tunnelma on arkinen ja samalla jotenkin runollinen, arjen kauneuden taltioiva. Nauroin paljon ja itkinkin, vähäsen. 

Mietin, sanoiko Mielensäpahoittaja kertaakaan sitä hokua "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun...", ei kai. Tässä mentiin syvemmälle, mielensä pahoittamisen päivät olivat jo takanpäin ja kävivät ilmi vain oman pojan katkerissa muistoissa.  

Tällaiselle lämpimälle kokoperheen elokuvalle voisi olla tilaus myös kansainvälisillä markkinoilla. 
Teemat ovat yleismaailmalliset: sukupolvien kuilu, uudesta aloittaminen, elämän ihme, maailman muuttuminen ja ihmisen muuttuminen.  

Ojennan tämän kukkakimpun omalta parvekkeelta filmiryhmälle kiitokseksi. Kiitos!

Olen työhuoneessani paossa keittiössämme hääräävää putkiremonttiporukkaa. Tätä kestää pitkään. Olemme varustautuneet mikroaterioin ja kertakäyttöastioin. Yksi puuhasteluareena, ruuanlaitto, on nyt entistäkin helpompaa, mutta suihkussa pitää rampata alakerran saunatiloissa. Onneksi vessa on käytössä, ja kun sen kimppuun käydään parin viikon kuluttua, niin me lähdemme pois tieltä matkalle Italiaan. Siitä tarinaa myöhemmin. 

Kirjoitin ylläolevan ihan yhtä päätä, "yhtäkkiä", kun edellistä väsäsin monena päivänä korjaillen ja hioen. Nähtävästi on helpompi kirjoittaa pelkkää kiitosta kuin hakea sanoja sille, ettei pidä jostain. Positiivisella on helpompaa!
"Yhtäkkiä" on lainausmerkeissä siksi, että se on lapsuuden miljöössäni käytetty ilmaus nopeasti tapahtuvalle. Opiskelijana ystäväni nauroi, että ethän sinä mitenkään voi käydä yhtäkkiä kaupassa. En niin, kyllä se nyt eri murteita kuunnelleena jo tuntuukin oudolta.

Mukavia syyshetkiä itse kullekin! Nyt se on meillä, syys. Takkiakin tarvitaan. 

Silvia Hosseini, Pölyn ylistys, Esseitä

Pölyn ylistys on Silvia Hosseinin esikoisteos. Kirja sisältää kahdeksan esseetä, joista jotkut ovat esseemäisempiä kuin toiset.

Ensimmäinen essee Lifestyle-torakat käsittelee nykyistä oman elämän brändäämistä, joka on yksi uusia ammatteja. Hän kertoo erään lifestyle-bloggarin kaupallistaneen omat kaksosvauvansa asettamalla nämä pizzakattauksen pöytäkoristeiksi Instagrammiin, jossa kuvien ohessa on alennuskoodi pizzeriaan. Ote on kirjoittajalla ystävällinen, lievästi kriittinen.

Ymmärtävätkö he, että heidän yksityisyytensä, heidän elämänsä ja ihmisyytensä, on jo vauvana luovutettu markkinavoimien palvelukseen?
Toivon, että heistä ei tunnu samalta kuin Sonmista:
"Minulla ei ole koskaan ollut mitään muuta todella omaa kuin uneni. "
Sonmi on David Mitchellin kirjoittaman Pilvikartasto-dystopian hahmo.

Tässä esseessä Hosseini tarkastelee ammattilaisbloggaajien lisäksi Vincent van Goghia ja Naomi Kleinia ja omaa avioeron jälkeistä masentunutta haahuiluaan Kööpenhaminassa.

Tässä ovat Hosseinin muidenkin esseiden pilarit: korkeakulttuuria, populaarikulttuuria ja intiimisti omaa elämää.

Toinen essee Vähän saa kuristaa käsittelee seksin ja väkivallan läheisyyttä. Hosseini tarkastelee väkivaltaista tv-sarjaa Sons of Anarchy ja joitain muita tv-sarjoja ja kirjoja, joissa lyödään ja harrastetaan rajua seksiä. 
Vaikka esseekirjallisuuteen kuuluu teemojen käsittely omien kokemusten kautta, mistä myös pidän, niin tässä esseessä on kyllä aivan liikaa tarinointia omasta seksielämästä, se tuntuu lukijasta vieraannuttavalta.
Hosseini kertoo, miten hänen seksuaalista itsevarmuuttaan on ihmetelty ja ihailtu ja miten hän tykkää tulla murjotuksi.
Rakastajani kanssa vitsailemmekin, miten kiusallista olisi, jos hän vahingossa tappaisi minut tai jos saisin aivovaurion, kun pääni osuu lyönnin voimasta keittiön kaappiin.

Erittäin yksityiset asiat pomppaavat ulos tekstistä useammassa esseessä sensaatiolehtityylisinä. Minusta tämäntyylinen poseeraus on paljon rankempaa itsensä myymistä kuin Pupulandia-Jennin oman elämän ruusunpunaiset sisustuskuvat lifestyle-blogeissa. Eikö vain?

Ymmärrän, miltä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimiehestä Pekka Tarkasta oli tuntunut, kun nuoremmat toimittajat halusivat uudistaa kulttuurisivuja tuomalla  kirjallisuusartikkelin tilalle julkkisjutun Hantta Krausesta (nykyinen Wilma Schlizewski, tatuoija). Tämä löytyy Tarkan muistelmakirjasta Onnen Pekka, josta oli juuri iso artikkeli - kulttuurisivujen alussa, hyvä! (Onnen Pekka pitää lukea.) 
Sieltäkö asti tämä banaali keventäminen on alkanut? 

Kolmas ja neljäs essee ovat perinteisiä esseitä ja tasokkaita, Leonard Cohen munasillaan (paitsi tämä otsikko, joka on tyylitön) ja Al Pacinon huuto.
Pidän molemmista miehistä.

Kuuntelen usein Cohenin balladeja. Minulla on myös hänen omaelämäkerrallinen romaaninsa The Favorite Game ja Sylvie Simmonsin hänen elämästään kirjoittama paksu elämäkertakirja I'm Your Man. 
Hosseini keskittyy esseessään Cohenin huonoimpaan albumiin mielenkiintoisella tavalla. Sain siitä uutta tietoa. 
Hosseini kertoo alkusanoissaan halunneensa kirjoittaa myös siitä mikä on huonoa, koska joskus huonot teokset, ilmiöt ja asiat ovat kiinnostavaa, 'hyvää huonoa'. 

Al Pacino sokeana eversti Frankina karjumassa avustajakseen määrätylle nuorelle miehelle elokuvassa Naisen tuoksu ja Kummisedässä mafiapomo Michael Corleonen roolissa äänettömään huutoon pysähdytettynä, kun rakas tytär ammutaan Palermon oopperatalon portaille. 
Frankin keskittyminen ja hymy upeassa tanssikohtauksessa... 
Ollaan ylevän äärellä, kirjoittaa Hosseini, ja toteaa  vaikutelman olevan niin voimakas, että se on melkein koominen, me nauramme omalle säikähdyksellemme.

Seuraava essee Erään voimalaulun sedimentit käsittelee erästä ns. voimalaulua, jota en tunne. Laulun nimi on Leijonakuningas ja sen ovat muokanneet alkuperäisestä amerikkalaisesta laulusta parodiaksi ja omantyylisekseen rap-duo Ruudolf ja Karri Koira. (Heitä olen kuunnellut vähän aikaa Kouvolan kävelykadulla.) Hosseini tunnustaa, että tämä, vaikka onkin teinimusaa, on hänen voimalaululistallaan jossain Nina Simonen biisin Feeling Good rinnalla. 
Nyt nappaa! Nina Simone on yksi mielilaulajiani ja kuuntelen hyvin usein tätä Simonen laulamaa biisiä ja monia muita, suosikkejani mm. Don't Let Me Be Misunderstood ja Black Is The Color Of My True Love's Hair.

Onko minulla näin paljon samaa Silvia Hosseinin kanssa, kolme samaa suosikkia? Opettajuusko vaikuttaa? Hosseini on lukion äidinkielenopettaja ja minä olen toiminut peruskoulun yläluokkien kielten opettajana, nyt jo vuosia eläkkeellä.

Opettajuuteen liittyen, yhdestä asiasta olen hieman huolissani, ettei vaan opettajaa kiusattaisi. Teinit ja heidän kiinnostuksensa opejen yksityiselämästä - ja äikänmaikka joka kirjoittaa rempseästi omasta kuukautisten jälkeisestä kiimastaan shoppailuparatiisi Dubaissa ja siitä, miten  ihanaa on välillä antaa piutpaut museoille ja vain makoilla hiekalla "kämmen nuoren, kauniin miehen paljaalla pyllyllä". 

Onko tällainen paljasteleva tapa kirjoittaa peräti jokin uuden feminisimin haara vai vain itsetehostusta? Vai onko se kirjanmyyntikikka? Jos sen tarkoitus on olla rohkeaa, niin mikä on tähtäin? Turhaan käytettynä rohkeus on vain "rohkeutta". 
  
Voimalaulun jälkeen Hosseini vie lukijan Aavikkolabyrintin vangit -nimisessä esseessä hiekka-aavikolle rakennettuun omituiseen, teennäiseen, kaksinaismoralistiseen kaupunkiin Dubaihin. Tämä sisältää ainoana näistä esseistä myös yhteiskunnallista ainesta. 
Dubain älyttömän ylellistä elämää sisälaskettelukeskuksineen pitävät yllä intialaiset, pakistanilaiset ja filippiiniläiset siirtotyöläiset, jotka neljäntoista tunnin työpäivän jälkeen matkustavat yöpymään kaupungin ulkopuolelle valtaville työleireille.

Minkä hedelmien viipaleita Dubaissa on?
Vihan hedelmien, kotimaansa ja perheensä helpomman elämän toivossa jättäneiden, väsymyksen ja epätoivon hedelmien, Deiran yhden tähden hotellien Trainspotting-vessojen kusen ja paskan hedelmien, tuloerojen ja lohduttomien pyrkimysten kitkerien hedelmien, päättymättömän työn ja mainosten katteettomien lupausten homeenmakuisten hedelmien. 

Tätä kirjoittaessani (pähkäilin tätä monena päivänä, hankala kirja ristiriitaisuudessaan) postiluukusta tipahti  mainoslehtinen matkasta Abu Dhabiin ja Dubaihin. Näitä on tullut ennenkin, ja olen aina heittänyt ne pois, ei ainakaan tuonne. Nyt mietin, että olisi kiinnostavaa nähdä tämä megalomaaninen aavikkokaupunki Hosseinin silmin, ennen kuin se jää veden alle tai romahtaa muuten omaan mahdottomuuteensa.

Vielä kaksi esseetä, Mitä Sivullisuus tarkoittaa? ja nimiessee Pölyn ylistys. 

Sivullisuuden tarkastelu on tavanomaista, Camus'n Sivullinen ja eri sivullisuuden lajien erittelyä. Sivullisuuden vastakohta on maailmaan kiinnittymisen tunne.

Pölyn ylistys käsittelee museokierroksen aikana syntynyttä oivallusta siitä, että kaikki on katoavaa. 
Voimme nostaa maljan komeron nurkasta löytyneelle mestariteokselle, mutta maljansa ansaitsisi myös sen päälle kasaantunut itsepintainen pöly, joka suojaa meitä siltä harhaiselta luulolta, että olemassaolollamme olisi yhtään sitä itseään suurempaa arvoa. Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllemme kepeästi ilkkuen.

Kävin katselemassa, mitä muualla on kirjoitettu tästä teoksesta.
Omppu Martinille tuli halu kirjoittaa esseitä itsekin ja OPUS VEI-blogin arsi koki tyylin ja aihepiirien olevan niin paljon ristiriidassa keskenään, että tuloksena on lähes parodiaa. 
Jossain lehtijutussa oli käytetty sanaa lihallinen ja tyylejä rikkova.

Hosseini kirjoittaa taitavasti ja luo mahtavia kuvia eteemme. Minä siis pidän kovasti hänen kirjoitustyylistään. Sisältöpuolelle toivon tarkennusta tulevissa kirjoissa, kiitos! Ja kaikkein tavanomaisimmat asiat ja turhat paljastelut pois, 'hyvä huono' on ookoo!   


----------------

Lisäys 17.9.

Keskustelin erään ystäväni kanssa uusista feminismin muodoista ja rivosta kielenkäytöstä. Muistin lukeneeni sellaisen mielipiteen, että vasta sitten on tasa-arvo sukupuolten välillä saavutettu, kun fiksu nainen voi olla yhtä roisi kuin roisein mies. Hmm, senkö takia Hosseini heti alkajaisiksi kirjoittaa, miten kirjoituksen valmistelu vaatii sohvalla lojumista ja häpykarvojen rapsuttelua - senkin riskin ottaen, että  kuulostaa mauttomalta ja antaa lukijalle epämiellyttävän mielikuvan? 
Jo päiväkodissa opetetaan, mitkä ovat yksityisiä osia kehossa, mikä on mielestäni aivan järkevää. En ymmärrä, etä tässä asiassa olisi mitään protestoitavaa.