André Aciman, Call Me By Your Name, romaanista elokuvaksi - ja vähän Oscareista

Kun katsoin elokuvan Call Me By Your Name ja tiesin, että se pohjautuu romaaniin,  alkoi heti mietityttää, millainen romaani elokuvan taustalta mahtaa löytyä. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta ja voitti parhan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnon. Käsikirjoittaja on James Ivory,  kaikkien aikojen vanhin Oscar-palkittu, 89 vuotta!
Jos joku nyt muistelee, että olisin kirjoittanut elokuvasta jo aiemmin, niin olen kyllä (klik).

Kirjassa, ja elokuvassa, kuvataan lyhyt kesäromanssi kahden miehen välillä, joista toinen on oikeastaan poika vielä, 17-vuotias Elio, ikäisekseen hyvin oppinut nuori mies, mutta tunne-elämältään tietenkin vielä raakile.  
Elion vauraalla amerikkalaisitalialaisella perheellä on kesähuvila Italian Rivieralla idyllisessä miljöössä. Isällä, joka on antiikin kulttuurin tutkija, on tapana kutsua joka kesä joku tohtoriopiskelija USA:sta työskentelemään ja lomailemaan vieraaksi kotiinsa. Tänä käänteentekevänä kesänä 80-luvun alussa vieraaksi saapuu komea Oliver, jota Elion äiti kutsuu nimillä la muvi star ja il cauboi ja jonka nimen paikalliset ääntävät Ulliva. Oliver tapaa paikallisia tyttöjä ja auttaa talon puutarhuria. Hän on aina menossa, kaikkien seurassa viihtyvä, kaikkien rakastama hurmuri.  Elio rakastuu häneen vimmaisesti ja epätoivoisesti. Hän pelkää vanhempiensa ja palvelusväen näkevän lävitseen. Hän haluaa kipeästi tutustua Oliveriin, mutta ei osaa. Elio kärsii.

I didn't know what I was afraid of, nor why I worried so much, nor why the things that could so easily cause panic felt like hope sometimes and, like hope in the darkest moments, brought such joy, unreal joy, joy with a noose tied around it. The thud my heart gave when I saw him unannounced both terrified and thrilled me. I was afraid when he showed up, afraid when he failed to, afraid when he looked at me, more frightened yet when he didn't.
(En tiennyt, mitä pelkäsin enkä sitä, miksi olin niin huolissani tai miksi se mikä aiheutti paniikkia tuntui välillä toivolta ja synkimpinä hetkinä koetun toivon tavoin toi mukanaan niin paljon iloa, epätoivoista iloa, iloa hirttosilmukka ympärillään. Sydämeni jysähdys joka kerta kun hän tuli odottamatta paikalle sekä kauhistutti että innoitti minua. Pelkäsin hänen saapumistaan, pelkäsin, ettei hän tulisi, pelkäsin kun hän katsoi minua ja vielä enemmän pelkäsin sitä, että hän ei katsoisi.)

Elio uupuu ja nukahtelee sohvalle. Hän seurailee pakkomielteisesti Oliveria ja on niin syyllisyyden ja salatun rakkauden riivaama, että alkaa synkistyä ja eristäytyä muista yhteisön nuorista, minkä seuralliset vanhemmatkin huomaavat.
Näin siis kirjassa. Elokuvassa kaikki tuntui kevyemmältä.

Kun Elio lopulta uskaltaa kertoa tunteistaan, käy ilmi, että Oliver tuntee samoin, mutta ei haluaisi tehdä mitään väärää, onhan hän kokenut, aikuinen mies. Ensimmäinen yö yhdessä aiheuttaa Eliolle ensin valtavan katumuksen, mutta  intohimo vie mukanaan ja ainoa mitä Elio ja Oliver enää katuvat on, miksi he hukkasivat niin paljon aikaa tunteensa kieltämiseen.
Tässä osassa kertomusta kirja on paljon hurjempi, raaempi, naturalistisempi ja rohkeampi kuin siitä sovitettu elokuva. Rohkeatkaan kohtaukset eivät tunnu kuitenkaan lukijasta kiusallisilta.

Oliverin lähtöpäivä koittaa. Hän haluaa ennen kotiinpaluutaan viettää kolme päivää Roomassa, tavata italialaista kustantajaansa ja katsella nähtävyyksiä. Hän haluaa Elion mukaansa, mutta tämä ei ehdi edes kysyä lupaa, kun isä jo ilmoittaa kustantavansa heille huoneen Rooman parhaasta hotellista.
Seuraa fellinimäinen, unenomainen seikkailu boheemien ihmisten seurassa Rooman vapaassa, paheellisessa yöelämässä, jossa on myös vaaransa. Elio on haltioitunut. Hän kokee olevansa arvostettu ja nuoruudestaan huolimatta omiensa joukossa. Rakastavaiset voivat suurkaupungissa myös kulkea julkisesti rakastavaisina. 
Se l´amore. If this is love, then...
Rooma-osuus oli kirjan minulle luomissa mielikuvissa loisteliaampi kuin se, mitä koin elokuvaa katsoessa. 

Ihmettelen isän roolia. Isä tiesi suhteesta. Miten hän uskalsi lähettää nuoren poikansa kokemaan "Fellinin Rooman" aikuisten joukossa? Homoushan oli luokiteltu rikokseksi. 
Isä ihaili antiikin patsaiden miesvartaloita, ja antiikissahan homorakkaus on ollut hyvin arvostettu rakkauden muoto. Halusiko hän pojan saavan kokea sellaista, mitä olisi itsekin halunnut?
Isän puhe pojalle on elokuvassa sanasta sanaan sama kuin kirjassa. Se on hieno puhe, mutta mutta, poika on vasta 17. Minusta tältä isältä puuttuu isänvaisto, hän on kuin ihaileva vanhempi sukulainen. 
Vapaamielinen asenne johtuu varmaan  osin siitä, että perhe eli omassa kuplassaan maallistuneina juutalaisina katolisessa Italiassa ja myös tiede- ja taidemaailman kosmopoliittisuus antoi laajemman ja avaramman kuvan maailmasta kuin mikä ympäristössä vallitsi. Elion paikallinen tyttöystävä Marzia ei näytä huomaavan mitään, ihmettelee vain Elion etääntymistä. Elio on tiennyt seksuaalisesta suuntautumisestaan jo nelisen vuotta, mutta kukaan ennen Oliveria ei ole sytyttänyt häntä, vienyt kotiin, kuten hän asian ilmaisee. 
Elio päättelee, että Rooma on juhlan jatkot  ja siirtymäriitti, hänellä edessä kouluun meno, Oliverilla omaan elämäänsä USA:ssa.
Perhaps it was my father's gift to the two of us. (Ehkä se oli isäni lahja meille.)

Elokuvassa Oliver soittaa hanukkahina (juutalaisten joulun aikaan viettämä juhla) ja kertoo, että on menossa naimisiin, mikä on ollut tekeillä jo pari vuotta. Tämä saa Elion tuntemaan suunnatonta kaipausta ja menetystä.
Kirjassa Oliver tulee käymään ja kertoo siinä yhteydessä saman totuuden. Nuoret miehet eivät tavoita enää yhteyttä, mikä heillä oli kesällä. 

Elokuvan tarina loppuu tähän, kirjassa se jatkuu vielä. Elio ja Oliver tapaavat muutaman kerran, viimeisen kerran parikymmentä vuotta myöhemmin. Oliverilla on perhe, Eliolla ei. Elio muistaa kaiken. Hän toivoo Oliverin sanovan edes erotessa, muistamisen merkiksi "call me by your name". Oliver on unohtanut. Vai onko sittenkään?

Myös elokuva olisi saanut syvyyttä ja painoa aikasiirtymästä. Rakkauden kesä vaikuttaa kauniilta muistolta, haihtuvalta unelmalta, kasvamiselta aikuisuuteen, jolloin tunteet laimenevat. 
Kyseessä ei ole kirjailijan omakohtainen muistelu, vaan fiktio. Aciman on syntynyt Egyptissä ja kokenut itsensä lapsena ranskalaiseksi. Juurettomuus lienee siirtynyt kirjaan. 
Kirjassa muistelu on kipeämpää kuin elokuvassa.

Kirjan nimi viittaa intiimiyteen, jota rakastavaiset kokevat tuntiessaan olevansa yhtä, "call me by your name and I'll call you by mine". 
Jotkut rakastuneet käyttävät toistensa vaatteita ja hellivät toiselle kuuluvia esineitä ollakseen mahdollisimman lähellä. Elio hiippailee Oliverin huoneeseen ja sujauttaa tämän shortsit hupuksi päähänsä ja haluaa Oliverin jättävän muistoksi vaatekappaleitaan. 
Koko ajan hän kärsii syyllisyydestä.
Was our intimacy paid for in the wrong currency? (Maksoimmeko me suhteestamme väärällä valuutalla?)


Miksi nykyään elokuville ei enää anneta suomalaisia nimiä? Call Me By Your Name on vaikea pala. Hmm, mietitääs... 
Ehdotan tässä sillä välin nimiä muille palkituille.
The Shape of Water - Veden muoto ( 4 Oscaria -  ansaitusti - lavastus, musiikki, ohjaus ja paras elokuva)
Three Billboards Outside Ebbing, Missouri - Kolme kylttiä Ebbingin tiellä (paras naispääosa Frances Dormand, tätä en ole vielä nähnyt)
Get Out - Pakene (paras alkuperäiskäsikirjoitus - kyllä, olen samaa mieltä!)
... Ei, en osaa muotoilla suomalaista nimeä elokuvalle Call Me By Your Name. 
Elio-Oliver, Minä olen sinä ... eeei. Jään kehittelemään. Hyviä ehdotuksia?

Katsoin nelituntisen koosteen Oscar -gaalasta. Ihailen amerikkalaisten tapaa yhdistää juhlavuus ja rentous. Oscar-gaaloista välittyy aina kodikas tunnelma. 

Parasta minusta oli paitsi Jimmy Kimmelin säkenöivä, lämpimän humoristinen juonto, niin The Shape of Water -elokuvan ohjanneen Guillaume del Toron kiitospuhe. Pysäyttelin tallennustani ja käänsin sen. Kas tässä! 
"Olen maahanmuuttaja, kuten ystäväni Alfonso ja Alejandro, Gael, Salma ja moni muu teistä, mutta 25 viime vuotta olen asunut meidän aivan omassa maassamme. Siitä osa on täällä, osa Euroopassa ja osa kaikkialla. Ajattelen, että taiteen ja tämän oman alamme hienoin aikaansaannos on se, että se pyyhkii viivoja hiekasta, kun muu maailma pyrkii syventämään niitä."

Loppuun pari kuvaa tästä äärimmäisen kauniista sadusta The Shape of Water, jossa mykkä tyttö lähestyy piiloteltua löytöä ja valtiosalaisuutta, sammakkokuningasta. Kimmel lohkaisi tästä, että kun miehet ovat tyrineet pahasti, niin naiset alkavat rakastua kaloihin. 

Kuva Googlesta

Kuva Googlesta

Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin, omaelämäkerrallinen essee

Olen miettinyt muutaman päivän, miten kirjoittaa tästä kirjasta, josta pidän niin tavattoman paljon. 

Miksi pidän siitä niin paljon? 

Yksi vastaus on kirjoittajan asenne. Kun ajatellaan 27-vuotiasta miestä kirjoittamassa esseitä omaan elämäänsä pohjautuen, tulee helposti mieleen röyhkeä kukkoilu ja kuvien kaataminen. Tiedämme Timo Hännikäisen ja muutamat muut aikamme "ajattelijat". 
Rafael Donnerin teos Ihminen on herkkä eläin tarjoaa vastakohdan räävittömille itsetehostuskirjoituksille. Se on vaatimattomalla asenteella kirjoitettu, suuria teemoja vakavasti käsittelevä esseekirja. 
Kirjoittaja vähättelee ikäänsä, mutta tuo juuri nuoren ikänsä ansiosta esiin jotain aivan uutta ja raikasta. Vapaus, häpeä ja usko ovat yleisiä esseeaiheita myös vanhoilla parroilla, nuorella on niihin oman sukupolvensa sanoma.  

Olen nuori, tyhmä ja naiivi, mutta toivon, että nämä ominaisuudet eivät muodostuisi lukijalle taakaksi vaan ne nähtäisiin pohjalastina tai vastapainona vanhuuden viisaalle mutta ehkä ambivalentimmalle, varovaisemmalle ja joskus myös vanhentuneelle kirjallisuudelle.

Pidän kirjasta sen pitkälle työstettyjen, rehellisesti käsiteltyjen teemojen vuoksi.

Ja lopuksi, pidän tästä kirjasta varmaan myös aivan henkilökohtaisista syistä. Olen itse saanut seurata ja ihailla kolmen pojan varttumista miehiksi. 

Donner käsittelee teemoja omista kokemuksistaan lähtien. Hän on  koululaisena maalaiskoulun pihassa, jossa pikkupojilla on omat elämän nyrkkisääntönsä, yksinäisenä vaihto-oppilaana australialaiskylän leirinuotiolla, hölmöyksiin ajautuvana reppureissaajana, nuorena miehenä lyhytfilmejä tekemässä, uteliaana matkailijana amerikkalaissotilaiden mukana tokiolaisella strippiklubilla ja vanhempiensa kotona Helsingissä pidättelemässä itkua oman isän kertoessa vakavasta sairaudestaan. 

Jokainen luku on kiinnostava, mutta erityisesti pidän niistä, joissa aiheena on miehenä elämisen vaikeudet.

Nykyisessä kampanjassa naisten seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi unohdetaan usein, että on miehiä ja miehiä. Suurimmalla osalla miehistä ei ole, edes piilevänä, mitään taipumusta alistaa ja esineellistää naisia. Hassua, että tällainen lause edes pitää kirjoittaa. Tämä ajatus on siis omani ja liittyy sinänsä tarpeellisen metoo-kampanjoinnin ylilyönteihin ja reunakasvustoihin (lainaan hdcanisin edellisen kirjoitukseni kommentissa aivan muussa yhteydessä käyttämää termiä). Kuka meistä ei haluaisi päästä irti seksuaalisesta häirinnästä!

Viimeiset neljä esseetä keskittyvät yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirjoittaja tietää olevansa monella tavalla etuoikeutettu, niin maailman mittakaavassa kuin kotiympyröissäkin, osittain isänsä aseman ja omaisuuden vuoksi.
Etuoikeutettu ihminen kokee syyllisyyttä ja vaikeutta löytää motivaatio, kun elannon hankkiminen ei ole välttämättömyys vaan merkitys pitää löytää jostain muusta. 

Olen tehnyt erittäin vähän töitä. En ole rakentanut taloja, kyntänyt peltoja, istunut kassalla tai asiakaspalvelupisteessä, en ole troolannut kaloja, lakaissut katuja, kiillottanut kenkiä. ... Olen totaalisen hyödytön yksilö. Loinen, juotikas. Jos katoaisin, yhteiskunnan ei tarvitsisi olla huolissaan, vaan maan talous päinvastoin pyörisi hitusen sujuvammin.  

Brunein sulttaanin pojan, Alfien, kuusivuotisökyilyjuhla saa kirjoittajan kauhistelemaan tilannetta, jossa yksilö voi rakentaa dollarin seteleistä 2200 kilometriä korkean tornin samassa maailmassa, jossa toiset näkevät nälkää. Miten me olemme antaneet rakentaa maailmaamme systeemin, joka on aivan epäreilu ja järjetön? 

Kun suomalainen herkkä nuori mies kuulee amerikkalaissotilaiden Dannyn, Tonyn ja Jeffin puhuvan naisista tavalla, josta presidentti Trump käyttää nimitystä 'locker room talk',  hän ihmettelee, näinkö on tarkoitus puhua miesten kesken ja mille hänen oikein on tarkoitus nauraa. Kun hän näkee miesten sopeutuvan täysillä strippipaikan elämysmaailmaan, hän kavahtaa. Hän ei osaa mennä mukaan, vaan tekee ympärillä pyörivien itäeurooppalaisten tyttöjen olon vaivautuneeksi sopeutumattomuudellaan. 

Amerikkalaiset istuvat suu hymyssä  naiset sylissään ja flirttailevat heidän kanssaan, ostelevat heille drinkkejä, ostavat koreografian ja narratiivin, suostuvat yhteiseen valheeseen, eivät halua nähdä totuutta näistä naisista ja heidän alistetusta asemastaan.
Minun tekee pahaa. 
En voi, en halua. tällainenko maailma on? Kuinka tämä voi olla hyväksyttyä, normaalia?

Itkua käsitellään kirjassa tärkeänä viestinnän ilmiönä. voimavarana ja sosiaalisena liimana. Sen pitäminen epämiehekkäänä on miesten riistoa. 

Jos haluat tietää, miltä näyttää kun mies itkee, käy jonakin lämpimänä kesäyönä kävelemässä Helsingin kaduilla.
...Suomalainen mies saa olla herkkä vain täällä: alkoholin, yön nimettömissä huoneissa. Häneltä on riistetty oikeus itkeä. Se katosi jo kauan sitten, sillä koulunpihalla hän oppi, että oikeat vahvat miehet eivät itke, ja kielsi itsensä, haavoittuvuutensa ja inhimillisyytensä, kunnes eräänä päivänä tiesi, millaista on olla mies, mutta ei enää tiennyt, millaista on olla ihminen. 

Donner luettelee naisten ongelmia, jotka ovat muutoinkin hyvin tiedossa, mutta hän luettelee myös miesten ongelmia, jotka usein ohitetaan miesten omana syynä. Itsemurhat, naisia alhaisempi eliniän odote, väkivallan uhka, pitemmät vankeusrangaistukset kuin naisilla, väärät pedofiliasyytökset, isäksi puijaaminen, syrjäytyminen, ulkonäköpaineet, oikeus paeta sotaa, väärät miehisyyteen liitetyt odotukset.  

Naisten ongelmien pitäisi olla miesten ongelmia, mutta miesten ongelmien pitäisi niin ikään olla naisten ongelmia.

Nostan esiin vielä yhden epäortodoksisen ajatuksen: huono itseluottamus on myös hyvä asia. Ihmisen paisunut ylimielisyys ja piittaamattomuus on saanut ja saa aikaan paljon pahaa. 

Suomen kaltaisissa maissa ei sodita eikä tehdä kansanmurhia. Suomalaiset voivat olla ylpeitä, mutta emme missään nimessä ole röyhkeitä, ja siitä saamme kiittää vajavaista itseluottamustamme. Olen kiitollinen myös henkilökohtaisista jarruistani, sillä ne auttavat minua näkemään asioita toisten näkökulmasta.  Näen omat puutteeni ja heikkouteni ja pystyn siksi helpommin samastumaan toisten puutteisiin ja heikkouksiin. Yritän - ainakin uskon niin, ainakin toivon niin - antaa toisten näkemyksille yhtä suuren arvon kuin omilleni ja antaa toisille yhtä paljon tilaa ja kunnioitusta kuin itse vaadin. 

Kuvasin Rafael Donnerin kirjan hänen isänsä Jörn Donnerin tuoreen romaanin päällä. Jörn Donnerin kirja on nimeltään Vesi on verta sakeampaa. Se on löydettyihin kirjeisiin perustuva rakkauskertomus. Haluan kuvallani ilmaista, että meidän on ehkä hyvä antaa maailma uuden osaavan, nohevan, moraalisen ja nykyaikaa osaavan sukupolven haltuun. 
Rafael Donnerin kirja ei ole mikään yksityinen isänmurhakirja. Se sisältää sukupolvien eron ja kysymyksen, miten olla katkeroitumatta, kun maailma ympärillä muuttuu eikä itse pysy siinä muutoksessa enää mukana. 
Isästään Rafael Donner toteaa:"Kuinka jokin niin valtava voi olla samaan aikaan niin heikko, niin hauras?"

Eläköön kirjarakkaus!

Rakas Kirjabloggaaja Marjatta!

Rohkenen lähestyä Sinua näin blogisi viisivuotispäivänä. Sinua saattaa kiinnostaa, miten näen Sinut. 
Olet lukijana ja kirjoittajana yhtä aikaa sekä rento heittäytyjä että tarkka niuhottaja. Olet kirjoituksissasi tyhmänrehellinen ja naiivi, kaiken lisäksi pidät näitä hyvinä ominaisuuksina, Sinä pikku hölmöläinen. Joku on sanonut Sinua räväkäksikin, mutta tiedä tuosta...

Kirjat ovat elämäsi rakkaussuhde.

Luet laidasta laitaan, ja osasta lukemaasi kirjoitat. Usein kiihkeänä.

Toivon, että julkaisisit joskus listan "salaa" lukemistasi, niin lukijasi näkisivät koko pöytäkattauksesi ja voisivat hymyillä sinulle, höpsö, vielä hieman lisää.
Oscar Wilden kohukirja Teleny ja kansaneepos Kalevala saavat osansa samana päivänä. Siihen päälle muutama runo, pätkä tietokirjaa ja sanomalehdet. Täydellinen lukijan päivä. Illalla naapurisi saattaa vielä kopsauttaa postiluukusta Seiskan ja Suomen Kuvalehden. Nautit molemmat julkaisut unilukemiseksi hyvällä ruokahalulla.

Juuri nyt Sinua loukkaa se, että kirjoittajan integriteettiäsi edes epäillään. Pyhään kirjarakkauteesi on langennut varjo, kun jotkut ovat alkaneet puhua kirjablogikirjoittamisen(kin) yhteydessä hyödystä ja rahasta.
Sinulle lukemiseen ja kirjoittamiseen kuuluu täysi vapaus, hyödyttömyys  ja pakottomuus.
Heti kun joku ehdottaa, että kirjoittaisit tilauksesta, tunnet vastenmielisyyttä ja mieleesi juolahtaa vanha sananlasku "Ei kukko käskien laula".

Kirjablogilaiselle kirjoittaminen on itse päämäärä, ei väline ansaitsemiseen, uskot. Väline yhteisöllisyyteen se kyllä on ja hyvä siinä. Miksi antoisasta harrastuksesta pitäisi hyötyä rahallisesti tai laskea nautinnollisiin hetkiin kulunutta aikaa?

Olet pitänyt blogiasi viisi vuotta. Tasan viisi vuotta sitten kirjoitit ensimmäisen lyhyen kirjoituksesi Aki Ollikaisen romaanista Nälkävuosi. Ymmärsit aloittaa hienolla kirjalla.
Lukemista olet harrastanut noin 64 vuotta, eikä hetkeä, että se olisi kyllästyttänyt sinua. Voi puhua elämänmittaisesta rakkaudesta ilman kupruja.
Hyvä Sinä!

Bloggaajana olet erityisesti iloinen siitä, että olet päässyt vierailemaan niin monenlaisissa blogeissa  ja saanut vaihtaa ajatuksia upeiden ihmisten kanssa, joita et olisi ikinä tavannut reaalielämän tilanteissa. Niissä Sinulla on tapana tavata samassa elämäntilanteessa olevia, omanikäisiäsi, saman ammatin ihmisiä tai samaa harrastavia. Blogeissa rikastut ylittämällä nämä rajat. 

Olen seuraillut seurapiirejäsi ja tiedän, että olet ikionnellinen joistain fantastisista ajatustenvaihdoista. 

Miten paljon oletkaan nauttinut paitsi keskusteluista, niin myös toisten kirjoittamiseen paneutuvien tyyleistä. Joillakin on  tunnistettava tyylinsä. Sinullakin on.

Blogia aloittaessasi ajattelit, että kirjablogin tulisi olla tiukasti vain kirjallisuusasiaa, mutta pian muutit kantasi. Sait tutustumishaasteita, joissa Sinua pyydettiin kertomaan itsestäsi ja vapauduit. Huomasit, että blogissa on kiva näkyä myös päiväkirjamaisuutta, kertomusta ja kuvia omasta elämästä. Yletön määrä maireita kuvia omasta ihanasta elämästä ei sovi tyyliisi; et halua mainostaa itseäsi, kuten et kirjojakaan, mutta kuva silloin tällöin on kiva mauste. 
Laitappas taas pian jotain persoonallista, kiitos!

Pirtsakkaa synttäriä Sinulle, Rakas!

Kunnioittaen,
Sinut läheltä tunteva fanisi

P.S. Koita nyt selvitä niistä tulehduksistasi ihmisten ilmoille. Aurinko paistaa ja kevät koittaa. Keuhkotautiset kuskattiin ennen vanhaan ulos saamaan auringon voimaa. Sinne vaan vähän kerrallaan!

P.P.S. Meinasi unohtua - synttärilaulu Sinulle: The Sound of Music -musikaalin My Favorite Things Julie Andrewsin laulamana.

Raindrops on roses
And whiskers on kittens
Bright copper kettles and warm woolen mittens
Brown paper packages tied up with strings
These are a few of my favorite things

Cream-colored ponies and crisp apple strudels
Doorbells and sleigh bells
And schnitzel with noodles
Wild geese that fly with the moon on their wings
These are a few of my favorite things

Girls in white dresses with blue satin sashes
Snowflakes that stay on my nose and eyelashes
Silver-white winters that melt into springs
These are a few of my favorite things

When the dog bites
When the bee stings
When I'm feeling sad
I simply remember my favorite things
And then I don't feel so bad

Hämmästelyä, muijahaarasta brändäyksiin ja raivohuoneisiin

Aloituskuva on osa erään uutuuskirjan kantta. Kirjoitukseni lopussa on kuva koko kannesta ja selitys kuvan valinnalle.

Olen kerran aiemmin kirjoittanut hämmästely-aiheisen blogikirjoituksen, jossa oli kymmenkunta kohtaa. 
Silloin ajattelin, että otan uusiksi, kun siltä tuntuu. Nyt tulee koko ajan vastaan asioita, jotka saavat kysymään: miksi ihmeessä, hei älkää viittikö!

1. Helsingin Sanomissa oli pari päivää sitten toimittaja Taika Dahlbomin arvostelu Erkka Mykkäsen romaanista Something Not Good. Kirjoituksella on pitkä otsikko, joka alkaa "Something Not Good on bueno ...". Toimittaja vertaa nykyajassa 2010-luvulla elämässään haparoivan nuoren päähenkilön Veikon elämää omaan nuoruuteensa.
"Erkka Mykkäsen ensimmäistä romaania lukiessa käy ilmi, että about juuri sellaista kuin meikällä tuossa 20 vuotta sitten. Jos voidaan siis päästää irti sellaisesta sosiaalisesta konstruktiosta kuin sukupuoli, koska Something Not Good -romaanin päähenkilö on Veikko-niminen miesoletettu." 

Oletettu? Kirjan päähenkilö on mies, jolla on tyttöystävä toisensa perään, eikä hän ole korjaamassa sukupuoltaan. Miksi toimittaja kyseenalaistaa hänen sukupuolensa? Se vaikuttaa vinoilulta. Onko niin, että jotkut ihan tosissaan käyttävät normaalikielessä naisesta ja miehestä sanoja naisolettu ja miesoletettu? Uskomatonta.

Ja ennen kaikkea, t ä l l a i s t a k o on tämän hetken kirjallisuusarvostelun kieli? Vietämme Kalevalan päivää ja nimipäiviään viettävät Onni ja Sisu. Kielemme  kehitys on huikea. Ilari Aallon ja Elina Helkalan kirjassa Matkaopas keskiajan Suomeen kerrotaan, miten  Turun piispa opetti 1400-luvulla saksalaiselle pyhiinvaeltajalle tärkeän lauseen tämän Suomen matkaa varten: "Münna tachton gernast spuho somen gelen Emÿna daÿda" (tahtoisin mielelläni puhua suomea, mutta en osaa). Tällaisesta se on lähtenyt. Ja nyt meillä on buenot ja aboutit; kirjoitettu kieli on usein samalla tavalla huolimatonta kuin puhekieli.  
Kun aloin blogata, olin sitä mieltä, että ammattikriitikot ovat ammattilaisia ja kirjoittavat aina paremmin kuin me bloggaajat. Näin ei todellakaan ole enää, oliko silloinkaan. Harrastajien taso ylittää usein ammatikseen kirjoista kirjoittavien tason. 
Tämä masentaa minua. 

2. Eräässä toisessa lehdessä esitellään räp-duo Sofa, kaksi nuorta naista (kai), jotka istuvat usein Instagram-kuvissaan tarkoituksella jalat levällään. Asennolle on annettu nimi muijahaara, se on voimaannuttava asento ja sillä vallataan tilaa patriarkaatilta. Tämä on siis haaste miehille, joilla on ollut tapana istua noin. En kyllä ole muuten kauheasti nähnyt tuota istumistyyliä, äijähaaraa, miehilläkään. 
Pitääkö etsiä kaikkea rumaa miesten kultturista ja  apinoida sitä? Naiset ja miehet ovat anatomisesti erilaisia, millä myös voi olla jotain tekemistä istuma-asentojen kanssa. Itse en voimaantuisi, vaan saisin krampin, jos alkaisin istua pitemmän aikaa jalat reisistä äärimmäisen auki. 
Onko sillä nyt jotain väliä tässä maailmassa, miten ihminen istuu!
Kiroilukin on joidenkin mielestä feminististä vallanottoa. Minusta se on vain rumaa, toisia huomioimatonta käyttäytymistä. 
Tämäkin masentaa minua.
  

Amnestyn tarra

3. Uutislähetyksessä oli pitkä selostus siitä, miten jokaisen alkaa olla aika brändätä itsensä. Juupa juu... ei ole tullut mieleen. Onko ihminen siis  itsensä mainos?

4. Saan tihenevässä tahdissa  sähköpostissa tarjouksia ilmaisista kirjoista, tarjoajina sekä pienemmissä kustantamoissa kirjojaan julkaisseita kirjailijoita. että isojen kustantamoiden markkinointihenkilöitä.
Periaatteeni on, etten ota vastaan arvostelukappaleita. En halua joutua siihen härdelliin ja ryhtyä kirjoittamaan kirjoista, joista minulla ei ole mitään sanottavaa. 
Nähdäänkö blogistit nyt yhä enemmän mahdollisina mainostajina? 
Huh, tämä sekä masentaa että turhauttaa.
Joissain kirjeissä on lähestytty kehumalla, että olen suosituimpia bloggareita. En usko. Voi olla, että nimeni on löytynyt Cision-listauksista. Olin yhtenä vuonna, hämmästyttää tämäkin, Cision Top 10 -kirjablogien joukossa. Ensin innostuin ja heti perään aloin nolostella sitä mukaanpääsyä, koska päättelin, että olin ehkä saanut suosiota vääristä asioista. Minulla oli silloin sarja syöpäpostauksia. Olihan niissäkin useimmissa tarinaa myös kirjoista, mutta ei kaikissa. 
Aion silti edelleen kirjoittaa sairauksista ja kaikenlaisista aiheista, jotka vaivaavat mieltäni. En välitä mistään kaupallisesta suosiosta. Kirjoittaminen sellaisenaan vetää puoleensa. Kirjoittaisin itselleni ilman blogiakin, mutta julkisessa kirjoittelussa on bonuksena yhteys muihin ja kommenttikenttä.

5. Suomeen on rakennettu raivohuoneita. Ainakin Jyväskylässä ja Tampereella on jo sellaiset. Voi mennä maksusta hajottamaan suojavaatteet päällä erilaisia esineitä. Talo tarjoaa aseet (lekat, pesäpallomailat, lapiot ja muut) sekä hajotettavat esineet, ellet halua viedä omiasi. Siellä mäiskiessä sitten pitäisi puhdistua raivostaan.
En usko, että nuo 'rage cubet' ja 'anger roomit' menestyvät kauaa. Polttariporukat voivat pitää niitä tietysti vähän aikaa pystyssä, mutta riittääkö se?
Miten olisi metsässä samoilu? Metsä on perinteinen rauhoittumispaikka, ja sinne pääsee meillä Suomessa kaikkialla. 

Tämmöisiä pohdin täällä alun kolmatta viikkoa flunssassa. Nyt sain laajakirjoisen antibiootin kahteenkin eri tulehdukseen, sellaisen paketin, joka kuulemma sekoittaa rautaisenkin mahan. Sitä vastaan on estolääke, toivottavasti tepsii.

Onneksi on hyviä kirjoja. Sain Adlibriksestä André Acimanin romaanin Call Me By Your Name ja kirjastosta seuraavan kirjasatsin: Luiz Ruffato, Lissabonissa muistin sinut, Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin, Tiina Laitila Kälvemark, Seitsemäs kevät ja Asko Sahlberg, Siunaus (luin sen juuri, mutta haluan tarkistaa jotain).

Mihin minä tarvitsen kasvavia ilmaiskirjakasoja, kun saan näin hyvin uutuuksiakin, kuten Rafael Donnerin esseekirjan, omasta lähikirjastosta? Nämä voi aina palauttaa eikä tarvitse miettiä, mitä tehdä postin tuomien kanssa, joita en ole hankkinut oman kiinnostukseni vuoksi. 
Jos joku pienessä kustantamossa julkaissut tarjoaa kirjaansa arvosteltavaksi toivoen sille tunnettuutta, tarkistan aina, onko kirja kirjastossamme, ja jos ei ole, niin ehdotan sitä hankittavaksi. Olen saanut useita ehdotuksiani läpi.

Rafael Donnerin kirjalla on hieno nimi, Ihminen on herkkä eläin. Laitoin nimen takia sen aloituskuvaksi. Selasin kirjaa jo vähän, vaikuttaa viehättävästi herkältä kirjalta. 
Toinen syy, miksi se sopii tämän kirjoitukseni alkuun on, että siinä kysellään.
Ote kirjan esipuheesta:
"En varmaan ole ainoa, joka on huomannut, että ajan myötä nuoruuden vallankumoukselliset ajatukset hiipuvat, että vanhetessaan viisastunut ihminen oppii, että kysymykset ovat monesti tärkeämpiä kuin vastaukset. Esitän tässä kirjassa paljon kysymyksiä mutta toivon, että se nuoruuteni ansiosta sisältää myös muutamia vastauksia."

Kirjoitan Donnerin kirjasta oman postauksensa. Alan lukea sitä tänään.    

Kahdesta teatteriesityksestä lyhyesti ja paljosta muusta

Ladut kutsuisivat, mutta bloggaaja-parka on flunssassa eikä pääse minnekään. Minun pitäisi olla Turussa pojanpoikien hiihtolomaseurana, mutta mies saa edustaa nyt siellä meitä molempia. 
Ehdin jo aloittaa hiihtokauteni kuvan maisemissa Myllykosken Koivusaaressa suksimalla lasten ladun, joka on pari kolme kilometriä. Jumppaystäväni hiihtää kerrallaan parikymmentä kilometriä, Kouvolasta Valkealaan ja takaisin. Minä en ole ikinä pystynyt tuollaiseen. No, kunhan selviän, niin lähden järven jäälle hiihteleksimään, omalla tyylilläni ja oman kuntoni rajoissa. 

Paras hiihtokokemukseni on kevättalvelta 1984 Kuhmossa. Olin äitiyslomalla kuopuksen syntymän jälkeen. Lähdin illan suussa ladulle rivitalokotimme takapihalta tarkoituksenani hiihtää pieni saunalenkki, mutta en tyytynyt siihen. Keli oli luistava, jokainen potku vei pitkälle, liike suksilla tuntui uskomattoman nautinnolliselta. Vielä vähän, käännynkin tuolle ladulle, katsotaas mitä tuon mutkan takana aukeaa, mikä ihana loiva lasku, voi miten latu vie. Pysähdyin välillä ihailemaan pieniä yksityiskohtia ympärilläni lumisessa metsässä ja hulvahdin yhtäkkiä täyteen iloa. Koin olevani maailman onnellisin ihminen. Kun lopulta maltoin kääntyä takaisin, valot alkoivatkin jo syttyä latujen varteen, loppumatkasta ei edes ollut valoja. Sivakoin kotiin pimeässä. Aikaa kului varmaan yli kaksi tuntia, matkasta en tiedä. 
Kotioven avattuani kohtasin kaksi huolestunutta miestä ja kolme pikkupoikaa naamat naurussa. Mieheni kaveri oli tullut kylään, hänellä oli vauvamme sylissä, ja mieheni oli jo lähdössä minua vastaan. 
Tämä hiihtolenkki oli harvinainen valaistumisen hetki. "Maniani" meni kuitenkin valitettavasti yhdessä illassa ohi. Kaipaan tuollaisia hetkiä, jolloin kaikki tuntuu olevan harmoniassa, hyvin ja kohdallaan, niin omassa elämässä kuin maailmassakin.  

Käsiohjelmasta

Kävin jokin aika sitten katsomassa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön esityksen Toinen koti. Näytelmän on ohjannut Jussi Lehtonen ja käsikirjoittanut Kati Kaartinen. 
Näytelmän päärooleissa ovat Bagdadin yliopistosta valmistunut näyttelijä ja ohjaaja Bakr Hasan, joka on saanut oleskeluluvan Suomeen, näyttelijä Terhi Panula, bagdadilaisesta muusikkosuvusta tuleva  laulaja Ali Saed, jota uhkaa karkotus takaisin Irakiin, dokumentaristina Irakissa  toiminut, vapaaehtoistyötä kansainvälisesti tehnyt, nyt Suomeen kotoutunut Harith Raad Salih, säveltäjä, viulisti ja äänisuunnittelija Sanna Salmenkallio ja Suomeen kiintiöpakolaisena saapunut Iranin ensimmäinen rap-artisti, tuottaja, sanoittaja ja säveltäjä Soroush Seyedi. Seyedi oli aloittanut rap-uransa Iranissa aikana jolloin kaikki hiphop-henkinen oli siellä kiellettyä. 
Pääesiintyjien lisäksi esityksessä on mukana kymmenkunta maahanmuuttajataustaista henkilöä teatterityöpajoista, joita on järjestetty keväästä 2017 alkaen. Heidän roolinsa näytelmässä oli huonosti suunniteltu. Heillä oli liian vähän tekemistä näyttämöllä.

Näytelmää varten oli haastateltu turvapaikanhakijoita, jotka ovat lähtömaissaan toimineet ammattitaiteilijoina. Näistä haastatteluista ja haastateltuja koskevista päätösasiakirjoista on kerätty materiaalia näytelmään.

Vertasin pakostakin esitystä joulukuussa 2016 Voimateatterin Kuusankoskella esittämään näytelmään Turvallinen maa, josta kirjoitin täällä. 
Ihan kuin Kansallisteatteri olisi matkinut Kuusankosken harrastajapohjalta tehtyä näytelmää!
Erona on se, että kuusaalaisten Turvallinen maa oli paljon parempi, puhuttelevampi, ehjempi ja napakkarytmisempi.
Toinen koti on keskeneräisen oloinen, laahaava sillisalaatti, näytelmää näytelmän tekemisestä. Tiedän kyllä, että tämä on eräs tyylisuunta, joka tuottaa joskus todella herkullista taidetta. Ehkä oli ajateltu, että myös turvapaikkaa hakevan elämä on koko ajan kesken. Tämä ei kuitenkaan nyt oikein toiminut. 
Mitä tekemistä tällaisessa näytelmässä on kohtauksella, jossa näyttelijät istuvat rivissä, joku sanoo lauseen, jonka toiset toistavat vuorollaan kuten kuulivat, siis vanha juoru-leikki, jota on käytetty Putouksen tapaisissa viihdeohjelmissa? Näyttelijät olivat hyviä, mutta tämä ja paljon muutakin mitä heidät pistettiin tekemään oli jossain määrin ala-arvoista. 
Olen kokeellisen ystävä, mielipiteeni ei johdu siitä, että vaatisin jotain perinteistä. Teatterikaverini sanoi, että häntä nukutti ja kyllästytti, koska näytelmä ei vaikuttanut eikä vakuuttanut, eikä siinä ollut mitään uutta. 
Parasta minusta tässä näytelmässä oli musiikki, niin perinteinen arabimusiikki kuin rap. 

Googlen kuvapalvelusta, Jukka-Pekka Mikkonen Putkosen roolissa

Viime viikolla näin Jyväskylän kaupunginteatterissa näytelmän Mielipuolen päiväkirja. Se ei ole Gogolin novelleista valmistettu klassikkomonologi, jota mm. Vesa Vierikko ja Martti Suosalo ovat  esittäneet ansioituneesti, vaan uudempi Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä, joka myös on saanut innoituksensa Gogolin novelleista Nenä ja Hullun päiväkirja. Tämän näytelmän ensi-ilta on ollut Ryhmäteatterissa 2015. 

Jyväskylän teatterin esitys on tragikomedia, jossa maailma muuttuu ja ihmiset eivät pysy perässä. 
Tehostaminen ja organisaatiouudistukset aiheuttavat tilanteen, jossa entinen Excel-osaaja Putkonen etsii karannutta tukkaansa ja keskustelee konttorikoneiden kanssa. Kumpi on hullumpi, Putkonen vai maailma? 
Ohjaaja Seppo Honkonen on saanut esitykseen rytmin, joka vie katsojan mukanaan Putkosen elämän monimutkaisuuteen.  

Tämä näytelmä vaikutti tunteisiin ja jäi ajatuksiin. Putkosen esittäjä Jukka-Pekka Mikkonen oli aidosti rakkautta kaipaava ja sitä ilman jäävä, järjestelmän murjoma hahmo. 

--------

Olen tässä flunssapotilaan rajoittuneessa elämässäni plärännyt läpi kasan vanhoja, jostain syystä säilyttämiäni lehtiä ja lehtileikkeitä. 

Olin onnellinen, kun törmäsin Kirsti Wallasvaaran haastatteluun, jossa hän sanoo rehellisesti, että on vuonna  2015 tehdyn rintasyöpäoperaationsa jälkeen vanhentunut nopeasti kymmenen vuotta. Koin sen vertaistukena. Olen nimittäin juuri hoksannut, että syövän jälkihoito on romahduttanut ulkoisen olemukseni. Tuntuu vähän samalta kuin siinä Jenni Päskysaaren juontamassa tv-ohjelmassa, jossa tyypit muutetaan maskeeraamalla vuosikymmeniä eteenpäin, annetaan käteen peili ja kysytään, miltä nyt näyttää ja tuntuu. 
Osuin tähän ohjelmaan, Meidän tarinaan, kanavahyppelyssä, mikä on yksinäiselle, sohvaantuneelle toipilaalle sopiva urheilulaji. Katsokaa joskus ja kertokaa, jos ette liikutu ohjelman loppupuolella, kun parit kiittävät yhdeksänkymppisinä toisiaan elossa pysymisestä. 

Siis eihän syöpä yleensä pääty leikkaukseen, vaan jatkuu pitkäänkin jälkihoitoina ja kontrolleina. Hormoniperäisissä rintasyövissä, kuten minulla, on se hyvä puoli, että niitä voidaan jälkihoitaa letrotsolilla, mutta se on myös lääke, jonka haitat oikeasti toteutuvat, eivätkä ole vain muodon vuoksi listattuina lääkepaketissa. 

Koen olevani hyvin positiivinen  ihminen, mutta myös realisti. Minusta sellainen uho, millä monet naiset suhtautuvat rintasyöpään on outoa. Lehtien kansissa on nyt viimeksi ollut Arja Korisevan kuvia otsikolla "Selätin syövän". Olkoon Korisevan itsensä sanomaa tai toimittajan halua tehdä jutusta perinteinen sankaritarina, mutta kuulostaa falskilta ja antaa väärää tietoa.

--------

Luin juuri Rosa Liksomin romaanin Eversti. Se on yksinkertaisesti mestariteos.

--------

Joissain blogeissa on nostettu keskustelua blogin tuloista ja menoista. Joku ansaitsee blogilla, jollain siihen kuluu rahaa. Ihmisiä kiinnostaa tietää tämä asia blogista, mikä on ihan ymmärrettävää.  

Minulla tässä ei liiku rahaa lainkaan kumpaankaan suuntaan. 

Kaikki on henkistä saamapuolta. Saan selvitellä kirjoittaessa ajatuksiani ja usein saan keskustellakin. 

Rakastan keskustelua. Tykkään myös siitä, jos kommentoimaan tulee toisinaan joku, joka alkaa väitellä. Omat mielipiteet tulee silloin testattua ja saa uutta ajateltavaa.

Kahdesti elokuvissa ja kahdesti teatterissa

Tämä kuva on kangaskassista, joita on myynnissä Suomen valokuvataiteen museon kaupassa Kaapelitehtaalla. Kävin siellä viikko sitten, koska halusin nähdä kaksi hyvää näyttelyä, Tuntuuko tutulta? - Valokuvia suomalaisesta arjesta ja Ohikuljetut - Erään kerjäläisperheen tarina.

Kassin teksti sopii myös elokuviin ja näytelmiin, joita olen lähiaikoina nähnyt. Kirjoitan niistä lyhyesti, mitä ajatuksia ne herättivät ja mikä oli niiden vahvin anti.


Call Me By Your Name (2017)

Kansainvälisenä yhteistyönä tehty elokuva, jonka ohjaaja on italialainen Luca Guadagnini. Elokuva perustuu André Acimanin samannimisen romaaniin vuodelta 2007 ja sen on käsikirjoittanut James Ivory.  
Call Me By Your Name päättää Guadagninon Desire-trilogian. Hänen aiemmat seksuaalista halua käsittelevät elokuvansa ovat nimeltään  I Am Love (2009) ja A Bigger Splash (2015).

Nuori Elio Perlman, 17v, viettää aikaansa vanhempiensa kanssa huvilalla Pohjois-Italiassa. Isä on yliopiston professori ja äiti kääntäjä. Elio soittaa klassista musikkia ja säveltää, lukee ja viettää aikaa pikkukaupungin nuorten kanssa, varsinkin tyttöystävänsä kanssa. Eliolla on hyvät välit vanhempiinsa, perheen yhdessäolossa näkyy periytynyt sivistys, oppineisuus ja avaramielisyys. Juutalaisuus on taustalla, mutta ei määritä elämää muutoin kuin joidenkin juhlapyhien vietossa. Kaunis luonto, lämpö ja yhteisöllisyys antavat Elion kasvulle hyvät puitteet. 
Eräänä päivänä tutkijaisän assistentiksi saapuu komea amerikkalainen Oliver. Elio ja Oliver kokevat romanssin, joka on Eliolle huumava ja kipeä ensirakkaus.

Timothée Chalamet Elion roolissa ja Armie Hammer Oliverina ovat vakuuttavia, samoin Michael Stuhlbarg ja Amira Casar Elion vanhempien rooleissa. 

Koin tämän elokuvan ilmavana ja  kauniina, pienenä elokuvana. Se ei herättänyt minussa mitään suuria tunteita. 
Parasta elokuvassa on perheen ilmapiiri ja isän harvinaisen hieno puhe rakkaussurua potevalle pojalleen. Vaikka aika on ahdas 80-luku ja paikka katolinen Italia, isä ei varoittele eikä väheksy, vaan puhuu Eliolle kuin toiselle aikuiselle arvostaen ja toisen tunteita kunnioittaen.


The Sea of Trees (2015)

Japanissa on itsemurhametsä, Aokigahara, puumeri. The Sea of Trees on kuvattu tässä Fuji-vuoren juurella sijaitsevassa metsässä. 
Kävin elokuvan katsottuani googlailemassa kuvahausta, miltä siellä näyttää. Samalta kuin elokuvassa. Metsään johtaa ensin polku, jonka varrella on harkitsemaan kehottavia kylttejä. Pillerein tai hirttoköysin varustautunut voi vielä perääntyä. Polku päättyy kohtaan, josta alkaa varsinainen sakea, louhikkoinen metsä. Metsässä risteilee lankoja. Jotkut ovat vieläkin antaneet itselleen mahdollisuuden merkkaamalla paluureitin kuten Grimmin sadun Hannu ja Kerttu merkitsivät tien kotiin kivillä ja leivänmuruilla.

Amerikkalainen Arthur Brennan hankkii lentolipun ja matkustaa Aokigaharan metsään tositarkoituksella. Hänen näköpiiriinsä kompuroi kesken pillerien nielemisen japanilaismies, Takumi Nakamura, joka on japanilaiseen tapaan päättänyt, ettei miehellä ole enää oikeutta elää, jos on kokenut häpeän työelämässä. Arthurin masennuksen syy taas on vaimon kuolema ja siihen liittyvä syyllisyys väärin eletystä elämästä. Takumi on alkanut kesken kaiken ikävöidä perhettään ja katuu päätöstään. Hän on jo kamppaillut monta päivää kolhiutuneena eksyksissä. 
Arthur luulee pystyvänsä neuvomaan reitin ja osoittelee tietä polun suuntaan, mutta Takumi ei löydä sitä ja on kohta taas samassa paikassa. Miehet lyöttäytyvät nyt yhteen, ja seuraa selviytymistaistelu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mystisempään ajatteluun taipuvainen Takumi sanoo käytännöllisesti suuntautuneelle kaverilleen, että metsä ei ole aivan tavallinen puumeri, vaan sillä on oma henkensä ja tahtonsa.
Lopuksi selviää, ettei Takamukaan ollut aivan tavallinen japanilaismies. Tässä tulee mukaan yliluonnollisuutta, jonka jokainen katsoja voi kohdata omalla tavallaan, psykologisella tai uskonnollisella selityksellä tulkiten tai jättäen tulkitsematta. 
Kuoleman kohtaaminen on aina matka omaan itseen, se on varma. Siitä Arthurin taistelu Aokigaharassa kertoo loistavasti. 

Minä koin tämän elokuvan erittäin vahvasti. Lähdin pois täynnä elämänhalua, kuten Arthur Brennan selvittyään kuolemanmatkaltaan takaisin arkiseen elämäänsä yliopiston opettajana.
Eläydyin vahvasti satuun. Vieläkin tätä kirjoittaessa nousee ihokarvat pystyyn, kun ajattelen loppua ja sen valossa kaikkea, mitä miehet metsässä keskustelivat. 

Kävin katsomassa arvosteluja. Mitä, häh! The Guardian on antanut yhden tähden. Arvosteluissa toistuvat sanat "dull, maudlin, trite, fatuous" eli tylsä, typerä, tunteellinen. Senkin kyynikot! Olen huomannut ennenkin, että ammattikriitikoilta puuttuu usein heittäytymisen taito.

Call Me By Your Name on arvostelumenetys. Se vaikutti minuunkin esteettisesti, mutta The Sea of Trees vaikutti enemmän ja kokonaisvaltaisesti, katharsisesti. 

The Sea of Trees on  Gus Van Santin ohjaama. Pääosissa ovat Matthew McConaughey, Ken Watanabe ja Naomi Watts. 

Tänään on tarkoitus mennä katsomaan Guillermo del Toron uusin leffa The Shape of Water. Jos se on yhtä hyvä kuin saman ohjaajan Pan's Labyrinth (2006), niin suuri elämys on edessä. 
Pidän fantasiaelementistä mausteena elokuvissa kuten kirjoissakin, mutta en hallitsevana. 

Jaahas. tämä on nyt juuri sopivan pitkä postaukseksi. 
Otsikkoni loppuosa "kahdesti teatterissa" saakoon oman pakinointinsa. Siinä kirjoitan Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön esityksestä Toinen koti ja Jyväskylän kaupunginteatterin esityksestä Mielipuolen päiväkirja. 

Entä te Lukijani - onko tullut nähdyksi näitä tai muita hyviä kulttuurin tuotteita näiden pakkaspäivien viihteeksi (meinasin kirjoittaa unohtamiseksi tai kestämiseksi, mutta jotkuthan pitävät kylmästä...)?

Lukemisesta, muodista ja kielletyistä tauluista

Juhani Peltosen kirjan Lähes täydellisiä käsityksiä kaikesta on toimittanut Harri Haanpää postuumisti 2007. 
Peltonen oli erittäin tuottelias ja laaja-alainen kirjailija 1960-luvulta 90-luvulle asti. 
Haanpää kuvailee Peltosen tyyliä näin:"Kirjailijan laadultaan Peltonen oli miellerientoinen kielellä leikittelijä, pessimistinen optimisti, hetken tuokioiden ja kokonaisten maailmojen tallentaja, suurisydäminen vt. ihmisten ymmärtäjä, allapäin ja alakulottuneissa maisemissa etenevien pikareskien ja komediatragedioitten taitaja. Etc."

Selailin tätä veijarimaista teosta ja osuin kirjoitukseen Lukeminen eri paikoissa, jonka määrittelen humoristiseksi pakinaksi. Peltonen kuvaa himolukijaa, sellaista mitä monet meistä ovat. Lukemista pitää olla käden ulottuvilla siitä hetkestä asti, kun silmänsä aamulla auki saa.

Lukeva ihminen ei ole mikään tasaisesti pölyävä kone, -puima. Ei, välillä hän on syystä jos toisestakin raivon partaalla, lähes suistunut jo. Silloin hän alkaa hekumallisesti tutkia Joseph E. Smithin 768-sivuista Small Arms of The World, Valo, tiedettä kaikille -sidoksesta kuvausta "Eri aikojen rangaistustavoista" sekä Müllerin kansiota Alle Jahre wieder saus der Presslufthammer nieder oder Die Veränderung der Landschaft. 
...
Soutaessa, kauppamatkoilla, paimenessa, hisseissä, kellareissa ja ruokakonttoreissa, yleensä teattereissa, viranomaisia tavoiteltaessa, sarjaotteluja seurattaessa sekä lukuisissa muissa paikoissa ja elämäntilanteissa on syytä pitää aina mukana oma asiaankuuluva, monipuolisesti kiihdyttävä, epäitsekäs lukemistonsa. Silloin ihminen ei joudu katumaan tauotta, kuten on peritty tapa. 
Omituista kukaties, mutta saunaa lämmittäessä on tarjolla vain yksi kunnollinen kirja. se on Nikolai Semjonovitš Leskovin (1831 - 1895) Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth. Kun tämä pienoisromaani on lopuillaan, on myös hirmulöylyinen kylpy valmis. Tekee välittömästi mieli kiivetä lauteille, niin paleltaa Katerina Lvovnan ja Sonetkan vaipuminen Volgan mustiin, lumihiutaleita ahnehtiviin aaltoihin. 

Kuten huomaatte, mieleni tekee jäljentää tähän koko pakina. Jos lukujumi vaivaa, niin luulisi kaikkoavan, kun herkuttelee Peltosen runsaudella. 
Olen lukenut Peltoselta paljon tuoreeltaan silloin kun ei ollut blogeja eikä koko sosiaalista mediaa. Enää ei myöskään tavoitella viranomaisia, kuten tuossa tekstissä mainitaan, vaan hoidetaan asiat koneella. 

Viime päivinä on tullut mieleeni, että onko joukossamme robotteja, joihin ei ole syötetty historian- ja kulttuurintajua. Miten muuten on mahdollista, että taidemuseoita ja -gallerioita painostetaan poistamaan seiniltään maalauksia vain siksi, että niihin on kuvattu alastomia naisia. 
New Yorkissa puhdistajien kohteena oli ranskalaistaiteilja Balthusin vuonna 1938 maalaama teos Thérèse Dreaming. Se olisi pitänyt poistaa tai varustaa varoituskyltillä häiritsevästä sisällöstä. Voitte googlata, kylläpä onkin häiritsevä! Metropolitan Museum of Art ei ole taipunut 11000 närkästyneen vaatimuksiin. Olivatkohan he kaikki edes nähneet maalausta? Ryhmän perässä kulkiessahan ei tarvitse nähdä eikä ajatella itse. 
Englannissa Manchester Art Gallery on joidenkin muiden gallerioiden ohella jo totellut. John William Waterhousen teoksesta Hylas ja nymfit (1896) oli valitettu, siinä oli nähty pehmopornoa. Goodness, helkkari soikoon! Katsokaa ja ihmetelkää! Museo oli onneksi palauttanut teoksen, kun ihmiset olivat rientäneet kertomaan poiston aiheuttamasta tyrmistyksestään. 
Toivottavasti muutkin teoksia poistaneet laitokset palauttavat ne seinille. Aiemmin katselin kuvia joistain hieman rohkeammista teoksista, joita on  poistettu eri museoista. En muista nimiä. Niissäkään ei ollut mitään tuomittavaa. Taiteen eräs tehtävä on ottaa kantaa. 
En näe Akseli-Gallen-Kallelan triptyykissä Aino-taru (1891) mitään  paheksuttavaa! 
Jättäkää hyvät ihmiset taide rauhaan! Mitä tekemistä tauluilla on seksuaalisen häirinnän tuomitsemisen kanssa! Onko kirjaroviot suunnitteilla? Pannaanko Sibeliuksen teokset pannaan, koska hän on vähän viftaillut Helsingin yössä? Joko näin on tehty?

Otsikossani on vielä muoti. Siitä vähän. 

Luen tällaista kiehtovaa kirjaa kirjailijoista ja heidän vaatteistaan. Kirjan kirjoittaja Terry Newman on paitsi kirjoittanut muodista lehtiin ja televisiolle myös luennoinut siitä taideyliopistossa Englannissa. 

Legendary Authors and the Clothes They Wore sisältää tekstiä kirjailijoista, joista on tullut tahtoen tai tahtomattaan tyyli-ikoneita. Jotkut heistä ovat työskennelleet muotitalojen kanssa, kuten Gertrude Stein, joka mentoroi Pierre Balmainia tämän aloittaessa uransa Pariisissa. Toiset ovat vähät välittäneet muodista, mutta aloittaneet uuden tyylin, kuten teinirunoilija Arthur Rimbaud, jonka boheemia kulkurilookia monet ovat imitoineet beatnik, hippi, rock, punk ja grunge -tyyleissä.

Muodissa on paljon samaa kuin kirjallisuudessa. Siinä on vaikutteita, viittauksia ja luovuutta. Muoti on myös historiaa. 

Olen lukenut vasta Samuel Beckettistä, George Sandista, John Updikesta, Arthur Rimbaudista, Gertrude Steinista, Patti Smithistä ja David Foster Wallacesta. Vielä on yli neljäkymmentä kirjailijaa jäljellä Ernest Hemingwaysta Toni Morrisoniin ja Joan Didioniin, jonka kuva on kirjan kannessa. Jokaiselta kirjailijalta on lainauksia heidän teoksistaan ja haastatteluistaan ja mielenkiintoisia anekdootteja heidän tyylistään. Teos sisältää tekstin ohessa myös  80 mustavalkokuvaa, joista osa on todellisia taidevalokuvia. Ehkä palaan tähän kirjaan vielä myöhemmin jossain muodossa.  

Kuvasin kirjan iltapukuni taustanaan. Kyllä vaan, pitäähän naisella iltapuku olla. Minun pukuni on pitkä, kuten Joan Didionilla kirjan kannessa, japanilaistyylinen, kapea, ihana. Puvun miehustaan on kirjailtu kirsikankukkia. Ostin sen vuosituhannen vaihteessa Millenium-juhlaan Kuhmo-talolle. Se on ollut sen jälkeen pukupussissa. Kotioloissa pukeudun Rimbaudin tyyliin mukaviin kuluneisiin rääsyihin.  

Yhtenä aamuna kömmin puoliunessa olohuoneeseen ja pelästyin - kuka tuo on - minun vakioasunihan se siinä odottamassa emäntäänsä. Tuohon vielä yläosaksi kulahtanut tunika ja lämmin poncho, aitoa hobo-styleä, vai mitä. 

Lukijani, miten pukeudut kotioloissa? Entä kiinnostaako muoti kirjallisuudessa? Tuleeko mieleen kirjailijaa  tai kirjaa, joka olisi vaikuttanut merkittävästi pukeutumiseen ja ehkä jopa aloittanut uuden muodin?