maanantai 21. marraskuuta 2022

Viola Ardone, Lasten juna

 


Kuvan yläosassa näkyy hämäränä blogimottoni "Kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu". Se on Thomas Carlylen lausuma tai ainakin sijoitettu hänen sanomakseen. Tämä mietehän voisi olla kenen tahansa suusta tai kynästä, ei mitenkään erikoinen, mutta erittäin paikkansapitävä. Se on totta tämän(kin) kirjan kohdalla.

Viola Ardone on napolilainen kirjailija ja lukion opettaja. Hän kirjoitti kaksi  romaania ennen läpimurtoteostaan Il treno dei bambini 2019. Kirja on suomennettu alkuteoksen mukaisesti Lasten juna, ja se ilmestyi tänä vuonna. 

Romaani kertoo kahdessa osassa Amerigo Speranzan tarinan. Ensimmäinen osa tapahtuu vuonna 1946, jolloin Amerigo on pieni yksinhuoltajaäidin poika, yksi köyhistä Etelä-Italian lapsista, joita lähetetään sodanjälkeisistä huonoista oloista talveksi rikkaampaan pohjoiseen.
Toisessa, lapsuusosaa lyhyemmässä osassa Amerigo on aikuinen kuuluisa muusikko, nimeltään Amerigo Benvenuti, maestro Benvenuti. Vuosi on 1994 ja hän palaa kotiinsa hautaamaan äitinsä, jota on tavannut harvoin.

Joissain tämän kirjan arvosteluissa on sanottu, että sen olisi pitänyt päättyä ensimmäisen osan loppuun. Olen eri mieltä, koska vasta toinen osa tuo esiin Amerigon surun identiteettinsä jakautumisesta, ponnistelut taustansa unohtamiseksi, paljastumisen pelon ja häpeän siitä, että häpeää.
Kirjailija näyttää Amerigon hahmossa lukijalle luokkahypyn aiheuttaman yksinäisyyden ja sen miten köyhän lapsuuden puristavat kengät puristavat yhä vielä hyvin toimeen tulevana menestyneenä aikuisenakin. 

Hautajaisreissulla, menneisyyteensä palatessaan, Amerigo tapaa entisen lapsuudenystävänsä, joka sai pitää sekä biologiset vanhempansa että pohjoisen tukiperheen ja jolla on nyt lakimiehen toimistossaan koko laajan perheen valokuvat esillä. Hän kadehtii kaverinsa tasapainoista elämää.
Amerigon kovaosainen äiti ei pystynyt tapaamaan pohjoisen perhettä, jossa pojalla oli ollut hyvä olla. Amerigo joutui tekemään seitsenvuotiaana valinnan, joka on lapselle liian iso.

Toisella puolella oli äitini ja toisella kaikki, mitä halusin, perhe, koti, ikioma huone, lämmintä ruokaa, viulu. Mies joka oli valmis antamaan minulle sukunimensä. Minua autettiin, se on totta, mutta usein minä myös häpesin. Vieraanvaraisuudella, tai solidaarisuudella, niin kuin sinä sanot, on myös karvas sivumaku, molemmille osapuolille, niille, jotka antavat, ja niille, jotka saavat. Sen vuoksi se on niin vaikeaa. Unelmoin olevani niin kuin kaikki muut. Halusin heidän unohtavan, mistä olin tullut ja minkä vuoksi. Olen saanut paljon, mutta olen myös maksanut siitä täyden hinnan ja olen luopunut paljosta. Ajattele, että en ole koskaan kertonut tarinaani kenellekään. 

Ardone on saanut alkuosassa erinomaisesti esiin lapsen ajattelun ja kielen. Amerigo on puhua pälpättävä pikkuvanha poika, jota kotikortteleissa kutsuttiin Nobeliksi. Hän tulee erinomaisesti toimeen pohjoisen perheensä kanssa, jossa saa paitsi aineellista hyvää myös lämpöä ja rakkautta.  
Hän sanoo, etä minun pitää mennä kouluun. "Taas! Minä olen jo ollut koulussa", minä vastustelen. "Sinun pitää mennä sinne joka päivä, et sinä vielä kaikkea tiedä." "Se on totta, eihän kukaan synny oppineena", minä vastaan. Ja ensimmäistä kertaa me kaksi nauramme yhdessä. 

Lasten elämän kuvauksessa on lämmintä huumoria. Kun etelän pojat etsivät uudenvuodenpäivän juhlassa lapsijunassa kanssaan matkustanutta surkeanlaihaa tyttöä, he näkevät ihmeekseen tätä etäisesti muistuttavan rusoposkisen tytön, maailman kauneimman, lähestyvän uusien vanhempiensa kanssa, kynittyjen hiusten tilalla pitkät kiharat koottuina kuin elokuvajulisteiden naisilla. Pojat jähmettyvät paikalleen mutta Mariuccia juoksee halaamaan.
"Terve, kui sujuu?"
Jähmetyn ja jään sanattomaksi ."Äiti, isi, täsä on miun kaverit eteelän puolesta", Mariuccia sanoo vaalealle rouvalle ja tämän aviomiehelle ja sillä hetkellä tajuan, että Mariuccia ei lähde paluumatkalle meidän kanssamme, koska on nyt löytänyt oikean perheensä. 
 
Tästä pikkutytön omaksuman uuden murteen suomennoksesta ja hyvästä käännöksestä yleensäkin aplodit Laura Lahdensuulle!

Tässä kirjassa nimillä on merkitys. Amerigon sukunimi Speranza merkitsee toivoa ja uusi sukunimi Benvenuti toivottaa tervetulleeksi. Pohjoisen perheessä lapsille on annettu nimet Revo, Lucia ja Nario, revolucinario. Biologinen isäkin saattaa selvitä nimien avulla. 

Sodan koettelemasta Etelä-Italiasta vietiin jopa 70 000 lasta toipumaan pohjoiseen. Osalle elintasoero ja paluu köyhyyteen tuotti vaikeuksia.
Suomesta vietiin noin 80 000 lasta sotaa pakoon Ruotsiin, osa jäi ja osa palasi. Monelle kotiin tulo Suomeen oli rankka kokemus, koska Ruotsista oli tullut koti ja pienemmiltä oli suomen kielikin unohtunut.
Mieleeni nousee kuva ukrainalaisesta äidistä ja lapsesta, jonka kapeaan selkään äiti kirjoittaa tussilla henkilötietoja siltä varalta että he joutuisivat eroon toisistaan Venäjän hyökkäystä paetessaan. 
Lapsi ja sota - ikään kuin nämä sanat olisivat toistensa vastakohtia. Kyllä, ne ovat. 
  

8 kommenttia:

  1. Kiehtova kirjaesittely. Kiitos👌

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Lissu!
      Heh, minulla luki otsikkona jutun työnimi Junan lapset, äsken vasta korjasin oikeaan muotoon Lasten juna. En olisi ikinä huomannut mokaani, ellei mieheni olisi kysnyt, eikö ollut tarkoitus kirjoittaa kirjan nimi kirjailijan nimen perään.

      Poista
  2. En ole tätä ainakaan vielä lukenut, mutta kyllähän se ikävä kyllä on ajasta aikaan ajankohtainen teemaltaan. Minunkin suvussani oli yksi Ruotsiin lähetetty sotalapsi. Hän unohti Suomen kokonaan ja käytännössä kasvoi ruotsalaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieheni edesmennyt veli (heillä iso ikäero) oli pyydellyt vanhempiaan, että hänet lähetettäisiin Tanskaan. Joku sinne sotalapseksi lähetetty ystävä oli kirjoittanut, miten on karkkeja ja kaikkea. Vanhemmat päätyivät kuitenkin lähettämään pojan vain isovanhempien luo Luumäelle.

      Poista
    2. Tuo karkkien takia Tanskaan on mielestäni juuri sellaista subjektiivista ja rehellistä historiaa, joka helposti pääsee katoamaan suurten linjanvetojen alle. Karkeissa on elämä. Olen alkanut syödä Tutti Frutteja.

      Anopilla oli kaksi sotakummia Ruotsissa, jotka lähettivät hänelle ilmeisesti itsetehtyjä karkkeja, jotain kuivattuja, makeutettuja porkkanoita tai vastaavaa. Ne oli sitten laitettu vintille joulua oottelemaan, mutta hiiret olivat syöneet ne. Joskus jää Luumäki kouraan.

      Poista
    3. Joskus jää Luumäki kouraan... heh. Aikamoinen muutos miehen veljille, kun muuttivat sinne sitten kokonaan. Stadin kundit revittiin ympyröistään teini-iässä Luumäen Mutin kylälle taloon, johon ei ollut edes kunnon tietä.

      Poista
  3. Hieno kirja ja tykkäsin ihan loppuun asti. Hyvä, että avataan historiaa kirjallisuuden keinoin. Tässä kirjassa köyhästä etelästä siirrettiin lapset vauraampaan Pohjois-Italiaan, mutta sota oli takana, mikä oli köyhdyttänyt maan talouden entisestään.

    Sodilla on tuo julma vaikutus, että lapset siirretään turvaan jonnekin. Olen kauhulla katsellut, miten Venäjä siirtää Ukrainan orpolapsia Venäjälle. Ovat itse tehneet heistä tässä julmaakin julmemmassa sodassa orpoja. Ovatko lapset loppujen lopuksi sodan pelinappuloita ja vaihtovälineitä sotavankien kanssa. Luin jostakin, että 150 000 orpolasta on siirretty Venäjälle tähän mennessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ja onko myös perheellisiltä kaapattu lapsia venäläistettäviksi? Terroristivaltiolta voi odottaaa mitä tahansa.

      Lasten junan lasten elämä oli aivan näköalatonta. Se toi mieleeni rajun elokuvan 'Kapernaum - Kaaoksen lapset', joka kertoo Beirutin slummikaupunginosan lapsista (on tietääkseni edelleen Yle Areenassa). Nämä olot kyllä kasvattavat lapsista neuvokkaita, mutta yleensä myös tuhoavat heidän mahdollisuutensa mihinkään parempaan, ellei joku hyvä sattuma pelasta.

      Poista

Jomoillen joulun alla, ja välillä menossa mukana

Kirstinkallion kylätalon Kässämessut lokakuun lopussa 2022 Siivoilin lehtileikkeitäni ja löysin Hesarin hyvinvointiartikkelin, jossa kerrott...