sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Suomentamisesta



Tuntematonta olentoa kannattaa lähestyä kauniisti ja avoimin mielin. Ensimmäinen lukukerta, ensi kohtaaminen kirjaolennon kanssa on valtavan tärkeä, sillä jos silloin syntyy molemminpuolinen kiinnostus, uteliaisuus ja innostus, suomennos on jo pitkällä: innostunutta suomentajaa ei hevillä lannisteta.
Näin kirjoittaa Jaana Kapari, Harry Potterien suomentaja.
Kun kirjassa kohtaa uusia olentoja, Muggleseja (jästit) ja muita ja tutustuu niihin, ne alkavat vähitellen antautua suomennettaviksi ja saavat suomeksi myös uudet nimet, joskus välittömästi ja joskus vasta puolen vuoden pyörittelyn jälkeen.
Kun englanninkielisessä tekstissä noitakoulun nimi on Hogwarts - warthog on pahkasika -  ja suomeksi sikapahka ei ollenkaan kuulostaisi kolkolta ja vaaralliselta, niin suomentaja helpottuu kun hänen mielensä saa askarrelluksi paikalle nimen Tylypahka, jossa on juuri oikeaa jylhyyttä. 

Käännös on aina uusi luomus. Tärkeintä on saada siihen alkuteoksen henki, ei kirjainta. Kaikilla Kristiina Rikmanin toimittaman vuonna 2005 julkaistun esseeteoksen Suom.huom. kirjoittajilla on sama sanoma: tarkka vastaavuus on unohdettava ja irrottauduttava alkutekstistä, jotta kirjailijan ajatus välittyisi ja syntyisi kunnon suomea. 
Ihan omiaan ei tietenkään sovi sepitellä, mistä kirjassa myös on esimerkkejä.
Daniel Defoen Robinson Crusoeta on suomennettu sekä lyhentäen että runsauttaen, mitä kirjan vuonna 2000 suomentanut Juhani Lindholm selvittelee ja kertoo, millainen hänen oma kääntämisprosessinsa oli. 

Käännös ei ole kloonausyritys vaan ikään kuin epäidenttinen kaksonen.
Näin ytimekkäästi käännöstyön tiivistää Kersti Juva teoksen aloittavassa esseessään Kotimaani ompi Suomi, jossa hän tarkastelee omaa työtään syklisenä prosessina.
Ajatuksen täsmentyminen ja täsmällisen ilmaisun löytyminen ovat sisäkkäisiä samanaikaisia tapahtumia. Kääntämisen erityislaatu on kai siinä että jollakin tavalla vaiheet tulevat kääntäjän eteen nurinkurisessa järjestyksessä: yleensä ihmisellä on ensin sanottavaa,  jonka hän sitten pukee sanoiksi, mutta kääntäjälle tulee ensin sanoja ja sitten selviää sanottavaa, joka on tulkittava sanoiksi omalla kielellä. 

Huono käännös on sellainen, josta alkuteos paistaa liikaa läpi. Kääntäjän pitää olla ikään kuin näkymätön, vaikka hän on taiteilija siinä missä kirjailijakin. Kääntäjän työtä tulkitsijana voisi verrata muusikon tai näyttelijän työhön.
 
Kääntäjän pitää tarkkailla, toimiiko esim. joku toisen kulttuurin eläinvertaus sellaisenaan omassa kulttuurissa vai käytetäänkö saman asian vertailussa eri eläintä.
Joskus
 alkusointu tai muu kaunokirjallinen piirre on tekstissä tärkeä.
Jos englanninkielisessä tekstissä on kuvattu kukkia ja mainitaan "darling daffodils", niin "viehkeät vuokot" saattaa olla parempi käännös kuin sanatarkka "rakkaat narsissit" (oma keksimäni vertaus, ei kirjan kääntäjien).

Erityisen tärkeitä oikeat sanvalinnat ja rytmi on runoutta käännettäessä.

J.D. Salingerin romaanin  The Catcher in the Rye suomentanut Arto Schroderus kirjoittaa kääntäjästä illusionistina, joka luo vaikutelman. 
Suomentaminen on osaksi silmänkääntötemppujen tekemistä, sillä me emme pääse minne alkuteos menee, vaikka kuinka sinne haluamme. 

Siepparin ruispellossa on ennen Schroderusta suomentanut Pentti Saarikoski. Hän lokalisoi ja siirsi kirjan täysin omaan aikaansa. Neljäkymmentäluvun amerikkalaisteinin murrosiän haparoinnista tuli 60-luvun hesalaisnuoren sekoilua. Schroderus on uskollisempi alkuperäiselle ja paljon tarkempi.
Saarikoskellahan on myös  selviä käännösvirheitä, koska hän ei osannut englantia kovin hyvin. Silti Saarikosken Siepparia on rakastettu, ja Schroderusta hirvittikin ryhtyä työhön, jossa moni ajatteli hänen kääntävän uusiksi Siepparin eikä suomentavan The Catcher-romaanin. 

Saarikosken virheistä tietoisena luin kerran The Catcherin ja Saarikosken Siepparin rinnakkain vertaillen, ja kyllä siellä oli ihan koululaistasoisia virheitä. Saarikoski tiesi sanalle yhden merkityksen monista, sen yleisimmän, ja käytti sitä, vaikka käännöksestä tuli virheellinen ja hassu. 
 

Uudelleen kääntämisestä tulee mieleen tietyt laimentamiset uuspuritanismin nimissä. Sellaistakin tehdään, mutta tavallisesti uusi käännös on vain parempi kuin vanha. Ajat ja vaatimukset ovat muuttuneet, englanninkielisiä teoksia luetaan paljon myös alkukielellä, kustantamoissa ollaan tarkkoja ja netin ansiosta asioiden tutkiminen on helpompaa kuin ennen. 
Juhani Lindholm teki Robinson Crusoen kääntämisessä kompromissin, säilytti sen historiallisuutta vanhahtavilla sävyillä, mutta muutti lukemisen helpottamiseksi vanhat mitat nykyaikaisiksi. Hän kirjoittaa, ettei tullut mieleenkään sanoa Crusoen villejä alkuperäiskansoiksi.

Jossain tämän kirjan esseistä nostetaan esiin sanan "pathetic" kääntäminen. Sehän on säälittävä, naurettava, kun taas suomen pateettinen on (on ollut) ihan muuta juhlava, mahtipontinen. Englannin kielen merkitys on kuitenkin alkanut hiipiä myös suomeen ja sanaa käytetään nykyään myös surkuteltaessa. No, eihän siinä mitään, kun vain se vanhakin merkitys säilyy. 
Itse pidän siitä, että käännöksessä pyritään säilyttämään ajan kieli, koska se juuri pitää yllä tunnelmaa. Lukijalla pitää olla sen verran viitseliäisyyttä, että hän ottaa selvää sanoista, joita ei ymmärrä. 

Puolasta ja englannista suomentava Tapani Kärkkäinen, joka on kääntänyt mm Olga Tokarczukia ja Wislawa Szymborskaa, varoittaa suomentamasta teoksia toisen kielen, usein englannin, käännöksestä. Tutkiessaan puolalaisten kirjojen englanninkielisiä käännöksiä hän on huomannut, että anglosaksiseen käännöstraditioon kuuluu yksinkertaistaa toisten kulttuurien kummallisuuksia, niin ettei keskivertolukija joutuisi hämmennyksiin. Näin englanninkieliseen käännöskirjaan syntyy kaventuneita merkityksiä ja vääriä sävyjä. Jos suomennos tehdään tällaisen käännöksen pohjalta, niin lopputulos saattaa olla todella paljon huonompi kuin alkuperäisestä suomennettaessa. 
Tässä kohtaa huokaan syvään koulujen kieltenopetuksen nykytilanteelle! Meillähän ei opeteta enää paljon muuta kuin englantia. 
 
Monista kielistä sarjakuvatekstejä kääntänyt Saara Hyyppä kertoo esseessään tämän genren kääntämisen solmukohdista ja erityisesti karnevalistisista Aku Ankka -käännöksistä, joita suomennetaan verbaalisesti askarrellen ja vaikka Kalevalaa lainaten. Hyyppä kutsuu näitä ankkakielisiä suomennoksia muunnelmiksi.  

Kääntäjän on osattava hyvin sekä kieli josta kääntää että oma äidinkielensä jolle kääntää. Sen lisäksi hän tarvitsee tietoa siitä aihepiiristä, kulttuurista ja aikakaudesta jota suomennettava teos käsittelee.
Jos joku kuvittelee kääntäjän selviävän sanakirjan avulla, niin hänen pitäisi lukea Marja-Leena Jaakkolan kuvaus kaksikerroksisen työpöytänsä ja kattoon yltävän seinähyllyn sisällöstä hänen kääntäessään venäläisen kirjallisuuden ensimmäistä tunnettua teosta Nestorin kronikkaa vuodelta 1095. Lähdemateriaalin lista on lähes sivun mittainen.

Edellä mainittujen kääntäjien lisäksi Kristiina Rikman on sisällyttänyt tähän  tasokkaaseen esseeteokseen kirjoituksia seuraavilta: Kai Nieminen (kirjailija ja kääntäjä, arvostettu erityisesti japanilaisen kirjallisuuden suomentajana), Oili Suominen (Günter Grass), Liisa Ryömä (Märta Tikkanen, Monika Fagerholm), Anna-Maija Viitanen (Gaétan Soucy, Albert Cohen), Tuula Kojo (Orhan Pamuk) ja Leevi Lehto (runoilija ja suomentaja, suomentanut James Joycen romaanin Ulysses, joka oli vielä kesken Suom.huom. julkaisemisen aikaan ja josta on aiempi Saarikosken suomennos Odysseus).
Kristiina Rikman on itsekin kääntäjä. Hän on kääntänyt paljon amerikkalaista kirjallisuutta, mm John Irvingin, Philip Rothin, Saul Bellowin ja Alice Munron teoksia.
Lopussa on esseitä kirjoittaneiden lyhyt esittely.

Olen tähänkin asti kunnioittanut kääntäjien työtä, mutta tuntuu siltä, että nyt alan katsoa käännöskirjoista ensimmäiseksi suomentajan nimen. 

Günter Grassia suomentanut Oili Suominen kehuu Grassin yhteistyöhalukkuutta kääntäjiensä kanssa. Grass onkin kutsunut kääntäjiä parhaiksi lukijoikseen:"Die Übersetzer sind meine besten Leser."


19 kommenttia:

  1. Kiintoisa kirja ja bloggaus.

    Ulysses on romaani josta luin Saarikosken kääntämänä mutta silmäilin paljon Joycen alkuperäistä. Harry Potterit on käännetty hyvin.

    Ongelmia käännöksessä on silloin jos kirjasarjalla on eri suomentajia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on Joycen alkuperäinen teos sekä Saarikosken Odysseus että tämä Lehdon Ulysses kaikki lukematta.
      Nyt voisin valita ja lukea jomman kumman suomennoksen. Olisi hauska myös vertailla alkuperäistä ja käännöksiä keskenään ja katsoa kumpi suomennoksista minun mielestäni toistaa paremmin Joycen ajatuksen. Olishan se kyllä iso urakka, mutta sen voisi tehdä osittainkin.
      Oltiinko ennen yleensäkin suurpiirteisempiä suomentamisessa, kun tuo kirjan nimikin vaihdettiin?

      Minä en ole lukenut myöskään Harry Pottereita. Televisiossa menee parhaillaan Potter-elokuvia. Olen tallentanut niitä ja jonkun voisin katsoa.
      Jaana Kaparin essee on työtään rakastavan suomentajan kirjoitus siitä, miten hauskaa suomentaminen on. Hän on kyllä juuri oikea suomentaja näille kirjoille. "Ja äkkiä suomentaja muistaa, millaista oli olla lapsi, miltä silloin tuntui kuulla uusi sana, uusi asia, uusi mikä vain: kiehtovalta niin kuin aikuisenakin, mutta samalla täydellisen luonnolliselta."
      Mieleeni tuli, onko suomennos joiltain osin jopa luovempi kuin alkuperäinen, jossa on loitsut enimmäkseen oikeaksi latinaksi, koska se avautuu englannin kieliselle lukijalle, kun taas Kaparin oli keksittävä kokonaan uusi loitsukieli, suomen ja latinan sekoitus.

      Poista
    2. Ennen oltiin suurpiirteisempiä. Vielä enemmän harmittaa useiden kirjan lyhentäminen.

      Poista
  2. Kiehtovia pointteja suomentamisesta, jota joskus on sumentamiseksikin tulkittu. Esimerkiksi Fagerlundia alkukielellä lukiessani kaipasin kiihkeästi pätevän kääntäjän tulkintaa kyseisestä teoksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monica Fagerlundin tyyli on niin rönsyävää, että en jaksaisi lukea hänen kirjojaan ruotsiksi. Luen yleensäkin suomen lisäksi vain englanniksi.
      Ihmettelen ja ihailen sitä, että jotkut pystyvät suomentamaan kaunokirjallisuutta monesta kielestä, esim. Liisa Ryömä viidestä eri kielestä.
      Ihanteellista tietenkin olisi, että suomentaja saisi keskittyä yhteen kieleen ja vielä siinäkin vain muutamaan kirjailijaan, mutta meidän pieni kielialueemme tekee sen vaikeaksi.

      Poista
  3. Kieli muuttuu ajan virrassa ja kirjailijat heijastavat omaa aikaansa. Siksi vanhoja klassikkojakin voi olla raskasta lukea. Patetiaakin on enemmän, sekä vanhassa merkityksessä että uudemmassa, tahattomana komiikkanakin.

    Juha Hurme teki hyvän työn suomentaessaan Sally Salmisen Katrinan uudelleen. Siinäkin on pointtinsa, kun hänen mukaansa edellinen suomennos oli tilaustyönä tehty, sen jälkeen kun meillä ei voitu enää jättää huomiotta romaanin kansainvälistä menestystä. Ruotsinkielinen teos ei ollut suuren suomalaisen nationalismin aikana vetovoimainen. Hurmeen mukaan se näkyi ensimmäisessä suomennoksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katrina on hieno yhden ihmisen elämänkaaren kuvaus.
      Kirjahan on ollut bestseller silloin 30-luvulla ja kansainvälisesti menestyneimpiä suomalaisia kirjoja.
      Suomalaisten nihkeyteen kirjaa kohtaan vaikutti varmaan paitsi sen ruotsinkielisyys niin myös se, että kirjoittaja asui USA:ssa ja teos julkaistiin ensin ruotsalaisessa kustantamossa?
      Hurmeen käännös on hyvä ja konstailematon. Alkuteosta tuntematta voisi kuvitella, että se noudattaa sen realistista tyyliä.

      On paljon sellaisia vanhoja kirjoja joiden lukeminen tuntuu mahdottomalta, esim. Jonathan Swithin vuonna 1726 julkaistu Travels into Several Remote Nations of the World, in Four Parts. By Lemuel Gulliver, First a Surgeon, and then a Captain of several Ships eli Gulliverin retket. Meillä se oli kerran jossain koristeellisessa lastenkirjasarjassa, jossa oli vanhoja satuja ja muuta lapsille kirjoitettua (eihän Gulliver edes ole lasten kirja). Niitä ei tullut koskaan luetuksi. Kaikki olivat niin raskaita.

      Yksi kirja, jonka toivon käännetyksi kunnianhimoisesti sen tyyliä noudattaen on Aino Kallaksen Suden morsian, joka on käännetty viroksi, englanniksi ja saksaksi.
      "Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi." Tämänhän voisi kääntää selkokielisesti ikään kuin lähtötekstinä olisi: Hän ei ollut koskaan ihmisenä ollut niin iloinen ja vapaa kuin nyt juostessaan ihmissutena suolla.

      Poista
  4. Kääntämisen olemukseen saa mielenkiintoisen, jopa yllättävän, näkökulman Kersti Juvan teoksesta Löytöretki suomeen (2019), jossa kokenut kääntäjä keskittyy monin esimerkein Suomen kieleen eikä alkukieleen, Juvan tapauksessa englantiin. Juva sanoo, että kieli on yhteisön ääni, ei koodi, joten suomentaminen on tulkitsemista. Voi siis ajatella, että mitä paremmin kääntäjä tuntee oman yhteisönsä (äänen), sitä varmemmin hän osaa suomentaa.

    Kun en osaa mitään kieltä hyvin, suomea kuitenkin paremmin kuin jotain muuta, tuntuu lohduttavalta mitä Juva sanoo muulla kuin omalla kielellä lukemisesta: "Palaan siihen että kieli ja sitä puhuva yhteisö ovat yhtä. Ihminen joka on oppinut vieraan kielen pelkkänä koodina,sanoina ja sääntöinä, ymmärtää sitä pinnallisesti. Kun hän lukee kaunokirjallisuutta vieraalla kielellä, hän ei saa siitä irti yhtä paljon kuin natiivi kielenpuhuja. Hän toki oppii kieltä, sitä en kiellä, ja voi nauttiakin kirjasta. Minun tehtäväni suomentajana on tuoda tarina lukijan iholle hänen omalla äidinkielellään, tulkita hienovaraisesti kaikkea sitä, mikä jäisi hämäräksi alkukielellä lukiessa...Eräs lukija oli tutustunut suomentamaani teokseen ensin englanniksi ja sitten suomeksi ja kuvaili kokemustaan näin: 'Oli kuin joku olisi pannut hämärän huoneeseen valot päälle.'"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on tuo Kersti Juvan kirja. Hän käsittelee hyvin suomen ja englannin kielen eroja. Näitä on tullut itsellekin eteen englannin opiskelussa aikanaan (itse asiassa osin samaan aikaan Juvan kanssa), kun käänsimme harjoituksena kaikenlaista. Aikamuotojen ja lauseenvastikkeiden käyttö esim. on suomessa ja englannissa hyvin erilaista.

      Totta puhut, suomeakin oppii koko ikänsä ja kielen/kielten osaamisessa ei tule koskaan valmiiksi, vaan voi mennä aina vain syvemmälle. Minulle tulee vaivautunut olo, kun joku sanoo oppineensa kansalaisopistossa tai vaihto-oppilaana jonkun kielen. Sijamuoto on tuossa toteamuksessa väärin; kun on oppinut vähän kieltä, niin syntyy halu oppia lisää, ja vasta kun jotain kieltä osaa aika paljon pystyy nauttimaan kaunokirjallisuudesta sillä kielellä.
      Kääntäjien työ on hyvin tärkeää!

      Itse olen kyllä kokenut myös niin, että kun olen lukenut jotakuta kirjailijaa pitkään alkukielellä, englanniksi siis, ja luen sen jälkeen käännöksenä, niin se englanninkielinen maailma tuntuu oikealta. Toni Morrisonin hahmojen kuuluu puhua etelävaltioiden kieltä ja Coetzeen kirjoissa odotan hänen kielensä rytmiä. Mutta näin siis koen vain englannin osalta ja sitä olen harrastanut lukiolaisesta asti. En ikinä voisi enää saada samaa rakkaussuhdetta mihinkään muuhun vieraaseen kieleen.

      Muuten Kyösti, sinulla oli taannoin joku pakina/kolumni (tai miksi sinä blogikirjoituksiasi kutsut) jossa vertasit pienen tekstinpätkän kahta suomennosta. Minun piti tulla silloin kommentoimaan, koska pidin kumpaakin kömpelönä, mutta ujostelin sanoa sitä. Ehkä käyn vielä kertomassa, mikä minusta niissä mättää. Ei niin, että osaisin esittää mitään parempaa.

      Poista
  5. Mielenkiintoinen uutuuskirja on myös Kalassa mielen merellä johon koottu kääntäjä Juhani Lindholmin esseitä, suomennettujen teosten johdantoja ja runosuomennoksia ja- englannoksia. Takakannen mukaan kirja " tarjoaa pohdittavaa kaikille suomentamisen kiemuroista kiinnostuneille."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Hannele! Suomentamisen kiemurat on just minulle, ja arvostan Juhani Lindholmin työtä. Käyn heti etsimään tätä kirjaa.
      Juhani Lindholm on kokenut englannista kääntäjä kuten Juvakin. He molemmat ovat myös kääntäneet vain yhdestä kielestä. Hän on kääntänyt Oscar Wildeä, Ian McEwania, Frank McCourtia ja monia muita.

      Poista
    2. Tämä olikin vaikea löytää, ei löytynyt kirjastosta eikä isoista kirjakaupoista, pienkustantamo Aporian tuote. Tässä mietin, että olen minä ollut niin kiltti, että voin tämän lahjoittaa itselleni.

      Poista
  6. marjatta

    hyvät suomentajat ovat äärettömän tärkeitä. itse katson käännöskirjasta ensimmäiseksi suomentajan. hänen nimensä on minulle usein tärkeämpi kuin itse kirjailijan.

    luin hiljattain erään luonnontieteellisen tietokirjan. sitä oli nautinto lukea, koska kaikesta näki, että kääntäjä oli satsannut siihen kaikki resurssit korviensa välistä. lisäksi käännös oli niin huoliteltua suomea, että lauseet valkenivat tällaiselle amatöörillekin yhdellä lukemisella. on sietämätöntä, jos vaikean asian avautumista hankaloitetaan entisestään takkuisella kielellä.

    tykkään poimia englanninkielisistä tv-sarjoista erilaisia käännöstekstivipsahduksia. välillä tulee vastaan kupruja, joita on kiva päivitellä jonkun samanmielisen nipottajan kanssa. viimeksi frasierissa oli kohta, jossa frasier tiuskaisi nilesille: maybe you should get a life. käännös: elinkautinen tekisi sinulle todella hyvää.

    toimittaja maria pettersson noteerasi toissapäivänä hyvän tv-sarjakäännöksen: "olen katsonut areenasta ru paul’s drag racen brittiversiota, ja hyvänen aika miten sari luhtanen on tehnyt töitä käännöksen kanssa! se kielipeli ei nimittäin ole mitään helppoa käännettävää, mutta niin vain sanaleikit taipuvat suomeksi. tämä on ammattitaitoa!"

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joku tämän kirjan suomentajista käytti verbiä riuhtaista siitä, miten on päästettävä itsensä irti vieraan kielen rakenteista, kun suomentaa kirjan.
      Ne tilanteet on joskus vaikeita kääntää, kun haluaisi sekä käyttää suomalaisia ilmaisuja että tuoda viestin toisesta kulttuurista, jossa on aivan erilaiset sanonnat. Kun suomalainen sanoo "otan osaa", niin turkkilainen toivottaa "pysyköön pääsi terveenä" ja amerikkalainen kiittää usein sanomalla arvostavansa sitä, mitä teit "I appreciate it".
      Usein käännöksiin jää turhia sanoja, jääminä lähtökielestä.

      TV-käännöksissä rajoittaa tila, suomen kielessä on niin pitkät sanat. Ja kiire tietysti aiheuttaa virheitä, mutta on ihan huonoa kielitaitoakin.
      Kerron aina näissä yhteyksissä oman bravuuribongaukseni. Jossain dokumentissa haastateltiin kreikkalaista opiskelijapoikaa, joka oli kesätöissä paimenena aivan ison kaupungin kupeessa. Hän korosti kaupunkilaisuuttaan ja sanoi: "I am not any nomad." Suomennos: "En minä hullu ole."

      Poista
  7. MM

    tämän pitkän ketjun lopputulos: alapa vihonviimein suomennella - vaikkapa omakustannussuomennella 8sitä p-korealaista rommaania aluksi! :)

    Löytyltä vähän apua ehkä:
    https://monikielisyys.fi/fi/blogi/joulun-taikaa/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noo, kyllä niitä löytyy parempia suomentajia, minä solahdan tänne arviointipuolelle. Esilukijana voisin myös toimia, koska omaan hyvän vainun sen suhteen mikä kuulostaa luontevalta ja mikä ei.

      Kiitos linkistä! Mahtavaa kotouttamista siellä käännöskirjojen avulla!
      Taikatalvi onkin oikein sopiva kirja pakolaislapsille. Muumilaakso pakolaiskeskuksena, jossa autetaan tulijat hillovaraston avulla talven yli eikä tarvitse edes koskea sunnuntaihillopurkkeihin.

      Poista
  8. Kiinnostava postaus. Minä arvostan suuresti kääntäjiä. Itse en omaa kummoistakaan kielitaitoa, mutta esim. olen selaillut englanninkielisiä Pottereita ja ajattelin, että kääntäjä on tehnyt paljon uusia suomenkielisiä sanoja ja onnistunut hienosti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on, samoin Kersti Juva kääntäessään Taru sormusten herrasta -fantasiakirjasarjan.

      Kaukaisempien kulttuurien elämää kuvaavia kirjoja kääntäessä joutuu myös käyttämään paljon mielikuvitustaan, kun jotain vieraan kulttuurin asiaa tai ilmiötä ei omassa kulttuurissa ole. Ennen käännetyissä teksteissä, kaunokirjallisissakin, saattoi olla noita suom.huom.-selvennyksiä, mutta nykyään yleensä vain asiateksteissä.
      Olen nyt katsellut kaksi osaa turkkilaisesta Netflix-sarjasta Ethos. Turkkilaisilla, kuten joillain muillakin kansoilla, on viehättävä tapa käyttää sanoja sisar ja veli muistakin kuin sukulaista. Uskon, että tällainen kielenkäyttö muuttaa ajattelua, vaikka siinä paljon käytettynä ei olekaan niin paljon tunnetta kuin miltä se meistä tuntuu.
      Kun amerikkalainen hyvästelee kotiin jäävän perheenjäsenen sanoilla "I love you" eikä "heippa", niin miten suomennokseen saa sopivasti tunnetta, enemmän kuin heippa, mutta paljon vähemmän kuin että huudeltaisiin rakastamisesta. Toisaalta, sydänemojien kautta meilläkin on alettu tottua rakkaus-sanan vähemmän juhlavaan käyttöön.
      Kielten erot on kyllä hyvin mielenkiintoinen asia.

      Poista
    2. Tietenkin niin, että "heippa muru" tai "heissulivei kullanmurut". :) Siis tuo "I love you" -hyvästely.

      Poista

Tarinoita rakkaudesta

Kuva Netflixin fb-sivuilta Netflix-palvelu on sellainen varasto, jossa on paljon köykäistä, mutta joukossa helmiä. My Love: Six Stories of T...