Kolme hyvää kirjaa & minun antamani paremmuusjärjestys niille

    

Kuvassa on kolme viimeksi lukemaani kirjaa, joissa kaikissa on hyvät puolensa.
Minun järjestykseni näiden kirjojen paremmuudessa, siinä mitä ne antoivat minulle ja millaisia jälkimietteitä jättivät, on kuvassa vasemmalta oikealle. 
Perustelen.

Selja Ahava on löytänyt kuolemaa käsittelevälle romaanilleen upean nimen Hän joka syvyydet näki Gilgamesh-eepoksesta, jossa etsitään kuolemattomuutta. 
"Gilgamesh, joka syvyydet näki, maan juuretkin, / kaiken tiesi, ymmärsi kaiken."

Kirjassa on neljä eri kertomusta, jotka kulkevat rinnakkain.
Minämuotoinen perustarina on perheenäidin, Liisan, joka seuraa lähisukulaisen lähestyvää kuolemaa ja lastensa pesästä lähtöä, muistoissaan vaeltaen ja elävistä sekä kuolleista luopumista miettien. Hän lukee New Yorkerin artikkelin, jossa kerrotaan aivokuolleesta tytöstä, jonka äiti pitää häntä kotona laitteissa mahdotonta toivoen.
Niin kuin tyttö olisi ollut jonkinlainen kasvimainen, salaperäinen olento, ei enää aivan ihminen, mutta jollain lailla elossa. Millä lailla tarkalleen?

Toisessa tarinassa Liisa kehittelee lukemansa lehtijutun pohjalta tapauskertomuksen, jossa suomalainen äiti ei luovu lapsestaan, vaan hoitaa kotonaan filippiiniläisen hoitajan, Perlahin, avustamana tyttöä, jonka sairaala oli todennut kuolleeksi, mutta joka äidin mielestä on syvässä koomassa. Aivoissa ei ole toimintaa, mutta sydän ja hengitys jatkavat elämää laitteiden avulla. Tyttö kasvaa letkuruokinnalla ja saa murrosiän merkkejä. Kuinka kauan näin voi jatkaa?

Kolmas tarina on Perlahin minämuotoinen kuvaus työpaikastaan ja miten hänelle vähitellen selvisi, että hänet on palkattu hoitamaan ruumista. 
Perlahilla on oma elävä tyttö kotimaassa ja hän juttelee kuolleelle kaukana kotoa turvatakseen lapsensa koulunkäynnin.

Neljäs tarinaketju alkaa Harvardin yliopistolla syksyllä 1967. Komitea kokoontuu määrittelemään kysymystä siitä, milloin ihminen on kuollut . Satoja vuosia on ollut voimassa määritelmä, jossa kuoleman hetki on päätelty sydämen lyöntien päättymisestä, mutta hengityskoneen käyttöönotto pakottaa miettimään asiaa uudelleen. Sydän vai aivot? Entä onko tietoisuutta muuallakin ihmisen kehossa? Kuka päättää kuolinhetken, lääkäri vai omaiset? Milloin kuolevalta voi irrottaa elimiä elinsiirtoa odottavalle?

Ahava käsittelee kuolema-aihetta tavattoman kiinnostavasti, jännittävästi suorastaan, monipuolisesti ja kauniisti. Harvard-osuus on raporttimuodossa, ja voi miten kiinnostavaa kerrontaa. 
Yksi kirjan kauneimpia kohtia on kuvaus buddhalaisesta kuolevan ihmisen hyvästelystä.
Nautin myös kuvauksesta, jossa tiedemies George Smith rapsuttaa puhtaaksi savitaulua British Museumissa vuonna 1872 ja kiihtyy löytäessään Gilgameshin 11. taulun, jossa kerrotaan suuresta tulvasta, sama vedenpaisumus, josta on satoja vuosia myöhäisempi versio Raamatussa.  

Erityinen kiitos tälle kirjalle selkeydestä. Ei ole helppoa kuljettaa näin monta eri jatkokertomusta, niin että lukijalle on kaiken aikaa selvää, missä mennään. 
Mestariteos!

                                                  ********

Toiselle sijalle nostan Jo Ann Beardin novellikokoelman Juhlapäiviä.
Tämä jää jälkeen Ahavan kirjasta, koska ei muodosta osistaan Ahavan teoksen tavoin kokonaisuutta, vaikka siihen pyrkimystä onkin.

Kirja sisältää kolme pitkää perinteistä novellia, jotka voisivat olla myös pienoisromaaneja. Kaksi niistä perustuu tositapahtumiin. Lukija elää hetki hetkeltä henkeään pidättäen tulipaloon joutuneen Wernerin ja eutanasiamatkalle lähtevän Cherin ja hänen läheistensä kanssa.
 
Muissa novelleissa tyyli on erilainen, kokeilevampi.
Beard sanoo esipuheessa, että kaikki hänen novellinsa ovat myös esseitä, mutta siitä en ole ollenkaan samaa mieltä. Ahavan teksti on esseemäisempää.

Lyhyt teksti Ehkä niin kävi on kuin proosarunoa, jossa valmistetaan johonkin, mutta novelli jää kesken ja tuntuu tyyliharjoittelulta jotain oikeaa novellia varten.
Niin kaunista tekstiä, että nappaan sen lopun tähän ihailtavaksi. 

Ehkä noina kuumina kesäisinä iltapäivinä, kun kahvi sai naiset raukeiksi, kun köynnösruusujen tuoksuun sekoittui ammoniakin katkua, kun tytöt olivat olevinaan äitejä ja äidit olivat olevinaan jotain aivan muuta, saattoi käydä mitä tahansa.
Mutta on ehkä mahdollista, ehkä luultavaakin, ettei käynyt. 

Kahdessa kirjoituksessa, joita pidän esseenä, Lähellä ja Nyt Beard tarkastelee kirjailijan työtä. 
Hän kirjoittaa, että hyvässä esseessä ja yhtä hyvin muistelmassa, romaanissa ja novellissa olennaisinta ovat ajatukset, joilla teksti nousee näennäisen aiheensa yläpuolelle universaalimmalle tasolle. Olen samaa mieltä. Tämä taso erottaa mielestäni erinomaisen tekstin keskinkertaisesta.

Kiitän taitavasta suomennoksesta Riina Vuokkoa! 

                                                  ********

Ansiokkaan pronssisijan minulta saa Carol Shieldsin romaani Larryn juhlat. 
Kirja kertoo 450 sivullaan kanadalaisesta miehestä, Larrysta, Laurence John Welleristä. Tarina alkaa vuodesta 1977, jolloin Larry on kolmikymppiseksi lapsuudenkotinsa mukavuudessa viihtynyt mies, jota isä yrittää tuuppia maailmalle. Larry ajautuu vahingossa floristikouluun ja kiinnostuu todella alasta. Kun hän muutoin tylsällä häämatkallaan Englannissa pääsee tutustumaan pensaslabyrintteihin, hän löytää elämänsä intohimon. Alkaa nousujohteinen ura. Larrysta tulee asiantuntija, joka johtaa isoja projekteja ympäri maailmaa.
Larryn elämää seurataan kaksikymmentä vuotta.
Vuonna 1997 kahdesti eronnut Larry järjestää pienimuotoiset juhlat apunaan naisystävä, otsikon lupaamat Larryn juhlat, joissa eräät asiat selkiytyvät ja keski-ikäinen Larry ehkä tajuaa, mikä hänelle tässä elämänvaiheessa on tärkeää.

Se mikä tässä kirjassa on heikompaa kuin kahdessa edellä kuvaamassani teoksessa on intensiteetin puute. Kirjan tahti on välillä yhtä flegmaattista kuin Larryn elämä sokkeloitten ulkopuolella. Shields lörpöttelee.
Kirja on hieman liian helppo. Pidän haasteista ja siitä, että sytyn kaunokirjallisesta kirjasta niin, että haluan palata sen pariin uudelleen. Ei haittaa vaikka kaikki kirjassa ei heti aukeaisi, tärkeintä on, että se houkuttelee mukaansa ja pakottaa kiinnostumaan jostakin minulle tuntemattomasta tai avaa uuden näkökulman tuttuun asiaan.

Se mistä pidin Shieldsin romaanissa on sen hiljainen, lämmin huumori. 
lukujen nimet ovat kivoja: Larry toistaiseksi, Larryn hynttyyt, Larry ihmeiden ja ihanuuksien jäljillä.

Seuraavalla viikolla he matkustaisivat katsomaan Luzernin peilisokkeloa. Salaperäiset skandinaaviset sokkelot odottivat nekin vielä vuoroaan; pelkästään Suomessa oli yli sata sokkelolatomusta eli jatulintarhaa. Seuraavan vuoden keväällä he pääsisivät Japanin uusiin, kiehtoviin, puusta rakennettuihin,  sokkeloihin, ja Japanista he jatkaisivat Australiaan. Niin monet ihmeet odottaisivat heitä ja niin suuri osa niistä kuitenkin hämärtyisi ja sumentuisi Larryn muistissa.

Larryn juhlat on suomentanut Hanna Tarkka, jonka käsialaa ovat kaikki Shields-suomennokset yhtä lukuunottamatta.

Shieldsin kirjan alkumotto: 
Mitä muuta tämä valtava labyrintti, maailma, on kuin mieletön sokkelo heti syntymämme hetkellä?
("Mietteitä Hampton Courtin pensassokkelossa", British Magazine, 1747)

Värikästä syksyä kaikille lukijoilleni! 

                        

Syksyä Anjalan kartanon puistossa,
Kuva: Ume