 |
| Joensuun kirjallisuustapahtuman 25-vuotisen historian juhlistamiseksi julkaistu tasokas esseeteos |
Joensuun kirjallisuustapahtuma alkoi milleniumvuonna 2000 ja se on ollut alusta asti kolmipäiväinen. Vuosittain vaihtuva teemasana on valittu niin, että sitä voi käsitellä monipuolisesti ja se herättää keskustelua. Teemasanan alaotsikko on aina Kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Yksi päivistä on tiedepäivä, toinen on omistettu kaunokirjallisuudelle ja kolmas, toisten taiteiden päivä, sisältää esityksiä, ei niinkään puhetta.
Erityistä, ja kiitettävää, Joensuun tapahtumassa on se, että alustusten jälkeen on jätetty kunnolla aikaa yleisöpuheenvuoroille ja keskustelulle.
Itselläni kysymykset heräävät yleensä vasta illalla ystävän kanssa keskustellessa tai itsekseni mietiskellessä, tai päivien ja viikkojen päästä. Hyvät alustukset saavat ajatuksia liikkeelle.
Ensimmäisen vuoden teema oli Tosi ja viimeisin, juuri viikko sitten, oli Aika.
Eniten yleisöä on kerännyt Valo vuonna 2023. Esseekirjan lopussa on kaavio kävijämääristä.
En ole vielä lukenut koko teosta Kirjavia sanoja, mutta voin todeta, että se on todella viimeistelty sekä teksteiltään että ulkoasultaan.
Vain kansikuva hiertää. Tajuan, mihin sillä pyritään, kirja sytyttää, mutta minulle palava kirja tuo ensimmäisenä mieleen vainotut ajatukset ja kirjaroviot, sen miten tänäkin aikana kirjoja kielletään niin idässä kuin lännessä.
Takakannen sytytetty tulitikku taas toimii kuin kynttilä; itse asiassa näin sen ensin kynttilänä, valoa pimeään.
Kirjan kaksikymmentäviisi esseetä liittyvät pidettyihin esitelmiin, kirjoittajina mm. Leena Krohn, Olli Jalonen, Hanneriina Moisseinen ja Touko Siltala.
Touko Siltalan esseen otsikko on Ei se ollutkaan mestariteos. Voiko huono ihminen kirjoittaa hyvän kirjan? Siltalan esitelmä ja hänen sen pohjalta laatimansa essee liittyy vuoden 2019 teemaan Oho! Silloinhan oli canceloinnit ja #metoo kovasti esillä. Hyvin kirjoitettu essee, jonka lopussa Siltala päätyy siihen, että ei kannata kauheasti rinnastella taiteilijoiden elämää ja heidän kuvaamaansa elämää.
Osa esseistä liittyy ajankohtaan, osa ei. H.K. Riikonen on kirjoittanut esseen aiheesta Intohimo antiikissa ja Leena Lehtolainen kysyy, mihin rikosromaani tarvitsee kuolemaa.
 |
| Teemoja vuosien varrelta. Kuva on osa takakantta. Näiden ja tämänvuotisen Aika-teeman lisäksi on käsitelty teemoja Tosi, Minä, Lukija ja Sata (Suomi 100 vuotta, vuonna 2017) |
(Albert Camus, Kapinoiva ihminen, L’Homme révolté, 1951)
Sitaatti on kirjailija Jani Saxellin alustuksesta, jonka hän oli otsikoinut Mytologiset historiakäsitykset vastaan elämä tässä ja nyt. Saxell käsitteli Jugoslavian hajoamista, sitä miten yhteisymmärryksessä rinnakkain eläneet kolmen kansan neljää uskontoa tunnustavat ihmiset joutuivat veriseen sotaan, miten kuplia luotiin ja asetuttiin poteroihin.
Kysymys kuuluu: miltä meidän aikamme näyttää?
Samaa teemaa käsitteli erittäin ansioituneesti myös sosiologi Hanna Kuusela.
Serafim Seppälä, pappismunkki, joka on toiminut 18 vuotta systemaattisen teologian ja patristiikan professorina Itä-Suomen yliopistossa kysyi, mitä me ymmärrämme ikuisuudella. Onko se loputonta ajallista kestoa, ajaton tilan ajan ulkopuolella vai vain epämääräinen metafora vastakohtana katoavalle ja pinnalliselle?
Tähtitieteilijä Toni Tuominen avasi upeilla tietokonekuvillaan tähtitaivaan mittakaavaa, valovuosia ja mustia aukkoja. Huikeaa. Se mitä me näemme taivaalla on jo tapahtunutta, ja jos maaplaneettaa katsellaan kymmenientuhansien valovuosien päästä, niin - meitähän ei ole, on vain jäätä. Linnunratamme naapurigalaksi Andromeda, jonka näemme paljain silmin, on 2,5 miljoonan valovuoden päässä.
Sosiaaliantropologi Matti Eräsaari kertoi Fidžillä viettämästään ajasta ja siitä, mitä sai selville paikallisten ihmisten aikakäsityksestä. Fidžiläiset eivät erota työtä ja muuta aikaa. Heillä ei ole ajankäyttöön liittyvää ahdistusta, ja luppoaika on niin suuressa arvossa, että he vahtivat toisiaan, estävät ponnistelemasta ja vaativat yhteiseen lepäilyyn myös työpaikoilla. Meillä Suomessa ja muualla teollistuneessa maailmassa on päinvastoin, kaikki aika on itse asiassa työaikaa, josta saa lomaa (kesälomaa, sairauslomaa, vuorotteluvapaata) piristääkseen itseään taas työtä varten.
Tästä alustuksesta minua jäi vaivaamaan kysymys, kuinka kauan tämä "Fidži time" voi säilyä, kun nämä ihmiset seikkailevat somessa? Jääkö se turisteille esiteltäväksi perinnejutuksi kuten kansantanssit ja voodoo-esitykset jossain toisaalla?
Minulle tuollainen tasapäistävä ryhmäpaine tylsään oleiluun olisi paljon pahempaa kuin ajoittainen kiire ja tavoitteellinen puurtaminen? Mutta eihän elämäntapaa noin vain edes pysty muuttamaan, se on sukupolvien kautta siirtyvä asenne ja elämisen tapa.
Tällaista ja paljon, paljon muuta... pieniä välähdyksiä paljon ajateltavaa antaneesta tapahtumasta.
Kysymyksiä:
Tunnetko olevasi ajan hermolla, ajastasi jäljessä vai edellä aikaasi?
Tunnetko tarvetta viettää Fidzin aikaa?
Omat vastaukseni:
Yritän pysyä mukana ajassa. Tiedän, että monet vanhat ihmiset eivät koe tätä aikaa omanaan, vaan toteavat oman aikansa menneen jo. Eihän niin voi elää! Fidžin aika ei houkuttele, vaikka eläkeläiselle se olisi mahdollistakin. On kiva, että päivissä on struktuuria.
Aikaa miettiessäni olen päätynyt siihen, että me teemme sitä koko ajan itsellemme. Kun on mielekästä tekemistä - kuten kirjoittaminen - niin aika on rikasta ja siitä nauttii. Aika mataa ja aika tulee pitkäksi, jos elämässä ei ole merkityksellisyyttä eikä ihmisiä joita pitää tärkeinä ja joille itse on tärkeä.
Aika parantaa, jos me haluamme niin.
Koko ajan mieleeni tulee kirjoittaa tähän loppuun toivotus englannin kielellä "Have a good time!" Suomen kielessä ei ole samaa toivotusta. Pidä hauskaa - liian aktiivinen, "have a good time" ei vaadi tekemään mitään. Kivaa päivää/ viikonloppua - ei kun minä haluan toivottaa kaikkea hyvää pitemmäksikin aikaa.
Siis - vietä mukavaa aikaa ja kaikkea hyvää!
 |
| Kiitos Joensuun kirjallisuustapahtuman järjestäjille! Onnea tuleville vuosille! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti