Lisa Ridzén, Kurjet lentävät etelään

Kirjan kaunis kansi: Sara R. Acedo

Ensinnäkin, terveiset Joensuun kirjallisuustapahtumasta! Tämä vuosi on 25-vuotisjuhlavuosi ja tapahtuman teema ajankohtaan sopien Aika. Palaan myöhemmin siihen, mitä tapahtuma antoi minulle.

Tällä kertaa kirjoitan äskettäisen Baltian matkani aikana lukemastani kirjasta, jossa seurataan erään pohjoisessa asuvan vanhan miehen viimeistä kesää kurkien tulosta keväällä niiden lähtöön lokakuussa.   

Lisa Ridzén on ruotsalainen sosiologi  ja kirjailija. Hän tutki väitöskirjaansa varten miehisyyden käsitettä ja tunteiden merkitystä Pohjois-Ruotsin maaseudulla. 
Katsellessaan kotihoitajien lyhyitä merkintöjä isoisänsä hoidon seurantapäiväkirjasta Ridzén sai idean esikoisromaaniinsa Tranorna flyger söderut, joka julkaistiin viime vuonna. Se saatiin nopeasti myös suomeksi nimellä Kurjet lentävät etelään. Taitavasta suomennoksesta kiitos Sirkka-Liisa Sjöblomille! 

Pidän tästä pohjoisen miehen elämää lämpimästi kuvaavasta kirjasta kovasti. Tarina kulkee eteenpäin entisen sahatyöntekijä Bon muisteluissa ja reagoinneissa siihen, mitä hänelle tapahtuu. Kotihoitajat käyvät neljästi päivässä ja poika Hans aina kun ehtii.
Vaimo on joutunut muutama vuosi aiemmin muistisairauden vuoksi hoivakotiin, eikä ole enää se, millaisena Bo hänet haluaa muistaa. Bo kertoo kaiken aikaa itsekseen asioita sille Fredrikalle, jonka hän muistaa, eikä halua käydä katsomassa hoivakodissa outoa naista, joka ei edes muista häntä.
Kaikkein rakkain Bolle hänen hiljaisessa arjessaan on koira Sixten, jonka pitämisestä on riitaa pojan kanssa. Bosta ei ole enää koiran ulkoiluttajaksi eikä koiran hoito kuulu hoitajille. Hoitajista ymmärtäväisin, Ingrid, ei ole niin tarkka tehtävistään kuin muut, mutta kyllä hänkin näkee tilanteen toivottomuuden. 

Bo on pakahduttavan täynnä tunteita, joita ei osaa ilmaista.
Hän ei aina saa auki purkkia, jossa säilyttää nolostellen vaimon hartiahuivia, mutta Ingrid avaa sen muun työnsä ohessa numeroa tekemättä. Hän osaa myös ohittaa Bon muistamattomuudet niin että Bo ei tunne itseään naurettavaksi. Bo rekisteröi herkästi säälin ja ylenkatseen ja on kiitollinen Ingridistä. 
Stressaantunutta poikaansa kohtaan Bo tuntee suunnatonta hellyyttä, mutta ei osaa kuin marista tämän varoituksista ja turhista huolehtimisista. Poika haluaisi hänen menevän hammaslääkäriin hankkimaan sillan puuttuvien alahampaitten vuoksi, mutta miksi turhaan, "hukkaan heitettyä rahaa niin lyhyeksi ajaksi".
Hans osoittaa rakkauttaan ja purkaa huoltaan isästään täyttämällä tämän jääkaappia valmisruuilla, jotka eivät Bolle maistu. Hän puhuu rakkauskieltä tyttärelleen, kehuu julkisesti ja halailee, mutta isän kanssa hän on tottunut jäyhempään olemiseen. 

Ingrid kiertää kannen auki ja ojentaa purkin minulle. Kääntyy jatkamaan työtason pyyhkimistä. 
Hengitän kankaan läpi. Ummistan silmät niin että luomet kätkevät poltteen. Miksei kukaan ole kertonut että silmät kostuvat vanhana yhtenään? Että useimmat muistot herkistävät kyyneliin. 

Olen huomannut saman kuin Bo, vanhana herkistyy helpommin. Olin äsken konsertissa, jossa kaksi klassisen koulutuksen saanutta laulajaa esitti viihdemusiikkia. Kyynelehtimiseni alkoi, kun Angelika Klas ja Hannu Lehtonen lauloivat Myrskyluodon Maijan tunnuslaulun, ja Klasin tulkinta laulusta Maria de Buenos Aires oli melkein liian pakahduttava.  

Kotihoitajien ja pojan sekä pojantyttären lisäksi Bolla on yhteys ulkomaailmaan puhelinkeskusteluissa vanhan kaverinsa Turen kanssa, joka on samanlaisessa tilanteessa. Hän saa yhtä paljon palveluja ja hänelläkin on Ingridinsä, Malin. Miehet ovat monella tavalla erilaisia, mutta heillä on vahva yhteys ja ymmärrys. He arvostavat toisiaan. 
Ture osaa analysoida Bon lapsuuden traumaa ja sitä, miksi hän, 12-vuotiaana sahalla työuransa aloittanut, ei tajua nykyistä työssä uupumista. Hän selittää Bolle, että tämä on toisen ajan mies, sellainen johon tämän ajan stressi ei pysty. 

"Minunlaisiini, millainen minä siis olen?"
Bo ymmärtää viimeisenä kesänään paljon. Hän tajuaa, miten on ollut väärässä monessa tilanteessa, jolloin luuli olleensa oikeassa. Hän tajuaa, että rakkautta olisi pitäisi osoittaa myös sanoilla, mutta se on ollut hänellä tiukassa. Äidin ja vaimon kohdalla se on myöhäistä, mutta Hansin ei.

Olen lukenut kirjan lopun useita kertoja, ensin lukulaitteelta, sitten alkukielellä ruotsiksi kirjasta ja nyt taas lukulaitteelta. Joka kerta se koskettaa. 
Bo saa kuolinvuoteensa ääreen kaiken, mitä on halunnut. Hän on kaivannut ankaran isänsä hyväksyntää koko elämänsä, mutta enää sillä ei ole väliä, koska Bo tietää onnistuneensa paremmin. Hän ei mennyt hyvästelemään isäänsä, mutta Hans on hänen vuoteensa ääressä, käsi hänen olallaan, ja Bo saa lopulta monen viikon yrittämisen jälkeen kakistetuksi, että on ylpeä pojastaan.
Ingrid on tuonut huivin hänen kaulalleen. Ja Sixten... Sixtenkin on paikalla.

   Ingrid nostaa vasenta kättäni ja asettaa sen Sixtenin selälle. Hänen kätensä ovat tavattoman lämpöiset.
   Sixten juoksee voimakkaana edelläni. Se kiitää täyttä vauhtia metsäniityllä. Kirmaa minua vastaan ennen kuin säntää puroon vilvoittelemaan.
   Nyt kaikki on juuri niin kuin pitää, ehdin ajatella ennen kuin nukahdan.

Det är mörkt och jag ser ingenting. Men lukten av Sixtens päls letar sig in och något flyttas inom mig. Riktas om. Hans fuktiga nos letar sig in under min hand och han trycker sig emot min kropp. Allt blir kristallklart.
   Ett fönster öppnas och jag hör hur tranorna samlas for att flyga söderut. 

Luin toisen kerran elämässäni romaanin lukulaitteelta, olosuhteiden pakosta. Hotellihuoneessa oli huono valaistus, kuten niissä yleensä on, ja miehellä sattui olemaan tämä myös minua kiinnostava kirja lukulaitteella. - Ei kaunokirjallisuuden lukeminen ruudulta ole mistään kotoisin. Se on B-luokan lukemista, varsinkin jos haluaa kirjoittaa kirjasta. 
Kun luen oikeaa painettua kirjaa, kaikki sivut ovat koko ajan käytössäni, saatan katsella useampaa sivua rinnakkain ja löydän etsimäni helposti. Nykyään en edes usein käytä muistilappuja, koska normaalin kokoisesta kirjasta löytää sitaatiksi suunnittelmansa kohdat helposti. Kaunokirjahan on kokonaisuus, ei erillisiä sivuja tai puolikassivuja.
Lukulaitetta käyttäessä en edes muistanut kirjan ja kirjailijan nimeä. Painetussa, fyysisessä, kolmiulotteisessa esineessä - kirjassa - kansi on esillä silloinkin, kun kirja lepää pöydällä.  
Arvostan kirjassa myös muitten kuin kirjailijan työtä. Kannen suunnittelu ja graafikon työ ovat tärkeitä kirjan lukijalle, eivätkä ne tule esiin e-kirjassa kuten painetussa. 
Koska laitteelta lukeminen tuntui niin vajaalta lukemiselta, niin lainasin kirjan vielä kirjastosta, mutta suomenkieliselle kirjalle oli pitkä jono, joten luin sen ruotsiksi. Alkukieltä kunnioittaakseni kirjoitin lopun sitaatin kaksikielisenä. Tack, Lisa Ridzén!

Tämä kirja tuo mieleeni Jon Fossen rauhallisen tyylin, niin ikään kuolemista käsittelevässä teoksessa Aamu ja ilta. 
Joissain kohdissa ajattelin myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa. Myös Bon mielestä ennen oli moni asia paremmin, mutta Ridzénin huumori on hillitympää kuin Kyrön. 
Pidän siitä, että paljon on luettavissa rivien välistä ja pienistä vihjeistä, joista  näkyy, että kirjailija luottaa lukijaan.   

Ennustan ja toivon, että tästä kirjasta tulee suosittu syksyn kirjamarkkinoilla.

Lopuksi: minulle tämä kirja vahvisti sitä tunnetta, joka muutoinkin on kasvanut mielessäni, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Jokainen elää aikansa, niin Bo kuin Sixtenkin, ja jokaisen aika on hänen omaansa, erilaista kuin  kenenkään muun.

PS
Se edellinen kirja, jonka myös olosuhteiden pakosta luin laitteelta oli Heidi Köngäksen uljas Sandra kahdeksan vuotta sitten.
Edellinen ruotsiksi lukemani kaunokirja oli Alex Sculmanin vanhasta isästään kirjoittama kirja Skynda atta älska. Siitäkin on jo monta vuotta.

Niin upeita kirjoja nämäkin, molemmat. 

PPS Ridzénillä on tulossa toinen romaani I harens spår.