Meillä ja Mikkelissä 2: teatteria

Sodan ja rauhan tiedekeskeus Muistin jälkeen menimme Mikkelissä vielä teatteriin katsomaan piispa Eero Huovisen muistelmakirjasta Äitiä ikävä dramatisoidun samannimisen näytelmän. 
Olen lukenut kirjan aiemmin ja pidin sen sävystä. Vanha mies ihmettelee, miten vielä hänen iässään voi olla äitiä ikävä.
Pojat Eero, Matti ja Sakari olivat pieniä äidin kuollessa lyhyen sairastamisen jälkeen, ja äiti unohtui, koska häntä ei muisteltu. 
Kun Eero isän kuoleman jälkeen pääsee tutkimaan vanhoja kirjeitä ja valokuvia, äiti löytyy niistä. Löytyy myös poika, ja Huovinen miettiikin, onko taustan tutkiminen ja kirjan kirjoittaminen yhtä hyvin löytöretki omaan itseen kuin äitiin. 
 

Kuva on näytelmän esittelylehtisestä

Olin pettynyt näytelmään. Se oli kuin haaleaa kuvitusta kirjalle.
Äitiään etsivää miestä, Huovista, esittävä Risto Kopperi oli hyvä roolissaan, muistoihin eläytyvä ja lempeästi menneisyyteen katsova. Myös Eeron vanhempia Ailia ja Lauria esittävät näyttelijät sekä mummia ja paria muuta henkilöä esittävä näyttelijä olivat taitavia, mutta kun se tärkein, dramatisointi ja ohjaus olivat heikkoja, niin silloin näytelmää ei pelastanut mikään. 

Minusta tuntui, että nyt minulle ollaan lukemassa kirjaa kronologisesti alusta loppuun - ja minä kun en halua kuunnella toisten lukemista. 
Kun Eero katselee haikeana valokuvalöytöään, kuvaa vanhemmistaan onnellisina Rooman matkalla, kääntelee sitä käsissään ja kertoo, miten äiti säteilee, niin voi miksi sitä kuvaa ei heijastettu seinälle? Ei, taustalla kulkee vain koko näytelmän ajan hitaasti liikkuen kuva lapsista, jotka esittävät Huovisen poikia. 
Oliko matkakuvaa pyydetty? Sehän on kirjan kannessakin, ei mikään salaisuus. 
Olisin katsellut mielellään muitakin valokuvia Huovisen aikamatkalta lapsuuteen, vauvakuvia, perhekuvia ja kuvia pariskunnasta ennen lapsia. Videolla esiintyvät lapsinäyttelijät olisi voinut ainakin panna näyttelemään kerrottuja kohtauksia, kuten se missä pojat keppostelevat mummille, niin että jopa sytyttävät vahingossa tämän vuoteen palamaan. 
Lopussa näemme yhden kuvan äidistä, mutta se vain alleviivaa kuvien puutetta aiemmin. 
Ehkä budjetti oli pieni ja siksi esitys oli niin niukka. Monologi olisi ehkä toiminut paremmin kuin tällainen yhdistelmä monologia ja näyteltyjä kohtauksia, joissa vanha Eero seuraa näyttämön sivussa hymyillen vanhempiensa elämää. 

Kuva on teatterin Spotti-tiedotuslehdestä

Kouvolan Teatterin musikaali Next to Normal - Melkein normaali onneksi palautti minulle teatterin lumon.
Esitys oli niin hyvä, että haluaisin mennä katsomaan sen uudelleen. 
Meiltä oli teatterissa kolmen sukupolven edustus ja pidimme kaikki näytelmästä. Se antoi aihetta keskusteluun niin väliajalla kuin kotimatkallakin ja mietityttää minua yhä.  

Tässä esityksessä ei katsojaa aliarvioitu, vaan luotettiin niin paljon, että eräs tärkeä seikka paljastui vasta kun katsoja oli jo pitkään kuvitellut näytelmän perheen tilanteen tietynlaiseksi. Kun koko totuus selkeni, yleisö ikään kuin pidätti henkeään. Minussa heräsi kysymys, ohhoh olisinko voinut tajuta tämän aiemmin. Haluaisin vielä katsoa, miten se tietty asia näkyi silloin kun katsoin toisin ja miten värit ja asetelmat näyttämöllä symboloivat tunnetiloja. Sama hieno tunne kuin luettuani haastavan tai mystisen kirjan, jonka haluan loppuun päästyäni lukea heti uudelleen oikein maistellen kaikkia sen nyansseja. 

Next to Normal on amerikkalainen draamamusikaali, jonka libreton on tehnyt Brian Yorkey ja musiikin Tom Kitt. Ensiesitys tapahtui New Yorkissa vuonna 2008 ja sitä on esitetty useissa eri maissa. Musikaali on palkittu monilla palkinnoilla, mm. Pulitzer-draamapalkinnolla, jonka vain harva musikaali on saanut. 
Joistain tämän musikaalin lauluista voisi tulla hittejä, kuten monien muiden menestysmusikaalien lauluista on tullut. Vai ovatko ne sitä jo? 
Laulut on suomentanut Mikko Koivusalo.

Näytelmä kertoo mielen sairauden monimutkaisesta hoitamisesta, menetyksestä, surusta, psykiatristen hoitojen moraalikysymyksistä ja perheestä. Esitys näyttää, miten yhden perheenjäsenen oireilu vaikuttaa kaikkiin perheenjäseniin. 

Kaikki roolisuoritukset olivat hyvin uskottavia ja voi, miten hyviä laulajia meillä Kouvolan teatterissa onkaan. 
Annina Rubinstein esitti häilyvää epätoivoista äitiä koskettavasti ja Sami Kosola omaa suruaan sivuun siirtänyttä, perheestään huolta kantavaa isää juuri niin vakuuttavasti kuin pitikin. Tytär (Tiina Winter) halusi pärjätä ja kipuili ja poika (vieraileva näyttelijä Petja Pulkkinen), niin - hän oli aurinko. Tyttären poikaystävää musikaalissa näyttelevä Markus Waara on yksi suosikkinäyttelijöitäni Kouvolassa Annina Rubinsteinin ohella. Poikaystävä tuki ja palautti tytön maan pinnalle kerta toisensa jälkeen. Tässä näytelmässä on kilttejä ja turvallisia miehiä, mikä tuntui harvinaisuudessaan virkistävältä. Valtavirtaahan on nykyään miesten väheksyminen. Psykiatreja esittävä Veli-Matti Karén toi esitykseen huumoria. Yleisö nauroi hereästi Karénin rokkari-psykiatrille. 
Musikaalin ohjaus on Olka Horilan.
 
Teatterin ohjelmistoesittelyissä sanotaan, että Next to Normal jättää jäljen sydämeen ja kertoo ihmismielen kyvystä löytää valoa pimeyden keskeltä. Olen samaa mieltä. 
Kun me kaikista vastuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta pyrimme pitämään yllä hyvää mieltä ja huolehtimaan toisistamme, niin se on arjen sankaruutta parhaimmillaan. Tämän selviytymiskyvyn näyttäminen taiteessa jättää katsojalle puhdistuneen ja toiveikkaan olon.