Ottaessani kuvaa Sunjeev Sahotan romaanista olohuoneen pöydällä huomasin, että siinä vieressä maljakossahan on minulle kuvausrekvisiittaa; ruusujen väri oli täsmälleen sama kuin kirjan kannen oranssina hohtava kuu.
Ruusun lehti peittää kuvassani harmillisesti kirjailija Kamila Shamsien kehuista sanan "read". Hänestä kollegan China Room on upeaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Olen samaa mieltä.
Kirjassa on monta muistelun tasoa, mikä tekee rakenteesta kiinnostavan.
Keski-ikäinen intialaistaustainen mieshenkilö on tullut huolestuneena tapaamaan jalkaleikkauksesta toipuvaa vanhaa isäänsä. Hän tuijottaa seinälle ripustettuja perhekuvia, joista varsinkin yksi kuva vangitsee hänen huomionsa. Siinä on hän itse parkuvana vauvana isoisoäitinsä sylissä, Vanhus on tullut Intiasta asti Englantiin tapaamaan suvun uutta perheenjäsentä.
Mies alkaa muistella vierailuaan sukunsa juurille 18-vuotiaana huumeaddiktiosta toipuvana, hämmentyneenä brittinuorukaisena.
Sukulaisperhe ottaa brittipojan vastahakoisesti hoiviinsa ja pian hän muuttaakin suvun hylätylle maatilalle tervehtymään ja etsimään itseään. Talossa poikkeilevat kyläläiset tietävät kertoa, että erääseen talon huoneista liittyy tarina morsiamesta, pojan verisukulaisesta. Tämä huone on lukittu ja paljastuu sinne murtauduttua tyrmän tapaiseksi.
Nuori mies alkaa ymmärtää, että on ollut muitakin vaikeita aikoja ja muitakin kärsimyksiä kuin hänen hikoilunsa ja tärinänsä. Hän on pienestä pitäen vaiennut kohtaamastaan syrjinnästä, koska on huomannut, että niin perheessä tehdään. Kasvojen säilyttäminen on käynyt kuitenkin raskaaksi ajan mittaan niin pojalle kuin myös arvokkuudestaan kiinni pitävälle kauppiasisälle. He ovat kaupungin ainoa siirtolaisperhe.
Tuoko kesä hiljaisuudessa ja omien juurien selvittely pojalle, kirjan kertojalle, rauhan?
Isoisoäidin tarina kulkee nuoren miehen tarinan rinnalla.
Eletään 1920-luvun loppua ja taustalla on menossa Intian itsenäistymiseen liittyvää liikehdintää. Niistä 15-vuotias Mehar Kaur ei tiedä paljon mitään.
Hän on yksi kolmesta miniästä, jotka on tuotu taloon yhtä aikaa. Tytöt viettävät töiltä liikenevän ajan yhteisessä makuusopessaan, jossa he myös laittavat ruokaa. Huoneelle on annettu nimi "china room", posliinihuone, koska anoppi Mai säilyttää siellä hienoa kapioastiastoaan. Anoppi hakee tyttöjä yhteistilasta vuorollaan siitettäviksi siihen tarkoitukseen varattuun ikkunattomaan huoneeseen.
Mehar voi vain toivoa, että hänelle valittu aviomies olisi sellainen jota hän voisi rakastaa, kun vain saisi nähdä hänet ja viettää hänen kanssaan enemmänkin aikaa kuin muutaman tovin pimeässä kopissa pää tavan mukaan sivuun kääntyneenä.
Päivisin miniät rehkivät monenlaisissa talon töissä, kuten pojatkin, joiden odotetaan saavan aikaan perillisen.
Mehar koettaa saada vaivihkaa selvää, kuka miehistä on hänen aviomiehensä. Hän kuuntelee ääniä ja tarkkailee käsiä ja jalkoja, kun hänet on kutsuttu huntu kasvoilla kaatamaan teetä Maille ja tämän pojille.
Mai ilmoittaa suorasanaisesti, ettei Meharin ole tarpeen tuntea miestään, vain tehdä tehtävänsä ja että hän saa myös olla tyytyväinen, ettei talossa ole appiukkoa käpälöimässä öisin "omaisuuttaan".
No, 15-vuotias saattaa olla kapinoiva ja romantiikannälkäinen ja aivan varmasti hän noissa oloissa kaipaa myös vapautta. Pojilla, jotka saavat sentään katsella heille valittuja morsiamia, vaikkakin peitetysti puettuina, saattaa myös olla omia mielipiteitä.
Lukija seuraa henkeä pidättäen tragedian kehittymistä toivoen parasta ja peläten pahinta.
Entisajan yhteisössä oli erittäin vaikea vaalia minkäänlaisia omia haaveita, koska visusti omissa tehtävissään kulkevat perheenjäsenet myös tarkkailivat toisiaan, juonittelivat ja liittoutuivat keskenään.
Saman saa kokea myös kertoja vuosikymmeniä myöhemmin Intian kesänään. Hän ystävystyy muutamien ympäristöstään poikkeavien ihmisten, erityisesti erään itseään paljon vanhemman naisopettajan, kanssa ja heti kylällä juorutaan hänen suhteensa laadusta.
A scandal, that was all these people wanted, some easy story that they could loop around a person's neck, and lynch them with.
Pidän tämän kirjan yhteisöllisen kulttuurin kritiikistä. Länsimaisessa yksinäisyyttä lisäävässä yksilökulttuurissa saatetaan puhua haaveksuvasti itämaisten kulttuurien isoista perheistä, jossa kaikista pidetään huolta. Näihin asetelmiin liittyy kuitenkin paljon alistusta ja vaatimuksia.
Olen katsellut amerikkalaista sarjaa "90 päivää morsiamena", josta saa hyvän käsityksen siitä, miten avioliittoon eri puolilla maailmaa suhtaudutaan. Me kuulumme Suomessa kulttuuriseen vähemmistöön, jossa parisuhde on kahden kauppa. Intiassa nainen liittyy avioliitossa miehen perheeseen myös nykyään, usein konkreettisesti muuttamalla samaan talouteen anopin määräysvallan alle. Tärkeää on, että perhettä ei häväistä. Kaikki mitä yksi perheessä tekee koetaan koko perheen kunniaksi tai häpeäksi.
Pidän kirjan tunnelmakuvauksista ja kuvakielestä.
Night came all at once, like a cupboard door shutting, and I heaved out a charpoy, its frame cracked and loose and showing signs of woodworm, its weave so slack that it was more hammock than bed.
Yö tuli yhtäkkiä kuin kaapin ovi sulkeutuisi... kaunis kielikuva, jollaisia Sahotalla on paljon.
Kirjassa on lukuisia intialaiseen kulttuuriin kuuluvia sanoja, kuten charpoy - hetekan tapainen punottu laveri, chunni - huivi, salwar - löyhät housut, roti - leipä jne. Yleensä en lukiessa tarkista sanoja, mutta näitä oli kiinnostavaa tutkia.
Pidän kahden aivan erilaisen tarinan yhdistelmästä. Miehen elämäntarina on autofiktiotyylistä omien tunteiden selvittelyä ja nuoren morsiamen tarina on kuin balladi.
Pidän siitä, miten nämä tarinat yhdistyvät ja eri aikakaudet käyvät keskustelua. Ihmisten luokkaerot näkyvät niin vuonna 1929 köyhien tyttöjen ollessa eläinten asemassa intialaisessa perheessä kuin vuonna 1999, jolloin nuori länsimainen mies taistelee samassa talossa irti heroiinista ja vuonna 2019, jolloin sama mies parikymmentä vuotta vanhempana katselee valokuvasta isoisoäitiään ja muistaa nuorena sukutalosta löytämänsä lukitun vankihuoneen. China room?
Nelikymppisen Sunjeev Sahotan isänpuoleiset isovanhemmat ovat tulleet Englantiin Punjabista. Kirjan tarina on saanut inspiraatiota Sahotan omasta perhehistoriasta.
Yllätykseni on suuri, kun näen kuvan kirjan lopussa. Vanha Mehar ja lapsenlapsenlapsi! |
Sunjeev Sahota ehti 18-vuotiaaksi ennen kuin luki ensimmäisen romaaninsa, Salman Rushdien kirjan Midnight Children. Hän oli läpäissyt koulun kirjallisuuden kurssin lukemalla pari näytelmää ja runoja. Hän oli myös juuri aloittamassa matematiikan opintojaan ja suunnitteli aivan muuta kuin kirjailijan uraa. Rushdie innoitti häntä kuitenkin paitsi lukemaan lisää monen kirjailijan teoksia niin myös kirjoittamaan itse yhteiskunnallisia romaaneja.
Sahotan ensimmäinen romaani pakistanilaisbrittiläisestä itsemurhapommittajasta kertova Ours Are the Streets ilmestyi 2011 ja toinen laittomista maahanmuutajista kertova The Year of the Runaways vuonna 2015. Jälkimmäisestä Sahota on saanut useita palkintoja.
Nykyään Sahota on yliopiston kirjallisuuden opettaja. Työ vakuutusyhtiössä jäi lyhyeksi, kun mies löysi kirjallisuuden.
Sahotan kirjoja ei ole suomennettu, en tajua miksi.
China Room nostaa mieleeni hurjan turkkilaisen elokuvan Yol (suom. Tie), jonka olen nähnyt muinoin Kuhmon kansalaisopiston elokuvakerhossa.
Elokuvan käsikirjoittanut kurdi Yilmaz Güney vietti suuren osan elämästään vankilassa poliittisena vankina. Hän pyysi vankitovereitaan pitämään kirjaa viikon mittaisen vankilomansa aikaisista kokemuksista ja valitsi niistä viisi elokuvaan, jossa kuvataan sotilasdiktatuuria ja väkivaltaisia perinteitä. Muistan näistä episodeista vain yhden, joka järkytti minua perin pohjin ja uurtui ikuisesti mieleeni.
Nuori vaimo oli mukamas pettänyt miestään, koska ei ollut peittänyt kasvojaan ja joku vieras mies oli nähnyt ne. Hänet teljettiin ketjulla kylmään navettaan odottamaan miestään, jonka oli sitten toimittava perinteen mukaan ja kannettava vankeudessa heikentynyt vaimonsa paleltumaan vuorille ohuissa juhlavaatteissa. Kuvitelkaa tämä elokuvassa, luettunakin se on karmea.
China Room tuo mieleeni samaa kauhua kuin tuo elokuva. Ruohonjuuritason raakuus on onneksi vähentynyt maailmassa sivistyksen myötä, kun tieto on voittanut ikivanhat perinteet.
PS
Innostuin lukemaan tämän kirjan luettuani Elegian kirjoituksen Naiset synnytyskoneina. (klik)
Mahtavaa kun otit tämän lukuun, arvelinkin että tämä teos voisi sinua puhutella. Aina ilahduttaa, kun joku löytää blogistani luettavaa. Romaanin kielellinen tyyli on tosiaan omaa luokkaansa – pidin kovasti Sahotan tavasta kuvailla ja kertoa.
VastaaPoistaTykkäsin tästä niin paljon, että aion lukea myös nuo muut Sahotan teokset. Hän näyttää kirjoittavan yhteiskunnallisia romaaneja vähäosaisempien näkökulmasta.
PoistaÄsh, unohdin linkittää sinun juttuusi tästä kirjasta. Lisäsin nyt linkin. Ei niin, että sinä sitä kauheasti kaipaisit, mutta tästä tuskin on moni muu (lieneekö kukaan) suomalainen bloggari kirjoittanut. Pitääkin lähteä katselemaan. Varmasti löytyy myös hyviä englantilaisten ja usalaisten sanomalehtien arvosteluja.
Sinun blogisi on englanninkielisten kirjojen aarreaitta. Olen saanut sieltä aika monta hyvää lukuvinkkiä.
Ahdistavaa elämään Suomeen verrattuna 15-vuotiaalla Mehar Kaurilla - minulla on intialainen ystävätär jonka sukunimi oli myös Kaur. Hänellä on perinteinen järjestetty avioliitto, mutta kiva mies, kaksi poikaa ja vapaan tuntuinen elämä Suomessa. Molemmat ovat töissä IT-alalla.
VastaaPoistaIhme miten ruusu kävi yksiin kansikuvan kuun kanssa 🥰 🌹
Joo, sama oranssi väri. Kansien sisäpuolet ovat myös samaa oranssia. Oranssi onkin ilmeisesti Intiassa paljon käytetty väri. Siellä käytetään muutoinkin värejä monipuolisesti ja yhdistellään eri tavalla kuin meillä. Olen monesti ihaillut intialaisten naisten sareja ja housuasuja, salwar kameezeja - kuvissa ja elokuvissa siis.
PoistaSinun ystävälläsi saattaa olla jotain loistavanväristä kaapissaan. Suomen oloissa nämä vaatteet näyttävät usein räikeiltä.
Mehar Kaurin nuoruus ajoittuu lähes sadan vuoden päähän 1920-lukuun, jolloin olot olivat takapajuiset. Kaupunkien ja maaseudun ero on Intiassa varmaan vieläkin iso ja tasa-arvossa sekä naisten asemassa paljon parantamisen varaa.
Ystävälläni on todellakin ihanan värikkäitä vaatteita, esimerkiksi yksi turkoosi asu.
PoistaPiti vielä sanoa että olen puolison kanssa katsellut kauan 90 Days - ohjelmaa. Erittäin kiinnostava! Siinä oli Intia-jaksoja tosiaan myös, amerikkalainen nainen ei pystynyt hyväksymään kaikkea mitä häneltä olisi odotettu avioelämässä.
Siinä oli myös yksi pari, joka toi mieleeni Maija Laura Kauhasen romaanin Ihmeköynnös, amerikkalainen naisopettaja ja häntä paljon nuorempi komea mies Dominikaanisesta tasavallasta. Kulttuurierot ovat usein suurena esteenä liitoille, ja miten hyvän kuvan kulttuureista saakaan näissä ruohonjuuritason elämän kuvauksissa.
PoistaKyllä sitä on onnekas, kun ei tarvitse tuollaisten (tai oikeastaan sinänsä minkäänlaisten) perinteiden mukaan elää.
VastaaPoistaSanopa muuta!
PoistaItse olen monta kertaa huokaissut, että vaikka en saanut kotoani kovinkaan paljon tukea, niin eipä ollut mitään tilivelvollisuutta ja vaatimuksiakaan.
Ällistyttävä kirja! Kunpa saisin luetuksi sen, mutta nyt vain kiitän esittelystä linkkeineen. Niiden ansiosta pääsin hiukan jyvälle tyystin itselleni oudosta maailmasta ja sen kulttuurista.
VastaaPoistaKirjat toimivat hyvin kulttuurin välittäjinä.
PoistaIntia on iso maa ja sinne mahtuu sekä ikivanhaa että modernia. Mieleeni tulee yksi kirja, jossa on kiinnostavia kertomuksia Intiasta muiden matkakohteiden ohessa, Pirkko Saision ja Pirjo Honkasalon yhdessä kirjoittama Exit: Lyhytproosaa matkoilta maassa ja mielessä. Kohtaaminen riksakuskin kanssa on aikamoinen kulttuurien törmäys.