Anne Moilanen, Uhma

Tässä tulee vuoden 2026 ensimmäinen kirjoitukseni ja ensimmäinen kirjan innoittama kirjoitus.

Pidän Anne Moilasen romaanista Uhma monestakin syystä, mutta tärkein on rehellisyys keski-ikäisen eronneen naisen elämän kuvaamisessa.
Toinen asia, mikä herätti heti kiinnostukseni on Moilasen kainuulainen tausta. Hänen lapsuudenkotinsa on Suomussalmen keskustaajamassa Ämmänsaaressa. Kirjan lapsuuden- ja nuoruudenkuvaukset ovat hyvin todentuntuisia niin miljöön kuin ihmisten käyttäytymisenkin suhteen. Ei turhaa kaunistelua, vaan sanoja, jotka ovat yhtä tarkkoja kuin selkeäpiirtoinen valokuva menneisyyteen. 
Luin Suomen Kuvalehden artikkelista, että Moilanen suunnitteleekin 'prequelia' eli esiosaa Uhmalle, romaania, jonka aiheena on 90-luvun ja vuosituhannen vaihteen kainuulainen nuoruus.

Moilanen on monipuolinen media-alan ihminen ja työskennellyt myös ministerin erityisavustajana. 
Sytyke romaanin kirjoittamiseen tuli sattumalta. Hän oli kirjoittanut somepäivityksen, jossa kertoi yökerhokäynnistään. Kirjoitus sai valtavasti suosiota riemastuttavan "himokas nainen"-näkökulmansa ja tyylinsä vuoksi, mutta Moilanen päätyi poistamaan sen epäasiallisten kommenttien vuoksi. Kustantajat olivat kuitenkin ehtineet huomata päivityksen ja ihastua siihen. 

Monta mieskontaktia, nolla järkevää. Oliko ilta onnistunut vai oliko se katastrofi? Riippuu näkökulmasta. Ajattelen kuitenkin, että tätä menoa jossain vaiheessa pakostakin tapahtuu jotain. Minulla on korkeat kriteerit, mutta olen todella sinnikäs. En lopeta, ylipäätään mitään toimintaa, ennen kuin ollaan maalissa. Jos vain lompakko ja maksa kestävät, niin Kalleen uudestaan. Ehkä jo seuraavana torstaina!

Kirjan päähenkilö Maria on käynyt läpi kaksinkertaisen pettymyksen, eronnut pitkästä avioliitostaan touhukkaan Turbon kanssa ja joutunut rakastajansa, ihanan Pedron, pettämäksi ja jättämäksi. Marian vauvakuumeen tuloksena syntyneet neljä lasta, ovat vuoroin vanhemmillaan ja Marian valtaa pohjaton yksinäisyys.
Nyt on kilpailtava nuorten naisten kanssa, valmistauduttava huolella yökerhoiltoihin ja kuljettava silmät auki. Miksi lähteä lomareissulle vain ollakseen naisystäviensä kanssa, kun voi myös iskeä komean miehen. Lomaromanssi ei kuitenkaan tuo iloa pitemmäksi aikaa, vaan jättää jälkeensä surun ja tyhjyyden. 
Marian kriisissä ei ole kyse vain seksin puutteesta, vaan koko elämän puntaroinnista. Mitä nyt? Millainen nainen olen? Mitä teen loppuelämälläni?

Miksi en osannut olla kevyt, lehahteleva, leikkisä - liihotella kevyesti läpi elämän? Edes hetken, ja edes silloin kun yritin? Miksi vyöryin kaikkien ihmisten päälle kuin panssarivaunu niin, että he säikähtivät, ahdistuivat ja lähtivät pois? Miksi läsnäoloni oli kuin vaatimus, ilmeisesti jo pelkkä olemassaoloni?

Marian uhma kohdistuu vanhenemiseen ja oman äidin ja muitten synnyinseudun vanhempien naisten asenteisiin. Äiti ei halua edes kuulla Marian eroaikeista. Miksi häiritä moisella pupulla kivaa saunailtaa, ainahan naiset ovat sopeutuneet, ja tarvitseeko sen yhdessäolon niin kiihkeää olla. Marian mielestä tarvitsee. 

Luin tämän kirjan arvosteluja ja huomasin joukossa sellaisia, joiden kanssa olen aivan eri mieltä. No, niinhän se on, jokainen lukija lukee eri kirjan, vaikka lukeekin samaa kirjaa.
 

Uuden Suomen Puheenvuorossa Tarja Kaltiomaa ihmettelee, mitä uhmaa siinä on, että haluaa liehua miesten unelmien kohteena ja tuhlata aikaansa siihen rooliin sen sijaan että eläisi omaa elämäänsä. Hän toteaa, että eihän nykyajan uhma tällaista ole.
No, minä puolestaan kysyn, mikä se naisen "oma elämä" sitten olisi? Eiköhän useimmat naiset ihan itse valitse, että se on elämää miehen kanssa, koska on olemassa sellainen asia kuin erotiikka. Monista naisista on kivaa meikata ja pukeutua, kun lähtevät kodin ulkopuolelle ja jopa kotona, koska itsestään huolehtiminen tuo hyvää mieltä, kuten kohteena oleminenkin joskus. 
Maria on keksinyt yhden oman aforismin, joka pätee moneen tilanteeseen ja on tervettä itserakkautta: "Jos näet tilan, sijoitu keskelle."
 

Toinen kirja-arvio, joka pisti silmääni on kirjan leimaaminen kevyeksi hattaraksi näkemättä sen kerroksia. Esim. HS:n Helena Ruuska nihkeilee ja sanoo, että kirjassa ei ole ironiaa tai muuta raikastetta.
Minä näen tässä kirjassa hyvin paljon raikasteita: itseironiaa, lempeää huumoria, leikkisyyttä ja liioittelua. Polttava, joka hetki mielessä viipyvä vauvakuume, niin raju seksi, että tarvittaisiin suojakypärä, parisuhdeterapeutti joka pelkää villiintyneiden jalopeurojen tavoin huutavaa pariskuntaa.

Käyntiemme aikana hän vetäytyi huoneen nurkkaan, istui tuolissaan jalat ristissä ja käsi poskella ja huokaili. "Voi, voi, kyllä tässä on nyt niin paljon negatiivista vuorovaikutusta", hän sanoi kerran. Ihanko totta? Kävimme hänen luonaan viisi kertaa huutamassa, ennen kuin totesimme homman turhaksi. 

Tekstiä rytmittävät proosarunon muotoon painetut tekstiviestit petturi-Pedrolle. Viestit voi lukea sekä traagisina että koomisina. 
Halusin niin kovasti juuri sinut
Juuri sinut
En ketään toista
Olet paska jätkä
Paska jätkä ja valehtelija
Kulukumulukku meillä päin sanottiin
Ei minkään arvoinen

Näen Moilasen kirjan rehellisessä naisen seksuaalisuuden kuvauksessa samaa kuin Maija Laura Kauhasella romaanissaan Ihmeköynnös (täällä siitä). 
Seksi on ilo, ei mikään ahdistava asia, jota ilman olisi parempi olla ja elää sitä omaa elämäänsä. Myös Kauhasen kirjan arvioinneissa näkyi toisilta naisilta tullutta tietynlaista epäilyä ja epäröintiä, voiko tuosta nyt pitää ja onko se edes tasokasta. 

Odotan Moilasen toista romaania. Yläasteikäisen diskosta kotiin juoksevan Marian kuvaus Uhmassa on niin valloittavaa, että aloin muistaa jopa oman murrosikäni tunnelmia 60-luvulta Satakunnasta. Kylmässä ja pimeässä sielläkin juostiin, ja pyöräiltiin, monesti liian ohuissa vaatteissa.
 
Kun juoksin pitkin Ämmänsaaren pimeitä syrjäisiä teitä, silmät alkoivat hiljalleen tottua hämärään. Kopistin eteenpäin kuin hevonen ja näin ympärilleni kuin pöllö. Joskus kuu valaisi hanget ja loi valoa maisemaan. Useimmiten mitään valoa ei kuitenkaan ollut, ei aina edes tähtiä. Oli vain hangen himmeä salaperäinen hohde, jonka oppi näkemään pimeässä, suorat tiet ja äärimmäinen kylmyys. Hengitys, pakko juosta, kuumat kiristävät reisilihakset, jotka paloivat rasituksesta farkkujeni alla. Ajattelin, että juoksen nopeammin kuin kukaan on ikinä juossut, ja niin minä juoksinkin. Uudestaan ja uudestaan.

PS Unohtui: kirjan kansi. Se on Ville Laihosen tekemä ja näyttää kirjan kirjoittajalta. Kaunis kuva.