Linda Boström Knausgård, Helioskatastrofi (2013), kirja skitsofreniasta

Miten voikin kirja tuntua paljon sivumääräänsä suuremmalta! Siksi kai, että se antaa niin paljon tilaa ajatuksille ja jatkuu mietteissä lukukokemuksen jälkeen. Sain pari tuntia sitten Helioskatastrofin luetuksi. Luin sitä valtavan uppoutuneena. Yhtä paljon kuin kirja koukutti lukemaan, se myös koukuttaa kirjoittamaan. Lumiomena-blogin Katja on myös juuri kirjoittanut tästä. Sekin tuntuu mukavalta, pohdiskella yhtä aikaa.

Helioskatastrofi jakautuu kahteen erilaiseen osaan. Ensimmäisessä osassa erikoinen, erakoitunut mies, Conrad, kiidätetään äkillisen skitsofrenian vuoksi Skellefteån mielisairaalaan. Kaksitoistavuotias tyttö, joka on kenenkään tietämättä asunut hänen kanssaan, löytyy harhailemasta alasti kultainen kypärä päässään. Sosiaalihuollon virkailija antaa tytölle nimen Anna ja löytää hänelle sijoitusperheen helluntalaisyhteisössä, johon hänen odotetaan sopeutuvan. Tyttö itse tietää toisin. Hän on isänsä päästä syntynyt Athene, joka piilotti mökistä lähtiessään kiiltävän sotavarustuksensa keittiön sohvalaatikkoon. Hän ikävöi alati miestä, jonka luota lähti, isäänsä, johon ehti tutustua vain lyhyen hetken syntymänsä jälkeen.

. . . Minä en halua muuta kuin seistä näin isäni kanssa ja tuntea hänen lämpönsä, kuunnella hänen sydämensä lyöntejä. Minulla on isä. Minä olen isäni tytär. Nuo sanat lyövät tällä hetkellä sisässä minussa kuin kello. . . .
   Että hän huutaa, minä ajattelen ja haluan saman tien iskeä häntä peitsellä sydämeen saadakseni sen loppumaan. Minä olen peloissani. Pelkkä lapsi.
   Hän ei lakkaa huutamasta. hän pitelee päätään. Painaa vahvoilla käsillään kuin sulkeakseen uudelleen sen mikä on avattu.

Ja sitten se toinen muisto: isä, jota viedään huutavana mielisairaalaan, jossa hänen kauhukertomuksestaan ei välitetä ja jossa hänet lääkitään unohtamaan, kuka hän oikeasti on.

Antiikin tarustossa Athene syntyy ylijumala Zeuksen päästä. Zeus nielaisee titaanivaimonsa kärpäsenä, koska epäilee tämän jälkeläistä itseään vahvemmaksi ja joutuu sitten pyytämään seppäjumalaa apuun kauheaan päänsärkyyn. Seppä halkaisee Zeuksen pään ja sieltä ilmestyy tytär Athene. Athenen synnystä on myös toinen tarina, jossa isä onkin nimeltään Pallas. Pallas makaa väkisin oman lapsensa Pallas Athenen.
Annalta kysytään, tekikö Conrad häntä piilotellessaan myös tuhmia juttuja.
Voisiko isä olla tuhma lapselleen? Omalleen?
Anna ymmärtää, ettei kukaan koskaan ymmärtäisi, miten hän oli tullut Conradin keittiöön ja että hän olisi siksi yksin koko loppuelämänsä. 

Niin paljon kuin Annan uusi perhe yrittää sopeuttaa häntä, hän kaipaa koko ajan muualle. Hän ei pysty olemaan sellainen tytär, jonkalaisen Birgitta-äiti haluaisi. Hän ei halua kirjakaupasta nuorten kirjaa vaan Välimeren kartan. Hän kirjoittaa salaa isälleen mielisairaalaan. Isän kirjeet tuntuvat lukijasta oudoilta, lapsen kirjoittamilta. Anna itsekö niitä kirjoittaa kuvitelmissaan? Ensimmäinen osa päättyy siihen, että Annan kielillä puhuminen, jolla hän on miellyttänyt yhteisöään, paljastuu kreikaksi. Siinäkin viittaus hänen kaksoisolentoonsa tai sivupersoonaansa Atheneen. 

Toisessa osassa Anna vuorostaan viedään taksilla mielisairaalaan. Saattelijana on sijaisveli, joka on huolissaan mykistyneestä, syvästi masentuneesta sisarestaan. Anna haluaa vain, että hänet autettaisiin kuolemaan, mutta lääkäri lupaa auttaa hänet haluamaan elää. 

Jos ensimmäisen osan kokoaisi sanaan kaipaus niin toisen osan nimi voisi olla toivottomuus. Anna ei enää usko löytävänsä Conradia. Elämänhalun katoaminen on kuvattu juuri niin pahana kuin se vaikeasti masentuneella on, voimien häviämisenä. Anna ei halua syödä eikä pukeutua. Hän ei kaipaa kenenkään seuraa. Hän ei tunne mitään positiivisia tunteita. Hänet on pakotettava ulos kävelylle. Hän pelkää. Hän joutuu painimaan hirviömäisen kaivokäärmeen kanssa, joka uhkaa tappaa. Anna antaa siihen luvan, hänhän haluaa kuolla, mutta käärme luovuttaa. Jumalat ovat kuolemattomia, eihän Athene voi vapautua kuolemalla. Käärme ei ole mikä tahansa hallusinaatio; se on antiikin tarustossa pöllön ohella Athenelle pyhitetty eläin. Vähitellen Annassa värähtää vähäisiä elämän merkkejä. Hän tuntee empatiaa omahoitajaansa kohtaan, jonka isä on kuollut. Hän tuntee pientä kiinnostusta kevään merkkeihin. Eräänä päivänä hän aistii isänsä läsnäolon ja jakautuu. Toinen puoli on sängyssä ja toinen vaeltaa osastolla etsimässä isää. Onko isä ollut koko ajan potilaiden joukossa? Anna löytää isänsä ja pääsee pujottamaan kätensä tämän käteen. Tuottiko Annan piristymisen nostama kaipaus harhan? Emme saa tietää. Anna palaa yhdeksi ja kokee valtavan pettymyksen. Pimeys laskeutuu hänen päälleen kenenkään huomaamatta.
Minä jätin eräänlaiset jäähyväiset, ja jos minä koskaan heräisin olisin tyystin toisessa paikassa.

Viimeisessä kappaleessa Anna on Conradin kanssa Välimeren maisemissa. On valkoinen valo, sirkat ja vuoret ja meri horisonttiin asti. Anna ja Conrad uivat kauas ulapalle. Ovatko he nyt jumalia, Zeus ja Athene? Vai ovatko he edelleen jumalten hylkäämiä ihmispoloisia epätoivoisessa tilanteessa? Ja miksi kimmeltävän turkoosin meren yläpuolella jylisee lentokone? Auringonjumala Heliosko siinä karauttaa tultasyöksevillä vaunuillaan halki taivaan? Haetaanko maan päälle jääneet jumalolennot nyt omiensa joukkoon? Onko jokin katstrofi tulossa, lento-onnettomuus, maahan iskevä komeetta, maailmanloppu? Lopussa on paljon myyttistä ainesta. Mikä on se pensas, jonka lehtien väkevä tuoksu vauhdittaa Annan kulkua ja miksi hän panee kiirehtiessään jalkansa toisen taakse eikä eteen? Salaperäisyys tekee tarinasta kiehtovan. Jään pohtimaan mysteerejä.

Helioskatastrofin lukeminen on harvinainen elämys.

Linda Boström Knausgård tietää, mistä kirjoittaa. Hän on kärsinyt bipolaarisesta oireyhtymästä ja ollut pari kertaa aivan pohjalla ja sairaalahoidossa.

Kirjan tekee mestariteokseksi muun ohessa se, että vaikka se on aiheeltaan rankka, se on valtavan kaunis.

Myös kirjan kansi on hieno. Valokuvaaja Benjamin Goss on ymmärtänyt kirjan sisällön. Nuori tyttö, utuun katoavana, sairaalan penkillä. Anna - Athene.