Sauli Niinistö, Hiljaisten historia (2007)

Tämä kirja sisältää esipuheen lisäksi 16 esseemäistä novellia. Myös esipuhe on esseetyyliä.

     Valtaosa ihmisistä ei ole näkyviä menestyjiä; useimmat tapahtumat ovat tavallista arkipäivää.                                               
     Mutta  jokaisen ihmisen takana on tarina, jokaisella tapahtumalla jokin merkitys ainakin jollekin.
     Sellaisista tämä kirja kertoo. Niiltäkin osin kuin päänäyttämönä on tsunami tai presidentinvaalit, olen yrittänyt etsiä pikemminkin pieniä inhimillisiä havaintoja kuin suuria selityksiä.

Novellien aiheet vaihtelevat kenialaisen juoksijan suuresta ratkaisusta pelastusarmeijan vanhan työntekijän vaatimattomaan elämään ja amerikkalaisen vaihto-oppilaan, Timin, uskomattomiin petoksiin isäntäperheessä.

Ameriikan poika, jossa Tim rötöstelee on yksi suosikkinovellini. Novellissa on huumoria ja myötätuntoa. Luikuri palautetaan kotiinsa, mutta hän ei häviä kirjoittajan elämästä. Parin vuoden päästä tulee kirje Idahosta, jossa korkea-arvoisaa suomalaista suosittelijaa, oikeusministeriä, pyydetään ottamaan selvää, missä hänen suosittelemansa, epätarkkoja asiakirjoja collegelle toimittanut opiskelijanalku mahtaa piileksiä. Suomalainen Dad oli kyllä huomannut nipun käyntikorttejaan kadonneen muun tavaran ohessa, nyt selvisi tarkoituskin.

Ei se Tim paha ollut, ei hän tarkoituksella muita loukannut. Hänellä ei vain ollut mitään käsitystä oikean ja väärän erosta. Eikä hänelle sitä käsitystä taida koskaan tullakaan. Huonompi asia Amerikassa, nollatoleranssin maassa, missä päätyy vähästä vankilaan. Minne liekin Tim kadonnut?

Toinen suosikkinovellini on Surun siluetit, jossa Khao Lakissa tapaninpäivänä 2004 tsunamissa mukana ollut suomalainen poliitikko, Niinistö itse, osallistuu kahden vuoden päästä muistotilaisuuteen ja käy läpi kokemaansa. Novelli on rakennettu taitavasti muutaman henkilön kautta. Kertoja seuraa aamiaispöytien tapahtumia. Taustoiltaan ja lomatoiveiltaan erilaiset ihmiset viettävät leppoisaa aamua, joka on pian muuttuva. Nuori ruotsalaisäiti, Maria, on ilmoittanut kaksi pikkupoikaansa elefantti-uimakerhoon. Äiti suunnittelee jäävänsä uimapaikan lähelle kaiken varalta poikien huomaamatta. Hän aikoo samalla ottaa viimeiset kuvat koosteeseen, jonka lähettää kotiväelle. 

Pian vaarin puhelimeen ilmaantuu kaunis kuvakooste. Maria hymyili ajatukselleen, varmasti kuvia näytettäisiin naapureillekin.
Tämä kohta sai minussa aikaan tunnekuohun. Olenhan ollut itsekin aurinkolomalla kahden pienen pojan kanssa. Titanic-elokuva, jossa myös tiedetään alusta lähtien, mitä tulee tapahtumaan, kosketti minua vähemmän kuin tämä vahva novelli. Myöhemmin tapaamme saman aamiaispöydän ruotsalaisäidin autossa, jolla pelastuneita kuljetetaan sairaalaan. Hän ei kuule eikä näe, mutta toistaa uudelleen ja uudelleen:"Miksi päästin heidät?" Kysyessään hän ojentaa kätensä kuin pitääkseen kiinni heistä, joita ei pystynyt pitelemään. Niinistö poimii novellissaan esiin muutaman seuraamansa henkilön tarinan. Kaikista niistä nousee esiin yhteinen tekijä: sattuma. Miksemme lähteneet käymään kylällä? Miksi nukuimme sinä aamuna liian pitkään? Miksemme viettäneet joulua kotona? Novellin lopussa päivitetään katastrofipäivänä kuvattujen henkilöiden elämä. Joku hävisi kokonaan, joku teki ison lahjoituksen paikalliseen kouluun. Maria on perustanut miehensä kanssa säätiön, joka kantaa heidän menettämiensä poikien nimeä ja joka auttaa tsunamin uhreiksi joutuneita ruotsalaislapsia. 

Kolmas hieno novelli on nimeltään Maailman parasta maalaria etsimässä. Siinä Niinistö pohtii, mikä taide jää elämään ja mikä ei. Hän jakaa taiteilijat kolmeen ryhmään: enemmistö häviää unohduksiin, joku harva häviää omassa ajassaan, mutta löydetään uudelleen, ja vielä harvemmat eivät häviä koskaan. Sitten hän esittää kysymyksen: entä jos kaikkein kaunein teos onkin löytämättä jossain pölyisellä ullakolla tai taidetta ymmärtämättömien seinällä, siihen unohtuneena.

  

     Ja sitten yhtäkkiä tajutaan, että tuossa se on! Vika on ollut vain tähänastisten katsojien silmissä, eivät ole tajunneet. Tässä meillä on maailman paras maalari ja hänen paras maalauksensa!

Voisiko saman pohdiskelun liittää kirjojen arviointiin? Piileksiikö jonkun edesmenneen tai aikalaisemme pöytälaatikossa - muistitikulla - maailman hienoin kirjallinen teos!

Kun sain tämän kirjan käsiini, ajattelin, että tämä on taas näitä vaalikirjoja. Hämmästyin. Niinistö kirjoittaa hyvin. Hänen tyylinsä on pohdiskelevaa, selkeää, ironista ja surumielistä. Hänen teemojaan ovat elämän hetkellisyys ja ainutlaatuisuus, myötätunto ja tappio. Nyt haluan lukea myös hänen aiemman teoksensa Viiden vuoden yksinäisyys (2005).

Löysin Hiljaisten historian kirpputorilta, jossa tätä presidenttimme kirjoittamaa kirjaa oli parikymmentä kappaletta pinossa, 5 euroa kappale, uusia kirjoja. Rupesi hihityttämään, kun ajattelin vastaavaa tilannetta jossakin diktatuurissa tuolla Aasian suunnalla. Jos joku veisi Suuren Johtajan, Loistavan Ajattelijan kirjoituksia, vaikka muistilapun, pölyiseen kirppiksen nurkkaan, niin johan mahtaisi päitä katketa!

Kun Marjatta haasteeseen vastasi

Juuri kun olin änkyröinyt, etten viitsi osallistua haasteisiin, sain Mummin matkassa–blogin Inna Vaaralta haasteen. Inna tietenkin vakuutti, ettei ole mikään pakko vastata. Täältä pesee! 

 

1. Mikä on sisustustyylisi?

Pohjoismainen, avara, selkeä, ei turhia hörsöjä. Joulun jälkeen vaihdoin kaikki keittiön punaiset tekstiilit patalappuja myöten keväänvihreisiin, joten kait minun tyylistäni sisustaa voisi sanoa myös, että vaihtelunhaluinen.

2. Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustaessasi?

Olohuoneeseen, jonka valoisuudesta ja kesäväreistä pidän: vaaleaa puuta, luonnonvalkoista, siniharmaata ja tehostevärinä iloista punaista. Iso koko seinän peittävä kirjahylly on vaalean siniharmaa.

3. Mihin käyttäisit paljon rahaa ilman huonoa omaatuntoa?

Lapsiin ja lastenlapsiin. 

4. Mihin käytät paljon rahaa?

En käytä paljon rahaa oikein mihinkään. Varmaan käyttäisin matkoihin, jos olisi mahdollisuus. Kauniit vaatteet, leivoskahvit, lehdet ja pienen budjetin matkat silloin tällöin ovat ihan välttämättömyys!

5. Mistä onnesta unelmoit?

Unelmoin ihanista matkoista. Nautin matkoista mieheni tai isomman Mentula-klaanin kanssa ja myös yksin. Nuorempana oli pakko päästä kylmästä Kainuusta Välimerelle yksin rentoutumaan ja lukemaan kirjoja rantapetille viikoksi. Sitten jaksoin taas olla kiltti äiti ja sosiaalinen ihminen työssäni. Nyt on omaa aikaa riittämiin, joten yksin matkaamisen tarve on vähäisempi ja kaupunkilomat kiinnostavat yhtä paljon kuin biitsit.

Toinen asia, mistä unelmoin ja minkä varmaan toteutankin, on Once in a lifetime –Juhla. Minulla ei ole ollut oikein koskaan henkilökohtaisia juhlia, joihin kutsuisin kaikki tärkeimmät ihmiseni. Viime kesänä kuopuksen häissä huomasin, miten mukavia tällaiset hyvin suunnitellut juhlat voivat olla, ja siitä asti on haave/suunnitelma itänyt.

6. Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?

Huonoin onni? Siis onnettomuus. Se, että jokin läheisistäni sairastuisi vakavasti.

7. Missä asiassa olet tunnollisin?

Olen aika tunnollinen kaikessa. Siksi rajaan tekemiseni sopiviksi. Ryhdyn johonkin vasta, kun tiedän, että varmasti osaan asian ja että minulla on siihen aikaa. Tämä blogiasia on poikkeus. Tähän vain heittäydyin, vaikka en hallitse ollenkaan blogin teknistä puolta. Toisten blogeissa on kirjailijalistat, jaottelut kirjablogeihin ja muihin seurattuihin, ja ties mitä hienoja juttuja. Minä se vaan kirjoittelen. Nyt kun olen nämä puutteeni oivaltanut, käännyn varmaan pian mikrotukihenkilöni Ritari Unton puoleen.  

8. Minkä inhimillisen virheen annat helpoiten anteeksi?

Höpsöyden ja unohtamisen, koska tiedän, että tunnollisuudestani huolimatta möhlin ja unohdan itse aika paljon. 

9. Mikä on naisen parhain ominaisuus?

Hellyys. Luotettavuus. Hyvä kumppanuus.

10. Mikä on miehen paras ominaisuus?

Hellyys. Luotettavuus. Hyvä kumppanuus.

Lisään vielä yhden oman kysymyksen ja vastaan siihen.

11. Mitä olet lukenut tänään?

Kouvolan Sanomat, HS ja Sauli Niinistön kirjaa Hiljaisten historia. Luulin , että se on näitä vaalikampanjakirjoja, mutta yllätyin. Kirja on kaunokirjallinen teos, hyvin oivaltava, pohdiskeleva ja terävä.

Lähetän tämän haasteen edelleen seuraaville kahdelle bloggarille: Ilselä-blogin Minnalle ja Millainen elämä -blogin Millalle. Vastatkaa, jos tuntuu siltä tai unohtakaa koko juttu.

Anna Kortelainen, Eri kivaa! (2010), mieluisa synttärilahja

Sain syntymäpäivälahjaksi upean kirjan Anna Kortelainen, Eri kivaa!, jonka alaotsikkona on Onerva -kaupungin naiset, 1910. Laitan ainoan kielteisen arvioni heti tähän alkuun: kannessa on liikaa tavaraa. Valokuva on niin upea, että olisin siirtänyt Eri kivaa!-otsikon alemmas ja muun tekstin sisälehdelle.

Kirjassa tarkastellaan nuorten naisten elämää Helsingissä 1900-luvun alussa keskiluokkaisen  Hilja Onerva Lehtisen eli L. Onervan ja hänen ystävättäriensä kautta.  Naiset liikkuvat kaupungilla keskenään tai ihailijoiden seurassa. Kaupungissa on paljon paikkoja, joihin ei pääse ilman miesseuraa. 

Onerva on kaunis tyttö ja tietää sen itsekin hyvin. 

Tovereihin  oli minulla useinkin omituinen taikavoima. Väliin kun esim. tunnilla katsoin vierustoveriani, saatoin hänet tärisemään ja intohimoisella äänellä sanomaan "minä rakastan sinua" tai elä katso minua noin. - - Toverini rakastivat, vihasivat, jumaloivat, kadehtivat, ihailivat minua.

Tämä kuvaa siis tyttöjen, ei poikien, suhtautumista Onervaan. Ystävyyssuhteet olivat romanttisia. Ne olivat tärkeitä, ja niistä puhuttiin kielellä, jota nykyään käytetään rakkaussuhteista.

Mutta Onerva, kun hän palasi Pariisista, oli kumminkin osakunnan leijonatar, kaunis, elegantti ja juuri runoilijanmaineensa saavuttanut. Pojat olivat menehtyä, ja me tytötkin katsoimme häneen häikäistyneinä ja jumaloiden kaukaa.
(Hella Wuolijoki muistelmissaan)

Kortelaisen työtä on helpottanut Onervan säilyttämät lukuisat päiväkirjat, muistikirjat, lehtileikkeet, postikortit, ohjelmalehtiset, menojen listaukset ja muut. Näistä avutuu nuoren naisen maailma, joka on sekä samanlainen että huimaavan erilainen kuin nykynaisen maailma. 

Naimattomat naiset kuten miehetkin asuivat perheissä perheenjäsenen tai alivuokralaisen asemassa, täysihoidossa perhehotelleissa tai huonetovereina toisen naimattoman kanssa. Pesulla käytiin yleisissä saunoissa. Naisilta odotettiin siveellisyyttä, mutta miehet kävivät prostituoitujen luona. Jotkut valistuneet yliopistoneidot eivät enää halunneet tyytyä tähän, vaan kehittelivät platonisen avioliiton idean: avioliitto voisi olla toveriliitto, jossa mies ja nainen tekisivät yhdessä työtä ilman lapsia (jotka pakottaisivat naisen kotiin) ja seksiä (joka tuottaisi pelkkää murhetta). Tytöt siis halusivat miehen kanssa samanlaista suhdetta kuin ystävättärien kanssa. Kortelainen toteaa, että nykynormein ajateltuna moni liitto olikin käytännön sanelemana juuri tällainen "mariage blanc". Seksiä ei pidetty sopivana raskaus- ja imetysaikana, kondomia käytettiin vain prostituoitujen kanssa, aviomiehillä oli sukupuolitauteja ja vaimoilla monenlaisia gynekologisia vaivoja, joihin ei ollut lääkitystä. 

Luvussa Kauneus & terveys on mielenkiintoisia muistiinpanoja sairauksista ja niiden hoidosta. "Spanskan tauti" kaataa ihmisiä tukuttain. Espanjankuumehan on ollut yksi lähihistorian pahimpia pandemioita. Nuori Onerva valittaa reumatismia ja hermojaan. Hän ottaa rauhattomuuteen eetteri-valeriana-tippoja, joita saa apteekista ilman lääkäriä. Jos eetterin vapaa saanti kummastuttaa, niin paljon muitakin nykyään huumeina pidettyjä aineita käytettiin.

Minun hammasparkani on nyt parempi, kun sain apteekista kokainia.(valtioneuvoksen tytär Maija Danielson tyytyväisenä Onervalle kesäkuuussä 1903)

Tulin sairaaksi enkä voinut jäädä kirjastoon. Kovat vatsankouristukset vähän väliä toistuvat. Rva Sjöstedtiltä sain opiumia mukaan. Kaksi kertaa olen ottanut sitä, nyt alkaa vähän auttaa.
(Onerva 25.7. 1914)

Onerva ei ollut mikään mariage blanc -kannattaja. Hän ehti olla vuosikymmenen alussa naimaton neito, naimisissa oleva nainen, karannut rouva ja eronnut nainen. Myöhemmin hän elää rakkaussuhtessa Eino Leinon kanssa ja menee Leevi Madetojan kanssa naimisiin elettyään ensin tämän kanssa kielletyssä avoliitossa. 

Onerva oli monilahjakas taiteilija. Hän suunnitteli ryhtymistä näyttelijäksi, mutta päätyi kirjoittamaan. Häneltä on julkaistu runoja, novelleja ja romaaneja. Hän toimi myös opettajana, kääntäjänä ja kriitikkona. Hän oli radikaali niin taiteessaan kuin omassa elämässäänkin. 

Ajan kieli tulee kirjassa herkullisena esiin. Lempi-ystävättären nimi taivutetaan yleissanan tavoin: "Lemmestä tuli filosofian maisteri".
Kun Onerva lähettää J. H. Erkolle ylioppilaskuvansa tämä vastaa koristeellisella tyylillä.

Kallis Neiti Onerva!
            Nyt te olette ylioppilas ja elämänne kevät kukkii runsaita lupauksia. Te ette vaan tiedä, mihin tarttua tai tarttuako niihin kaikkiin. Tarttukaa siihen kukkaan, joka Teidän hengellenne voimallisimmin tuoksuu, kypsyttäkää se hedelmiin ja antaa muiden kehittyä koristeina sen ympärillä. Valitkaa kaiken keskustaksi ylevä ihmisyys niinkuin ne tikapuut jotka taivaaseen ylettyvät ja joita myöten hyvät enkelit ihmisten luo pääsivät. Teillä on suuri varasto fyysillistä voimaa sekä hengistä pääomaa, mutta myöskin rajuja luonnonvoimia, jotka nyt, sitovista luvuista vapautuneina, voivat koskipäinä kuohahdella, ellei Teidän hyvä ja kesyttävä naistahtonne ota kiinteätä emäntävaltaa ja johda näitä koskia elämän kangaspuita, kotinne ja maanne kirjana kankaan helskytteeksi käyttämään.
(J. H. Erkko Punkaharjulta 20.6. 1901)

Eri kivaa! kuvaa monia puolia 1900-luvun helsingittären elämässä, ajan aatteita ja vaatteita. Kirjan nimi tarkoittaa nykysuomella ”tosi hauskaa” . Tytöt käyttivät tätä sanaparia paitsi toteamuksena myös toivotuksena erotessaan toisistaan. 

Päästyäni kirjaa puoleen väliin, huomasin, miten mainio lahjakirja tämä olisikaan eläkkeelle jäävälle ystävälle ai ylioppilastytölle. Ryntäsin kirjakauppaan ja sain kuulla, että painos on lopussa. Siis vasta 2010 ilmestynyt teos! No, onneksi nettikirjakaupasta löytyi, kiitos uskollinen AdLibris! Tilasin pari kappaletta lahjakaappiini. 

Toinen lahja, jonka sain syntymäpäivälahjaksi mieheltäni on otsalamppu. Laitan tähän kuvan meikäläisestä kokeilemassa sitä.

Enkö olekin ihana (kulahtanut)! Sain tämän elokuisia mökki-iltoja varten (sänkylukemista varten, etten häiritse miestä), kun luen varpaat rantavedessä eikä kuutamo ihan riitä (kun perskules päivälukeminenkaan ei riitä). Laittaisinko tämän uudeksi profiilikuvakseni?

P.S. Nyt keskityn muutamaksi päiväksi seurustelemaan lastenlasten kanssa enkä piipahdakaan täällä. Toivon, että sunnuntai-iltana, kun palailen blogimaailmaan, huomaan saaneeni paljon kommentteja sekä Onervasta että hienosta lampustani. Kiitos! Ja hei - Eri kivaa!

Wolfram Eilenberger, Minun kolmikieliset kaksoseni (2013), vierailijoina Suuren Karhun maassa

Eilenberger on saksalainen filosofi, joka on kirjoittanut kirjoja filosofiasta ja jalkapallosta. Meitä suomalaisia kiinnostavia ovat hänen kaksi omaelämäkerrallista romaaniaan, Minun suomalainen vaimoni (2011) ja Minun kolmikieliset kaksoseni (2013). Pidän molemmista kirjoista. Pidän niiden monikulttuurisuudesta ja jokamiehenfilosofisesta, nykyään voisi sanoa knausgårdmaisesta (Karl Ove, ei Linda) tyylistä tarkkailla ympäristöä. Eilenberger pohtii lisäksi kielten ominaisuuksia ja eroja, mikä kiehtoo minua ja mitä teen usein itsekin.

Romaanin alussa Wolfram saattelee perheen kohta seitsenvuotiaita kaksosia, Tyyneä ja Tuulia, kouluun mukanaan neljätoista synttärikutsua, joiden jakaminen kanadalaisella  koulunpihalla muodostaa hänelle valtaisan ongelman. Viidessä minuutissa olisi ehdittävä sujauttaa kutsut paitsi kymmenkunnalle epäluuloiselle filippiiniläiselle lastenhoitajalle niin myös Tamaralle ja muutamalle muulle aurinkolasiensa takana tila-autossaan nyrpeänä lymyävälle Chanel-äidille. Ainoa helppo tapaus on koulupihan kestokiusattu, toinen "vanhan Euroopan edustaja" ja mies, serbialainen isä, Igor, jonka Wolf tietää ottavan kutsun mielellään vastaan. 

Katso nyt vielä tarkkaan Igoria, ole hyvä, Tamara! Siinä on todellisuudessa sinun veljesi, tai oli ihan hilkulla olla, ja minä olen ihan tosissani. Enkähän ole vielä lainkaan puhunut Saulista enkä Jörnistä, Boriksesta, Davesta, Mikosta enkä Donnahista, jotka juuri tällä hetkellä, aikaerosta johtuen – nyt se vasta juolahtaa mieleeni – seisovat jollakin koulunpihalla jossain päin maailmaa ja odottavat kellon soittoa. Yhteisö, Tamara. Ei tarvita kovin paljon mielikuvitusta sen ymmärtämiseen. Mahdollisesti riittäisi jo, että kerrankin riisuu aurinkolasit ja kysyy ihan tosissaan toisen kuulumisia.

Kirja päättyy samaan tilanteeseen, mistä alkaa. Siinä välissä Eilenberger muistelee perheen kosmopoliittista elämää ja tyttöjen syntymäpäiväjuhlia niin Berliinissä, Suomessa kuin USA:ssa.

Eilenberger kirjoittaa ihailevasti vaimostaan Piasta, entisestä Suomen maajoukkueen koripalloilijasta, nykyisestä suomen kielen professorista, joka luo uraa Toronton yliopistossa ja on todellinen jalat maassa -tyyppi. Itseään Eilenberger tarkastelee ironisesti, sosiaalisten mokien kautta. Milloin hän jahtaa pikkulapsia karhuna leikkipuistossa, jolloin kaikkein hienohipiäisimmän pikkuneidin äiti soitetaan paikalle tutkimaan teeskenneltyjä vammoja, milloin kertoo innoissaan keksimäänsä teoriaa yksitoikkoisen lastenhoidon kestämisestä palloilukaverilleen lastentarhanopettaja Toivolle. Tämä oivallinen teoria on "käänteinen Viktor Frankl". Frankl kesti keksitysleirielämän kuvittelemalla itsensä muualle, vapaaseen maailmaan luennoimaan innokkaan yleisön eteen, Eilenberger taas kuvittelee flunssaisia lapsiaan hoitaessaan elämää venäläisten pakkotyöleirillä, mikä olisi pikkulasten hoitoakin pahempaa. Toivo, tämä lastentarhan ope, toteaa teorian toimivuudesta "Maybe" eikä sitten muuta toteakaan, pelaamisetkin harvenevat. 

Jos Wolfram kokee kulttuurishokkeja, niin vielä enemmän niitä kokee ronski vaimo Pia. Hän nostaa ison haloon amerikkalaisen lastentarhan ”terveellisistä” välipaloista, muffineista ja suolakekseistä. Hän syöksyy amatsonina koripallokentälle hakemaan pois lapsosensa, jotka vastuuntunnoton Wolf-isi on antanut viedä mielestään viattomaan amerikkalaiseen etsintäleikkiin, jossa kontataan cheerleaderien kätkemien dollareiden perässä. Pia ei suostu minkäänlaisiin kaupallisiin kotkotuksiin. Hän tuo periaatteellisuudessaan mieleen oman vanhakantaisen isäni ja hänen lausahduksensa: ”Ei semmonen sovi.”

Jos kyseessä ei olisi oma elämäni, saattaisin jopa nauttia tilanteesta. Tuskin kymmenen metrin päässä riippumatostani, ihan tuossa autotallin oven edessä, suomalainen vaimoni hakkaa halkoja. Hän tekee niin aina kun hänen on saatava päästellä höyryjä. Ja minun on ihan pakostakin myönnettävä, ettei miehisyyden tunteeni ole kasvanut vielä sellaisiin mittoihin, ettei se saisi minua tuntemaan pientä pistosta, kun näen hänet pilkkomassa puupöllin toisensa jälkeen Bloomingtonin Maplewood Driven kaikkien asukkaiden silmien edessä.

Tarve höyryjen päästelemiseen johtuu tällä kertaa siitä, että Pia antoi kaksosten kävellä koulusta ajellen itse edellä autolla, jolloin äitikollega Tammy oli uhannut tehdä hänestä ilmoituksen osavaltion poliisille.

Wolfram tekee kulttuurivertailuja kaikkialla. Hiekkalaatikolla hän huomaa nuoren amerikkalaisäidin syyttävän lapiota, kun lapsi on huiskinut hiekkaa silmiinsä:"Tuhma, tuhma lapio!" Vastaavassa tapauksessa suomalaisäidit ohittavat koko tragedian viileällä välinpitämättömyydellä, pyyhkivät lapsen naaman ja antavat lapion takaisin käteen. Lapion syyttämisestä Eilenberger pääsee Irakin ja Afganistanin sotien todellisiin syihin.

Kanadalaiskoulun monikulttuurisuudesta Eilenberger toteaa, että se on monikulttuurisuutta ilman yhtäkään kulttuuria. Hän menee tyttöjen koulun joulukuiseen lukuvuoden päätöstilaisuuteen odottaen jotain jouluista, mutta kouluissa ei vietetä joulua, ei myöskään juutalaisten hanukkaa, ei kiinalaista uutta vuotta, islaminuskoisten ramadania tai mitään muutakaan uskontoon tai kulttuuriin liittyvää juhlaa, koska mikään kulttuuri ei saa olla etulyöntiasemassa. Uskonnottomilla, erityisen suvaitsevaisilla ihmisillä on tarve kertoa asenteestaan tila-autojensa perään liimatulla suvaitsevaisuustarralla. Wolf tekee huomion, että nämä ihmiset asuvat yleensä muiden samanmielisten keskuudessa.

Mitä torontolaiskoulun joulukuisessa päätösjuhlassa sitten esitetään? Kansallishymni, Beatlesien Yellow Submarine ja suosittu kanadalainen lastenlaulu.

I like me,
I’m an okay me to be.
Though I’m not like you,
That’s okay too,
'Cause I like me.

I like my skin.
It’s the house I’m living in.

Yes, I like my skin.
It zips up tight
and it fits just right.

Isä Wolf alkaa mylviä lasten perässä elämäniloisena koulumatkalla "En ole niin kuin sinä, ja niin on hyvä", johon lapset:"Daddy, lopeta…!" 

Kaikkea tätä elämää ja elämöintiä katselee tyynenä omasta pihastaan naapuri Suuri Karhu, First Nations -edustaja, jonka katsantokannalta kaikki ohikulkijat ovat vierailijoita.