J. M. Coetzee, Maan sydämessä

Maan sydämessä on eteläafrikkalaisen Coetzeen varhaistuotantoa, hänen toinen romaaninsa. Coetzeen teemat lähtevät siirtomaavalloittajien jälkeläisen syyllisyydestä, mutta toteutus ja pohdinta ovat paljon monitasoisempia ja monivärisempiä kuin esim. toisella etelä-afrikkalaisella kirjailijalla Andre Brinkillä. 

Kirja ilmestyi Etelä-Afrikassa 1977 nimellä In the Heart of the Country. USA:ssa  nimi on muutettu muotoon From the Heart of the Country. Pidän oikeastaan amerikkalaisesta nimestä enemmän, sydänmailta, mutta suomalainen on paras, Maan sydämessä. Anna Lehtosen toteuttama  kansi kertoo julman tarinan: maan alla kuivassa mullassa risteilevät veriset paksut suonet kuin alitajunnan koukerot. Kyseessä ei niinkään ole paikka vaan mielentila ja asiaintila. Coetzeen romaaneissa fyysinen paikka onkin yleensä nimeämätön näyttämö pahuudelle, joka voisi tapahtua melkein missä tahansa ihmisyhteisössä.

Maan sydämessä on unenomaista monologivirtaa. Kertojana on elinvoimaisen siirtolaissuvun viimeinen kuihtuva jäsen, vanhapiikatytär Magda, joka asuu syrjäisellä maatilalla vanhan leski-isänsä ja kahden ruskean palvelijan kanssa. Magdan kertomus etenee juoksevalla numerolla listatuissa, ikään kuin vaivattomasti paperille sutaistuissa muistiinpanomerkinnöissä, joita on kaiken kaikkiaan 266, lyhimmät yhden lauseen, pisimmät lähes kolmen sivun mittaisia.

Coetzee harrastaa erilaisia kokeilevia rakenteita muissakin teoksissaan. Romaanin Diary of A Bad Year (2007) sivuilla kulkee kolme erityyppistä kirjoitusta, jotka on eroteltu vaakaviivalla: yläosassa esseet, keskellä päähenkilön päiväkirja ja alaosassa kahden muun henkilön muistiinpanot. 

Maan sydämen tekstinpätkien numerointi  ryhdistää ja rytmittää  Magdan vimmaista ja lopulta houreista yksinpuhelua. Naisen ongelma on tylsistyminen, tapahtumattomuus, liian suojattu ja laiska elämä. Magdalla ei ole ketään kenen kanssa kommunikoida. Hän kokee olevansa tarpeeton ja maho kuin ympäröivä kuiva ruohotasanko, veld. Tämä tilanne johtaa hänet elämään mielikuvissaan. Mielikuvituksessaan hän tappaa ja rakastaa vimmaisesti. Lukija uskoo Magdan väkivallantekoon, mutta seuraavassa selväjärkisemmässä muistiinpanossa tapettu asteleekin keittiöön. Välillä piinattu Magda kuvittelee jopa  kolme - neljä erilaista murhavaihtoehtoa.  Myös rakastelut rengin kanssa ovat ainakin aluksi pelkkiä toiveita. Oliko isällä mitään uutta naista, viettelikö hän palvelustytön? Tappoiko Magda isänsä siitä monta kertaa haaveiltuaan? Kriisi syvenee, kun vanha isä sairastuu ja Magdalla ei ole hajuakaan tilan hoidosta. Hän ei edes tiedä, mistä taloon on saatu rahaa eikä voi näin ollen maksaa palvelijoille. Hendrik ja Anna ottavat palkkansa lampaina ja isäntäväen vaatteina ennen kuin lähtevät ja jättävät rappiotalon. Hendrik pilkkaa Magdaa tämän seksuaalisesta kokemattomuudesta ja häpäisee hänet riisuutumalla alasti, kun hän vaatii heitä jättämään vanhempiensa pyhävaatteet rauhaan.

”Haluaako neiti että otan vaatteet pois?”
Olen ansassa. Kohta itken. mitä minun on vielä kestettävä ennen kuin he jättävät minut rauhaan?
Hendrik alkaa avata housujaan. Suljen silmäni ja taivutan pääni. Minun on oltava varovainen, jos yritän astua portaita takaperin, astun varmasti harhaan ja putoan.
”Hei, katsokaa! Katsokaa, meidän neiti, katsokaa!” Se, mitä hänen äänessään kuulen, on varmasti vihaa. Kuumat kyyneleet juoksevat alas poskiani, vaikka nipistän silmäni kiinni. Tässä on rangaistukseni, se on tullut, nyt minun on kestettävä. ”No, älkää pelästykö, meidän neiti, mies se vain on!”
Niin me seisomme asetelmassa pitkän aikaa.
”Lopeta nyt, loukkaat häntä.” Klein-Annan ääni nousee alhaalta pehmeästi ja pelastaa minut. Avaan silmäni ja näen hänen katsovan uteliaasti suoraan kasvojani. Hän on nainen, siksi hän on armelias. Onko se universaali totuus? Tunnustelen taaksepäin, jalka kerrallaan laskeudun askelmat ja vetäydyn hänen ohitseen huoneeseeni. He tekevät minusta vihollisen, mutta miksi? Vainko koska minulla ei ole heille rahaa?

Isäntäväen vaatteisiin pukeutuminen kuvaa tietenkin vallan vaihtumista ja ennakoi apartheid-ajan päättymistä. Jos on valloittajaväki kuolevaa ja degeneroitunutta, niin on palvelusväkikin julmaa, tietämätöntä ja valmistautumatonta uuteen osaansa. 

Voivatko alistajat ja alistetut koskaan olla tasavertaisia ja peräti ystäviä? Siihen Coetzee ei näytä uskovan. Jos toisia puhutellaan ”kyllä baas!” ja ”kiitos neiti” ja toisia ”Klein-Anna”, ja Klein-Anna on tyhjentänyt baasin ja neidin yöastian päivittäin, niin kaveeraus ei noin vain onnistu. 

Coetzee käsittelee alistamista monessa romaanissaan. Myös sivustakatsojan syyllisyys on esillä. Eräällä tapaa Magdakin on sivustakatsoja. Hän on elänyt hänelle tarjottua helppoa elämää, edes siinä viihtymättä. Hän tajuaa jotenkin sumuisesti, että asiat eivät ole oikein, mutta hänellä ei ole voimaa niiden muuttamiseen.   

Australiaan muutettuaan  ja ikäännyttyään Coetzee on alkanut käsitellä  romaaneissaan yhä enemmän vanhuutta. Huonon vuoden päiväkirjan päähenkilö on vanha mies, joka himoitsee nuorta tyttöä. Tällainen hahmo hänellä on kyllä jo mm. kolmannessa romaanissaan Waiting for the Barbarians (1980).
Elizabeth Costello, vanha, ilkeä, provosoiva nainen, kyyninen ja täysin elämään pettynyt kirjailija ja luennoitsija, astuu esiin romaaneissa Elizabeth Costello (2003) ja Slow man (2005). Costellon hahmossa Coetzee paitsi suree fyysistä rapistumista  niin -  yllättävää kyllä - kyseenalaistaa oikeastaan kaiken kirjoittamansa.  Kunhan etenen Coetzee-uusinnoissani sinne asti, niin saan selville, ymmärränkö tällä lukukerralla, miksi.

Hyvää lukuruokahalua!

Minulla on pöydällä - tai pöydillä - pinoittain uutuuskirjoja.  On Riikka Pelon ja John Irvingin ja Khaled Hosseinin  tiiliskiviromaanit sekä  Colm Tóibínin ja A.S. Byattin novellikokoelmat, ja monta muuta, oikein varauksen kautta hankittuina ja tietenkin palautettava ajallaan, koska uutuuksia odottavat muutkin, ja mitä teen minä  –  alan lukea vanhoja tuttujani.  Aloin ikävöidä Coetzeeta ja niitä pohdintoja pahuudesta, mitä hänen kirjansa joka lukukerralla synnyttävät, ja toisaalta tunsin, että tarvitsen Karin Fossumin Rakasta Poonaa sen herättämän mielen liikutuksen  vuoksi. Siinä ohessa olen lukenut mm. kolumnikirjoja. Kolumnit ovat suuri rakkauteni. Leikkaan sanoma- ja aikakauslehdistäkin onnistuneita kolumneja talteen. The Beatles -yhtyeen tarina The Love You Make vei mukanaan ja palautti nuoruuden muistoihin, Vesimiehen aikaan.

Lukemisen kanssa on vähän sama kuin värien tai syömisen, maku ja tarve vaihtelee. Joskus kaipaa viileää sinistä, joskus on pakko saada ympärilleen hehkuvanpunaista. Joskus maistuu kaurapuuro ja joskus on saatava kunnon pihvi.

Kokeillaanpas tällaista. Kirjoitan muutamista lukemistani kirjoista parin lauseen tiivistyksen. Saatan joskus kirjoittaa lisää, kun siltä tuntuu.

J. M. Coetzee, Waiting for the Barbarians, 1980
Kirja kuvaa periaattellisen ihmisen, joka pitää linjansa muuttuvissa olosuhteissa. Kirja kertoo, miten rakennetaan uhkakuvia ja kysyy, kuka onkaan uhka.

J. M. Coetzee, Maan sydämessä, 1986
Kirja syyllisyydestä. Vimmainen kuva eristyneenä elävästä ihmisestä, joka pyrkii yhteyteen.

Karin Fossum, Harriet Krohnin murha, 2010
Jännittävä kuvaus murhaajan psyykestä.

Karin Fossum, Rakas Poona, 2001
Rikosromaani, josta muokkautuu maailman kaunein rakkauskertomus.

Tua Harno, Ne jotka jäävät, 2013
Onnistunut esikoiskirja, joka  kertoo periytyvästä orpoudesta ja sitoutumiskammoisuudesta.

Diana Webster, Here and There, 1996
Nokkelia tarinoita, jotka alun perin esitettiin puhuttuina,  Dianan itsensä kertomina radiossa kesällä 1996.

Panu Rajala, Lavatähti ja kirjamies, 2013
Hyvä teema, yhteensopimattomien avioliitto, mutta valitettavasti Rajala menee siitä, mistä aita on matalin. Liian kevyttä.

Roman Schatz, Saksalainen rakastaja, 2011
Hyviä, velmuja kolumneja.

Anne Fried, Lisälehtiä, 1992
Ei ollutkaan jatko-osa Elämän väreille kuten odotin, vaan nimensä mukaisesti vähän sitä sun tätä, silti hieno lisä.

The Love You Make, The Beatles, 1983
by Peter Brown & Steven Gaines

              And in the end,
              The love you take,
              Is equal to the love,
              you Make.

             

                 

Anne Fried, Elämän värit, 1987

Elämän värit -kirjan kannessa on Anne Friedin aviomiehen Theodore Friedin maalaus Zwei Schlafende, Kaksi nukkuvaa.

Menneisyys tuntuu nyt unelta. Uneksumisen arvoiselta.

Friedin elämä käsittää neljä erilaista elämää neljässä eri maassa.

Hän  syntyi 1903 Wienissä vauraaseen, kulttuuria harrastavaan, kosmopoliittiseen, ei uskontoa harjoittavaan juutalaiskotiin. Hänellä oli onnellinen lapsuus.

Fried vietti opiskeluvuotensa 1920-luvulla Saksassa ja valmistui kirjallisuustieteen tohtoriksi. Tämä elämänvaihe kehitti hänen elämänfilosofiaansa, johon kuuluu uskontojen etiikan arvostaminen yli uskontorajojen ja toisten ihmisten auttaminen.

Kolmas elämä koitti, kun Fried muutti valmistuttuaan ystävättärensä kanssa Pariisiin, jossa asui kymmenkunta vuotta, rakastui  ja avioitui unkarilaisen taiteilijan Theodore Friedin kanssa. Pariskunta eli puutteessa. Theodore maalasi, Anne katseli, luki, kirjoitti runoja ja teki satunnaisesti käännöstöitä. Hän muistelee, miten he välillä haaveilivat löytävänsä kadulta rahaa, jolla ostaisivat ensiksi orvokkeja ja leivän, ja jos löytyisi lisää, niin vielä viiniä ja ostereita.

Vuonna 1938 Anne Fried muutti pienen poikansa Christopherin kanssa Amerikkaan. Avioliitto oli tullut tiensä päähän, Fried toteaa lyhyesti. Elämä Amerikassa kesti kolmekymmentäyksi vuotta. Fried suoritti sosiologian opinnot, opetti collegessa ja päätyi tekemään uraauurtavaa työtä sosiaalialalla New Yorkin pahamaineisilla alueilla.

Neljäs ja viimeinen elämä alkoi, kun Fried muutti Suomeen vuonna 1969 ollakseen lähellä poikansa perhettä. Poika oli löytänyt suomalaisen vaimon ja muuttanut tämän kotimaahan. Christopherista tuli Risto, Jyväskylän yliopiston psykologian professori. Anne Fried opetteli 66-vuotiaana Suomen kielen niin hyvin, että on jopa kääntänyt runoja suomesta englantiin, Thank you for these illusions – translations of poems by Finnish women writers, 1981. Fried teki Suomessa käännöstöitä, luennoi ja kirjoitti kirjoja: esseitä, aforismeja ja kirjan saattohoidosta.

Muistan, miten katsoin erään tv-haastattelun, jossa Fried puhui hidasta ja kaunista suomea tyylikkäänä kuten aina valkoisessa paitapuserossa ja paksut hiukset nutturalla. Hän oli haastattelussa 90 vuotta. Kysyttäessä tämän kosmopoliittisen naisen kotimaata, hän vastasi vakavana:"Taivas ja maa."

Elämän värit on upea ja älykäs elämäkerta, jossa Fried kertoo myös vanhempiensa ja isovanhempiensa historiaa. Fried suhtautuu arvostaen kaikkeen kokemaansa ja oppimaansa. Vanha sivistyspohja kantaa läpi vaikeiden aikojen. Laajan kokemuksen ja sivistyksen saanut ihminen näkee asiat laajalla perspektiivillä. Uudesta kotimaastaan Suomesta hän kirjoittaa vähän, koska kokee, että meneillään olevaa elämää ei voi paljastaa.

Minä tulin asumaan Suomeen.

Unohtumaton on talvi 1970. Paksun hangen talvi, metsiä, jotka eivät vielä ole joutuneet kaupunkiasutuksen leviämisen uhriksi, äärimmäisen hiljaisuuden talvi. Kuusentuoksu yöllä –punatulkkuja parvekkeen pehmeässä lumessa.

Kirjoitin eräälle ystävälle:”Voiko ihminen päästä iäiseen autuuteen vielä maan päällä ollessaan?”

Elämäkerran julkaistuaan Fried eli vielä yli kymmenen vuotta. Hän kuoli 95-vuotiaana vuonna 1998. Viimeisinä vuosinaan tämä kaunis nainen harmitteli fyysistä raihnastumista. Hän tunsi turhamaisuutensakin kärsivän, kun mahdollisuudet näyttää viehättävältä heikkenivät. Moni nainen alkaa nykyään murehtia ulkonäköään jo nelikymppisenä. Friedin oli vaikea hyväksyä ruumiinsa haurastumista tietenkin myös siksi, että hänen hauraassa ruumiissaan eli niin nuori ja innokas sielu.

Minulla on Friediltä myös pieni kirja, jota hän kokosi viimeisenä elinvuotenaan ja jonka Harri Markkula työsti valmiiksi, Anne Friedin ajatuksia, 1998. Fried sekä kirjoitti että kävi luennoimassa yli yhdeksänkymppisenä. Ajatus viimeisestä kirjasta syntyi syksyllä 1997, kun Fried oli yhdessä Markkulan kanssa luentomatkalla Jyväskylän yliopistossa ja puhui aiheesta ”Taide ihmisyyden puolustajana”. Kunpa olisin ollut paikalla.

Yleensä ajattelemme vain itseämme: Mitä olen tehnyt, mitä minulle on tapahtunut ja mitä se merkitsee minulle: Kaikki on minä ja minä. Kuitenkin on välttämätöntä sanoa: Nyt en ajattele itseäni vaan koko maailmaa. Suljen pois itseni, keskityn kuuntelemaan hiljaisuutta ja ottamaan vastaan, mitä se antaa, mitä se opettaa ja puhuu.

Mitä voisin tehdä kohdalleni tulevan ihmisen puolesta, että hänen olisi hyvä olla? Jos ajattelisimme enemmän toisten hyvinvointia, elämä olisi paljon parempaa. Kun ajattelemme vain itseämme ja omaa hyvinvointiamme, ei elämä voi olla hyvää.

Hiljaisuus on tila, jossa ihminen voi kuljeskella omassa syvyydessään. Voin olla yksin oman itseni kanssa ja tuntea, kuka olen. Olenko tyytyväinen siihen, mitä olen juuri nyt? Onko jotain sellaista, mitä minun täytyy tehdä voidakseni olla se, joka haluan olla? Olla yksin itsensä kanssa ja ajatella, mitä haluaa olla ja tehdä.

Tony Danza, I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had, 2012

Mielenkiintoinen kirja tunnetun amerikkalaisen näyttelijän ja TV-persoonan kokeilusta toimia kokonainen lukuvuosi  15-16 -vuotiaiden opettajana high schoolissa 2009-2010. Tony Danza oli suorittanut historian opintoja ennen kuin hän ajautui elokuva- ja tv-maailmaan, jossa menestyi. Danzan haave opettajan työstä nousi aika ajoin vaivaamaan hänen mieltään kesken show-bisneksen. Hän koki, että haluaisi tehdä jotain merkityksellistä, ”make a difference in the world”. Sopiva ajankohta haaveen toteuttamiseen löytyi, kun hän ajautui ammatillisesti umpikujaan ja avioliitto oli natisemassa. Hän tuli maininneeksi tutulle tv-tuottajalle suunnitelmastaan, ja niinpä hänelle ehdotettiin tosi-tv-sarjaa, johon hän suostuikin, koska sen myötä hän saisi asiansa esiin ja myös rahoitusta projekteilleen. Pitkän etsinnän jälkeen löytyi koulu, joka suostui yhteistyöhön, 3600 oppilaan Northeast High Philadelfiassa. Tuotantoyhtiö vetäytyi pois puolen vuoden jälkeen, koska Danza ei suostunut pyyntöihin lisätä tapahtumiin dramatiikkaa. Hän halusi näyttää koulumaailman todellisuuden sellaisena kuin se on ja tehdä työnsä opettajana oikeasti, ei näytellen. Hän jatkoi vuoden loppuun, kuten oli luvannut ja koki vain helpotusta, kun kamerat olivat poissa.

Esipuheessaan Danza kertoo, että hän halusi kirjoittaa kirjan, koska 7-osainen sarja Teach -  niin tositelevisiota kuin onkin - ei anna niin oikeaa kuvaa opettajan työstä kuin hän haluaisi.  Kirja hivelee opettajien itsetuntoa.  Danzalla on vain yksi ryhmä, 26 oppilasta, joille hän opettaa kirjallisuutta, kun yleensä opettajalla on noin 150 oppilasta, viisi ryhmää päivittäin. Lisäksi Danzalla on opetuksen ammattilainen luokan perällä apunaan. Silti hän on emotionaalisesti kovilla. Hän on täynnä hyvää tahtoa ja auttamisen halua, mutta saa monesti huomata, että karusta taustasta tulevat nuoret ovat hankalia autettavia. Innostuksensa vuoksi Danza eläytyy syvästi murrosikäisten ahdistuksiin ja viettää unettomia öitä.  Monesti hän myös liikuttuu kyyneliin oppilaidensa hyvistä suorituksista ja saadessaan heiltä tai koulun johdolta hyvää palautetta. Tämä on tuttua kaikille opettajille. Nyt kun olen ollut kolme vuotta vapaalla 36 vuotta kestäneestä opettajan työstä yläasteella, jota tein innolla, olen monesti hämmästellyt, miten jaksoinkin painaa vuodesta toiseen niin vaikeassa työssä. Danza puhuu aluksi itse liikaa ja mokaa monin tavoin, mikä on myös tuttua. Rehellinen epäonnistumisten ja itkukohtausten raportointi tekee kirjasta todella kiinnostavan lukea.

Amerikkalaisessa koulussa ja opettajan asemassa on paljon eroja suomalaiseen. Toiset asiat ovat paremmin, toiset huonommin.

Opettajien palkka on huono. Danza ihmettelee, miten se voi olla huonompi kuin putkimiehellä, kiinteistövälittäjällä ja myyntipäälliköllä. Tämä asia on samalla mallilla Suomessakin. Kummallinen asia on sen sijaan se, että opettajan eläke pienenee USA:ssa, jos jää töihin yli 55-vuotiaana. Mitä pitempään olet työssä sitä pienempi eläke. Valtio säästää, koska nuoret opettajat tulevat halvemmaksi. Kuitenkin kouluissa on paljon vanhoja, eläkkeeltäkin takaisin opettajan töihin palanneita, mistä voi päätellä, että se eläke ei ole suurimmillaankaan kummoinen. Itse en mitenkään jaksaisi palata siihen tunnemyrskyyn, mikä yläasteilla vallitsee.

Kouluissa on paljon toimintaa tuntien ulkopuolella. Opettajat ovat kiinni työssään myös iltaisin ja viikonloppuisin. Ihailtavaa! Paitsi oman koulun kulttuurikilpailuja, niin oppilaita kuljetetaan myös koulujen välisiin kilpailuihin, esim. runonlausunnassa ja väittelyssä. Opettajilla ja oppilailla on läheiset välit, vaikka opettajia puhutellaan muodollisemmin kuin Suomessa, Tony Danza on oppilaille Mr. Danza.

Valvonta on tiukkaa. Koulun apulaisjohtaja saattaa popsahtaa luokkaan milloin tahansa ja paheksua, jos toiminta ei näytä opetussuunnitelman mukaiselta. Opettajat pelkäävät vuosittaisia AYP-tasokokeita ( Adequate Yearly Progress), joiden perusteella koko henkilökunta saatetaan vaihtaa, ja koulu joutuu entistä tiukemman valvonnan ja konsultoinnin kohteeksi. Opettajan työ on siis hyvin epävarma posti, varsinkin aloittelevalle opettajalle. Danza pohtiikin aiheellisesti, että jokaisen opettajan pitäisi saada harjoitella ainakin kaksi vuotta ilman uhkaa. Olen täysin samaa mieltä. Mitähän minunkin työstäni vähän päälle parikymppisenä olisi tullut, jos kaiken muun vaikean lisäksi olisin pelännyt, että minua tarkkailevat teinien lisäksi myös kriittiset aikuiset erottaminen mielessään. 

Koulut ovat USA:ssa yleensä todella isoja. Northeast High on 3600 oppilaan koulu, jossa on oma poliisiasema. Se yläasteen koulu, jossa itse aloitin oli lähes tuhannen oppilaan koulu, siis suomalaisittain iso, mutta järjestys oli vakaa. Danzan koulussa on väkivaltaisia oppilaita, joita laitetaan käsirautoihin, ja opintoretkillä on oltava useita valvojia. Pienemmät ongelmat, huput, kännykät ja ipadit ovat yhteisiä läntisessä koulumaailmassa.

Opetus on amerikkalaiskoulussa monipuolista ja oppilaiden tekemiseen perustuvaa. Kirjallisuudessa on koko ajan menossa isoja projekteja ja kaikki historiallinen elävöitetään tuomalla nykyaikaan, esim. Shakespearen sonettien pohjalta laaditaan sonetteja nykynuoren elämästä. Opettaja valmistaa tuntejaan luovasti huolimatta valvonnan uhasta niskassaan. 

Alemman sosiaaliluokan vanhemmat eivät osallistu opettajien järjestämiin tapaamisiin  – niin kummassakohan maassa, Suomessa vai USA:ssa? Molemmissa. Meillä vain ei puhuta sosiaaliluokista. Jossain amerikkalaiskoulussa opettajat olivat ryhtyneet jopa tekemään lahjapaketteja vanhemmille houkutellessaan näitä tapaamisiin. Amerikassa rikkaammat perheet eivät edes laita lapsiaan näihin Northeasternin tapaisiin valtion highschooleihin vaan yksityiskouluihin.  Kunpa Suomessa ei mentäisi siihen suuntaan!

Rupesin googlailemaan, löytyisikö Teach-sarja. Löytyy. Aion katsoa sen eläytyen, mutta kriittisesti. Danza ymmärsi jälkikäteen, että hänelle oli järjestetty ansoja dramatiikan aikaansaamiseksi. Sitähän se tosi-tv kait on. 

Sarjan kuvausten jälkeen Danza teki paljon töitä koulumaailman hyväksi ja antoi lahjoituksia miljoonaomaisuudestaan. Hänellä oli myös suunnitelmissa pyrkiä pormestariksi, yhtenä agendanaan koulutuksen parantaminen USA:ssa.

Danza-tietoja etsiessäni, silmäni osui pikku uutiseen ”Actor Tony Danza Falls to his Death in New Zealand”.  Hän oli pudonnut 60 jalkaa joltain Kauri-kallioilta kesken kuvausten varhain tänä aamuna 23.6.2013.

Lyhyestä virsi kaunis!

Kirjoitin äskeisen blogikirjoitukseni tietoisesti lyhyeksi. Kävin nimittäin juuri eräässä keskusteluketjussa toivomassa pitkien ja perusteellisten kirja-arvioden oheen lyhyitä kirjoituksia. Jos tällaista toivoo, niin pitää itse yrittää mennä ainakin vähäsen siihen suuntaan, ainakin yhdessä postauksessa. Yleensä olen melko vuolassanainen.

Tavallisin blogikirjoituksen muoto tuntuisi olevan kirja-arvostelu, jossa on juonen kuvaus, pitkiä lainauksia teoksesta ja rakenteen sekä kielen tarkastelua, harvemmin kommentteja kirjan ulkoasusta.

Lukisin mielelläni erilaisia, luovia tekstejä.

Ehdotan seuraavia.

-kirjan ydinlause, vain se mikä pysähdytti

-kirje kirjailijalle tai kirjan henkilölle

-kirjan ulkoasun arviointi, kannen suunnittelija ja taittaja saavat harvemmin kiitosta

-adjektiivilista, joka kuvaa luettua teosta

-mitä kirja tuo mieleen omasta elämästä

-keskustelua television kirjallisuusohjelmista

. . .

Nyt jo loppui luovuus, mutta uskon, että sitä löytyy enemmän niissä, jotka käyvät tutkailemassa blogiani. 

Leena Krohn, Ihmisen vaatteissa

Onpas terveellistä katsella erilaisia ihmisen instituutteja ulkoapäin: messut, vankilat, eläinvankilat (=eläintarhat) lehdistö, sotiminen, kristinusko tiedonnälkä.

Taiteesta kirjassa on hieno luku ”Kapellimestari”, josta ote:

Kuitenkin kuvittelen, että ihmisten maailmassa on jotakin, joka ei vertailussa jää häpeään. Se löytyy sieltä, mikä on hyödyttömintä: lauluista ja musiikista, kirjoista, kuvista ja unelmista.

Ihmisen vaatteissa on kooltaan pieni, mutta sisällöltään suuri kirja. Lukujen nimetkin ovat kauniita: Lintu tutkii tieteitä, Lasia ja timanttia, Koti silmäterässä.

Minun kirjani on taskukirja, jonka kansi on tehty elokuvan markkinoimiseksi. Alkuperäinen kirjan kansi on kauniimpi. Kirjan pohjalta tehty elokuva on suunnattu lapsille, mutta kirja ei ole lastenkirja. Tai voihan se olla sitäkin, mutta aikuinen löytää siitä eri tasoja.

Kirjan viehättävät kuvat ovat tekijän.