Luin jokin aika sitten Fernando Pessoan mietteitä hänen sekavanoloisesta proosateoksestaan Levottomuuden kirja ja kirjoitin muistiin joitakin, jotka jäivät pohdituttamaan. Tässä pari matkailuun liittyvää.
Itse asiassa käsityksemme maailmasta määrää, mistä maailma alkaa ja mihin se loppuu. Maisemista tulee maisemia vasta meissä itsessämme.
Elämä on sellainen miksi teemme sen. Matkat ovat matkalaisia. Emme näe sitä mitä näemme vaan sen mitä olemme.
Pessoa ajattelee kyynisesti ja päätyy siihen, ettei mihinkään kannata mennäkään, koska kaikkialla näkee vain saman vanhan itsensä. Minä näen toisin: matkalla näkee kyllä itsensä, mutta uusin silmin, uutta taustaa vasten kirkkaammin kuin kotirutiinien keskellä. Ja kyllähän matkoilla myös havainnoi kaikkea ympärillään, saattaa vaikka tarkkailla, miten eri tavoin eri paikoissa ymmärretään sana metsä (Rodoksella puita harvassa, meillä sankat metsät) ja miksi meidät suomalaiset on todettu maailman onnellisimmiksi (yhteiskunnan apu, elämän helppous).
Kerron, mitä olen huomannut tällä Rodoksen matkalla itsestäni ja meistä. Olemme mieheni kanssa kultahääreissulla (50 vuotta naimisissa) ja paikaksi valikoitui sama, jossa olimme hopeahäämatkalla (25 vuotta yhdessä) vuonna 2000.
Huomasin heti matkan alussa, että mehän olemme vanhoja. Lentoparkin mies riensi kantamaan meidän laukkujamme bussiin, vaikka ne olivat toisten kuljetusta odottavien laukkujen takana, ettemme vain ryhtyisi niitä itse siirtelemään, ja avulias lentokenttävirkailija riensi puolestamme automaatille tulostamaan tarrat matkalaukkuihimme. Se kävikin paljon vikkelämmin häneltä kuin meiltä. Hienoa VIP-kohtelua! Hyvä, ettei pyörätuoliin istutettu.
Enää ei ole tarvinnut mainita pääsylippuja ostaessa olevansa yli 65, halvemmat liput annetaan automaattisesti. Mistähän ne sen huomaa!
Mies leikkautti hiuksensa, ja nuori parturi kertoi syntyneensä silloin, kun viimeksi olimme täällä kesällä 2000. Silloinkin mieheni kävi parturissa, tuuheampihiuksisena kuin nyt.
Itse asiassa hän käy aina matkoilla parturissa ja juttelee parturin kanssa, jos vain löytyy yhteinen kieli.
Minä taas ostan aina matkoilla ko. maan kirjailijan kirjoittaman kirjan. Täällä ostin Margarita Liberakin romaanin, jonka englantilainen käännös vuodelta 1959 on saanut nimen The Other Alexander. Alkuperäinen kirja on nimeltään Ο άλλος Αλέξανδρος (äännetään O allos Alexandros). Kreikassa on kyrilliset kirjaimet, mieheni osaa lukea niitä, eikä muutoinkaan olisi vaikeuksia, koska turistikohteissa käytetään paljon englantia.
Rodos tuntuu köyhemmältä kuin miltä se tuntui aiemmilla reissuilla, vuonna 2000 ja parilla matkalla 80-luvun lopulla. Ajattelin ensin, että se on ränsistynyt samaa tahtia minun kanssani, mutta ehkä se onkin pysynyt enemmän samana, kun taas olot Suomessa ja oman elämäni puitteet ovat kohentuneet.
Olin nuorena aina niin innostunut auringosta, kun pääsin koleasta Kainuun kesästä Välimerelle. En tarvinnut mitään muuta kuin meren ja auringon.
Nykyään meillä on Suomessa hellekausia kaikkialla ja minä asun aurinkoisella seudulla Kymenlaaksossa. Olen kiinnostuneempi taiteesta ja historiasta kuin rantaelämästä. Eikä bikinitkään tunnu enää mukavilta eivätkä näytä hyviltä päälläni. No, hyvänen aika, kolmikymppiset äiti-ihmiset vakuuttavat naistenlehdissä, että bikinivartalo on historiaa, kyllähän minulla kahdeksaakymppiä lähestyvänä jo kuuluukin olla kokouimapuku päällä. Miten ihminen voi olla huomaamatta ikäänsä niin pitkään.
Senkin hoksasin, että ripsiväri on turha, kun luomet ovat tulleet niin raskaiksi, ettei millään määrällä mascaraa synny tähtisilmiä.
Miehellä jäädytettiin kasvoista kolmisenkymmnetä luomea juuri matkan alla, varmuuden vuoksi, ei mitään epäilyttävää niissä. Täällä ruvet ovat irronneet ja iho parantunut tervehdyttävän meri-ilman ansiosta.
Matkat ovat matkalaisia...
Olemme nähneet ja kokeneet monenlaista.
Yli puolet matkasta on jäljellä.
Käymme ensi viikolla päiväretkellä Turkin puolella Marmariksessa. Sieltäkin minulla on niin ihania muistoja. Olen haaveillut, että menisin joskus uudelleen sinne yksinmatkalle aivan samalla konseptilla kuin aiemmalla matkallani: sama Yunus-merenrantahotelli, aina aamuisin uimassa ennen aamiaista, aamupäivisin kävelisin katselemassa moskeijoissa, kouluissa ja basaarissa ja iltapäivät viettäisin rannalla iltaan asti.
Ärähtelisikö minulle taas joku hampaaton ukkeli basaarissa "where is your husband, woman" ja minä katsoisin häntä ystävällisesti takaisin ja sanoisin "he is at home, this is my trip".
No, nyt ei ärähdellä, kun on mies matkassa, häämatkalaiset.
 |
| Hissikuva, uusi - vaihdoin (turhamainen minä), kun se aiempi oli niin huono. |
Onnittelut häämatkalaisille! Kivasti kuvailet matkaanne ja ajatuksia siellä. Täällä toinen kahdeksannellakymmenellä oleva joka myös on ollut naimisissa kauan, nyt jo 52 vuotta. Toden totta huomaa silloin tällöin vanhenemisen kun joku nuorempi auttaa jossakin. Se on tietysti hienoa, mutta joskus tekee mieli melkein sanoa että kyllä minä vielä jaksan itsekin.
VastaaPoistaMinusta on hienoa, kun ikää arvostetaan, annetaan istuin vanhemmalle jne. Se alkaa olla harvinaista, kuten kohteliaisuus muutoinkin. Muistoissa on sekin aika, kun miehet nostivat hattua vastaan käveleville naisille.
PoistaYllättäen huomaan, että hotellivieraat eivät enää juurikaan tervehdi toisiaan kuten ennen, edes saksalaiset. Siis muuallakin on otettu käyttöön se "kätevä" suomalainen tapa, että ei turhaan häiritä kanssaihmisiä.
Lounaspaikassa paikallinen isä ja tytär söivät kännyköihinsä uponneinena.
Onnea 50v. hääparille <3
VastaaPoistaKiitos, Mai! <3
PoistaHauskoja kokemuksia ja havaintoja. Kelpaa reissailla, kun palvelutkin pelaavat eikä ikä vielä painaa liikaa. Mitä bikineistä ja mascaroista!
VastaaPoistaJuuri niin. Muutoksia ulkonäköön tulee, tärkeintä on, että liikuntakyky säilyisi. Ja kyky nauttia kirjoista!
PoistaEräs kahdeksankymppiä täyttänyt sukulainen sanoi taannoin, ettei hän enää lue. Miten niin, enää? Oli kuitenkin tykännyt, kun ostin hänelle lahjaksi Enni Mustosen Rouvankartano-sarjan kirjan. Ehkä hän ei löytänyt uusista kirjoista enää mitään kosketuspintaa.
Onnittelut merkkipäivästänne ja mielenkiintoista lomanjatkoa teille!! Olen samaa mieltä kanssasi, että kannattaa välillä siirtää itsensä tutuista ympyröistä aivan toiseen ympäristöön - huomaan että silloin aina joku vähän vieraampi puoli itsessä aktivoituu ja kotiin saapuu päivitetty minä!
VastaaPoistaKyllä vain. Eikä sen matkan tarvitse olla pitkä. Monet kirjailijat tietävät tämän ja vuokraavat työhuoneen jos mahdollista ja käyvät residensseissä kirjoittamassa.
PoistaMinusta on hauska katsella ihmisiä ja todeta, että on monta tapaa olla olemassa.
Meitä 50 vuotta yhdessä olleita pareja näköjään riittää. Teimme Rodokselle myös ekan yhteisen matkan. Siitä jäi kivat muistot. Välimeren sini on häkellyttävän kaunista, sen turkoosi läpikuultavuus. Onhan se julma meri näinä aikoina myös. Hyvää häämatkaa edelleen! Täällä kylmä tuuli menee luihin ja ytimiin...
VastaaPoistaVälimeri on kaunis.
PoistaMeitä odotti yllätys hotellihuoneessa. Katsoimme ensin, että aika ahdas, ja mikäs aukko tuolla seinässä on - oviaukko toiseen pienempään makuuhuoneeseen omine kylpyhuoneineen! Kuningatar Silvia sanoi kerran, että heillä miehensä kanssa pitkän avioliiton salaisuus on omat kylpyhuoneet. Meillä ei ole koskaan ollut kahta kylppäriä, edes viisihenkisenä perheenä. Onhan tämä ylellistä. Meinaan aina välillä sanoa miehelle, että mene sinä ensin suihkuun, kun minä olen pitempään.
Meidän eka matka yhdessä oli Lontooseen. Odotin silloin esikoista, joka syntyikin pari kuukautta matkan jälkeen.
Täällä Rodoksella kävin poikien kanssa, mieheni kanssa vasta vuonna 2000.
Lontoo oli myös ensimmäinen ulkomaanmatkakohteeni ylipäänsä, ylioppilaskesänä, jolloin olin ensin kansainvälisellä työleirillä maaseudulla ja sitten pari päivää Lontoossa, joka oli silloin nuorisokulttuurin keskus. Meidän nuoruudessa ei vielä ollut Interrailia.
Mukavaa häämatkareissua sinne, kiva lukea muiden kokemuksia esim. miten paikka on muuttunut vuosien varrella edellisestä käynnistä.
VastaaPoistaTarkkailu menossa kaiken aikaa.
PoistaToistaiseksi huomio on kiinnittynyt siihen, että jalkakäytävät, yleiset tilat, pysäkit ym. paikat ovat yllättävän huonossa kunnossa.
Eikös Kreikka ole saanut aika paljon EU-tukia. Ehkä niitä ei ole riittänyt saarille.
Ensinnäkin onnittelut mahtavasta yhteisestä taipaleestanne, valitettavasti tänä päivänä avioliitot ovat luonteeltaan sellaisia että mennään avioon kun ollaan tunnettu pari viikkoa, ja sitten vuoden tai kahden päästä huomataankin ettei sovita yhteen ja erotaan mikä herättää kysymyksen onko aito rakkaus kuollut?
VastaaPoistaMatkoista sen verran että jokaisen pitäisi käydä autotallia pidemmällä sillä se antaa perspektiiviä tai no kasvattaa kumminkin sitä näkemystä mikä meillä kaikilla tulisi olla, suvaitsevuuttaa ja sitä että vaikka toinen tulee eri kulttuurista, ei hän välttämättä ole paha, vaan rakastamisen ja kunnioituksen arvoinen ihminen.
Kiitos, Apotti!
PoistaNiin, ja sitten on myös sellaista, että ei pystytä sitoutumaan ollenkaan, kun järkeillään, että jossain voisi olla vielä paremmin itselle sopiva tyyppi. Parisuhde on paljolti tahdon asia, eikä sellaista täydellistä sopivuutta olekaan. Pitää vain hyväksyä toinen kaikkine piirteineen. Monesti juuri ne asiat jotka toisessa ihastuttavat saattavat myös raivostuttaa välillä.
Silloin voi miettiä, onko itse täydellinen.
Me ei olla tunnettu blogielämässä pitkään, joten laitan sulle linkin yhteen vanhaan kirjoitukseeni, raporttiin siitä, mitä tapahtui eräässä asukasillassa. Olin luullut, että siellä mietitään, miten toivotetaan pakolaiset tervetulleiksi, kuka haluaa tehdä mitäkin vapaaehtoishommaa jne. No, oli hieman erilaista...
https://marjatankirjat.blogspot.com/2015/09/pakolaisten-vastaanottaminen_24.html
Kiitos, minäpä käyn lukemassa.
PoistaHuh huh, olipa rankka juttu. Osoittaa hyvin sen ennakkoluulon mikö suurimmalla osalla suomalaisista on ha olen huomannut että ihmiset jotka elävät Kelan tukien avulla (tunnen useammankin tälaisen) vaikka olisivat täysin työkykyisiä, eivät edes yritä työllistyä Kelan velvoitteista huolimatta, ovat todella kärkkäitä mielipiteissään. Suurin ja täysin typerää on heidän keskuuudessa liikkuva huhu on sellainen, että syntyperäisiltä suomalaisilta leikataan tukia jotta voidaan rahoittaa pakolaisten elämä. Kysyessäni yhdeltä näistä arvostelijoista että miksi et mene töiihn jos pelkäät että tukiasi leikataan, sain vastaukseksi että ei kannata mennä töihin koska Kela maksaa niin hyvin (kaikki tuet, asumistuki, toimeentulotuki etc. koska tällä ttyypillä on pari pientä lasta, asuvat eri osoitteissa - siis tämä äijä ja hänen muijansa ja ovat "eronneet" koska näin molemmat saavat maksimituet vaikka parisuhde jatkuu onnellisena).
PoistaSaadessani tällaisen vastauksen en malttanut olla kysymättä että kukahan tässä kuppaa yhteiskunnan varoja, sotaa pakoon lähtenyt ihminen vai täysin työkykyinen, syntyperräinen suomalainen?
Vastaukseksi tähän kysymykseen sain julman ilmeen lisäksi haista v....u.
Tuskin suomea nostetaan tällä asenteella yhtään mihinkään, Luin muuten tilaston jossa on palautusta kotimaahansa odottavia pakolaisia ja heitä oli muutama sata. Jotenkin tuntuu että näistäö ihmisistä on tehty bisneksen nappuloita, hietä sinne tänne eivätkä he voi koskaan asettua aloilleen. Hemmetin surullista. Tunne pari kaveria Israelista, ovat rakemmusalalla ja tekevät helvetisti töitä, heille on täysin normaalia tehdä seitsemän päiväistä viikkoa koska he lähettävät rahaa perheelleen/rakkailleen että nämä pääsisivät pois siitä helvetistä missä he joutuvat asumaan.
En kuitenkaan väitä että kaikki ovat ok, istuessani tuomiota Kylmäkoskella, RISE eli rikosseuraamusvirasto julkaisi raportin vuodelta 2006 (raportti julkaistiin joulukuussa) jossa suomessa tehdyistä rikoksista oli kolmasosa ulkomaissta syntyperää olevien tekemiä. Eikä mikään ihme, ei osata suomea ja näin ollen et työllisty joten olet kaukana kotoa ilman rahaa. Tämä ei tietenkään oikeuta rikoksiin mutta se on seurausta tästä nykyäänkin vallalla olevasta pakolaispolitiikasta.
Sori pitkä kommentti mutta mun mielestä pakolaisasiat pitäisi uudistaa täydellisesti koska nykysysteemi ei yksinkertaisesti toimi. Kylmäkoskella oli istumassa tuomiotaan myös näitä lähi-idästä tulleita kavereita ja se mitä huonolla ralienglannilla keskusteltiin, niin voin sanoa että en voi edes käsittää sitä mitä kaikkea je ovat joutuneet kärsimään/tekemään ja naisten hyväksi käyttö (suomalaiset) oli tosi hyytävää kuunneltavaa.
Hyvä kommentti, kiitos! Paljon faktaa.
PoistaOlen samaa mieltä kanssasi, pakolaisasia on hoidettu huonosti. Ei ole otettu tarpeeksi huomioon sitä, että sotaa käyvistä maista tulee traumatisoituneita ihmisiä hakemaan turvaa, ei hyödyttämään meitä. Pakolaisten vastaanottaminen on hyväntekeväisyyttä, ei mitään bisnestä. On röyhkeää ruveta valikoimaan jopa kiintiöpakolaisia sellaisilla perusteilla, että he olisivat "vaivattomia" ja mahdollisimman samanlaisia meidän kanssamme.
Välitilassa, toimettomana ja epävarmana eläminen ei ole helppoa, ja se kestää pakolaisilla vuosia. Kun monen vuoden jälkeen jo hieman Suomeen tottuneena, saa tietää joutuvansa siirretyksi johonkin toiseen maahan taas toisten armoille uusiin olosuhteisiin ilman toivoa paremmasta, niin ei ole ihme, että mielenterveysongelmat näkyvät kenellä mitenkin.
Minulla on aikuisten pakolaisten opettajana toimiva miniä. Hänen kauttaan saan tietoa heistä, jotka ovat saaneet jäädä Suomeen, onnistuneet opinnoissaan ja asettuneet hyvin yhteiskuntaan uussuomalaisina.
Sisua - paljon - se on vaatinut, useimmiten myös ennakkoluulojen ohittamista. Tässä voisi kysyä, kenellä sitä sisua onkaan - vähän samaan tapaan kuin sinä kysyit, kukahan tässä kuppaa yhteiskunnaan varoja.
On kieltämättä kohtuullisen kyyninen näkemys tuo, että matkalla näkee vain itsensä tai mitä on. Siinä mielessä tietty totta, että henkilö suodattaa näkemänsä/kokemansa omien asenteidensa, tietonsa ymv. kautta. Mutta minulle matka tarkoittaa nimenomaan kaikkea muuta kuin itseä: se (toisenlaisuus suhteessa tuttuun) juuri mahdollistaa näkemisen toisin. Toki jos Pessoa on kiinni itsessään ja omassa navassaan, hän ei välttämättä kykene muuta kuin subjektiiviseen tulkintaan yhdestä (eli omasta) näkökulmasta. Silloin ehkä matkalta juuri mitään saakaan ja voi huoletta jättää menemättä.
VastaaPoistaPaljon onnea hääpäivämatkalaisille!
Kyllä matkalla olijalla olo on jotenkin valppaampi kuin kotona. Toivottavasti se tarkoittaa myös vastaanottavuutta.
PoistaEilen ainakin hämmästyin valtavasti kaupunginkirjastossa ja mietin, miten eri tavalla rodoslainen mieltää kirjaston kuin suomalainen. Myöhemmin lisää kuvien kera, tästä ja muusta.
Kiitos, Elegia!
Tänään on vähän sataa ripeksinyt. Se ei meitä haittaa yhtään. Ostettiin (taas kerran) sateenvarjotkin tuolla liikkuessa, mutta niitä ei tarvinnut avata.
Niin, mä tiedän yhden tyypin joka osti kaupungilta syrjäseudulla (kuntaliitoksista johtuva) sijaitsevan. lähes purkutuomiota odottavvan rivitalon muutamalla kymmennellä tuhannella. Asuntoja on kaksitoista ja tämä henkilö on sanonut että hän saa valtiolta 500.- euroa kuussa per asukas pelkästään siitä syystä että hän majoittaa heidät. Heidän pitää kuitenkin luonnollisesti maksaa vesi ja sähkö itse ja nettiyhteydet ovat tosiasiassa nollatasoa. No, ensinnäkään näillä pakolaisilla ei ole mitään mahdollisuutta kun nykyisessä "kaupunginosassa" eli entisesssä kunnassa asuu vähän toista tuhatta asukasta, kylällä on kauppa,kirkko ja baari ja bussi tänne lähemmäs sivistystä taitaa valehtelematta kulkea kaksi kertaa päivässä "koska liikennöinti ei ole kannattavaa pienen väestöpohjan ja puuttuvien työpaikkojen takia".
VastaaPoistaSiihen päälle kun vielä lyödään täysi kielitaidottomuus ja takajunttilan asukkaiden rasistinen asenne (siellä on ollut useampi väkivaltarikos asiaan liittyen) niin pakolaisten elämä on käytännöllisesti katsoen maanpäällistä helvettiä.
Jatkuvaa välitilaa ja odotusta vailla tulevaisuutta ja toivoa.
PoistaKuulen jo jonkun "maahanmuuttokriittisen" mainitsevan marjanpoiminnan ja risusavotat.
Syrjäseutu sopii sille, joka on sen vapaaehtoisesti valinnut, mutta nuori ihminen, maahanmuuttaja siinä missä muutkin kaipaa elämää. Jos on lähtenyt suuren suvun ja ystävien keskeltä suurkaupungista, niin tyhjyys voi tappaa.
Onnittelut hääparille!
VastaaPoistaOlen tämmöinen syyskyyninen ja ajattelen pitkälti kuten Pessoa. Kyllä matkoilla voi nähdä toreja ja katuja ja taloja, mutta voi niitä nähdä täällä Siilinjärvelläkin ja Kuopiossa on vielä lisää ja yhä vain jaksavat rakentaa. Minulla on tavoitteena, että vielä joskus kävisin Tukholmassa katselemassa Ruotsin kansallisgalleriaa tai vastaavaa. Nekin maalaukset varmaan näkisi jostain kirjasta. Mutta onhan se jännä käydä joskus edes jossain.
Vai syyskyyninen!
PoistaMinun miehessäni on myös vähän tuota vikaa. Hän alkaa usein katua, kun olemme varanneet matkan jonnekin. Se johtuu varmaan osin siitä, että hän huolehtii niin paljon ja varautuu vaaroihin matkan varrella. Minä taas hypin innosta kuin lapsi ja siirrän intoani häneenkin.
Itse matkustan ehkä enemmän ihmisten tarkkailun kuin paikkojen vuoksi. Tänäänkin oli hyvä keskustelu korukaupan myyjän kanssa ja Lindoksen Acropolis-vuorelle kiivetessä näki niin monenlaista ihmistä ja käytöstä, että aivan hämmästyttää. Pöytäliinojen myyjä matkan varrella oli paras. Hän kannusti hitaasti etenevää jonoa "You have to move it, move it..."