sunnuntai 20. helmikuuta 2022

Iida rauma, Hävitys: Tapauskertomus




"Mä haluun pois. Mä haluun pois. Mut mä en pääse pois ja tulee kuraattorit ja kansliat ja luotettavat aikuiset ku uskoo et ongelma on se et muhun sattuu eikä se et mua satutetaan." 

Opettajan pätkätöitä tekevä A tapaa yllättäen luokkatoverinsa Iran, kirjailijan, jolla on samanlaisia vakavia syrjintäkokemuksia kouluajalta kuin hänellä. Kohtaaminen kauhistuttaa A:ta, joka muistaa Iran viereiseen pulpettiin sijoitettuna valjuna ja periksiantaneena hahmona hänen itsensä sentään taistellessa kokemaansa väkivaltaa vastaan koko kouluajan. 

Musiikkiluokkavalinta vie A:n luokkaan, jonka opettaja, hirviömäinen Ansku, järjestää kilpailutilanteita ja lietsoo antipatiaa häntä kohtaan. Pilkalliset "taas se tietää" -hymähdykset hämmentävät pientä tyttöä, joka lukee lasten tietokirjoja. Opettajan suosiosta kilpailevat tytöt omivat helposti opettajan tarjoaman arvojärjestyksen ja kokevat saaneensa luvan julmaan syrjintään. Yläkoulussa tilanne vain pahenee. Ilman kunnon ohjausta jätetyt teini-ikäiset tytöt ovat tappaa A:n kuristamalla. Iralla puolestaan on takanaan hukuttamiskokemus koulusta, josta hän on saanut siirron aivan yhtä pahaan kouluun ellei pahempaan. 

Iran henkilökuva tuo mieleen kirjan kirjoittajan Iida Rauman ja lukija ymmärtää, että A:n hakeutuessa tapaamaan Iraa hän on itse asiassa tapaamassa oman minänsä osaa, jota ei pysty enää pakenemaan. Ira pakottaa A:n makaaberiin tanssiin, josta ei tiedä, mihin se päättyy. A pelkää henkensä puolesta.  

Kirjan nimi on Hävitys: Tapauskertomus. Nimi on osuva. On kuin joku ulkopuolinen muistiin merkitsijä tai poliisiaseman konstaapeli olisi kirjoittamassa ylös A:n ja Iran pitkiä monologeja, joissa toistuu säännöllisin väliajoin "A sanoi" ja "Ira sanoi". Välillä on myös suoraa dialogia. Ira kertoo yksityiskohtaisesti miten kaikki meni ja mitä A:lle tehtiin samalla kun A yrittää taistella kipeitä muistoja vastaan. 
A on kärsinyt lapsesta asti vatsavaivoista, ihottumasta ja muista psykosomaattisista vaivoista, joille ei löydy syytä. 

"Ootsä kuullu niist tutkimuksist miten lapsuusiän jatkuva stressi vaikuttaa terveyteen? Enempi tulehdusta, korkeempi verenpaine, todennäkösempää saada kakkostyypin diabetes, MS-tauti, sydänsairaus, aivoinfarkti, aivoveritulppa, Alzheimer, syöpä... Mun historial ne vei mult jotai kakskyt vuotta elinaikaa mut keskustelu taso o yhä semmone et on se henkinenki väkivalta vähä kurja juttu."

"Mä haluun et ne vihdoin myöntää et se on väärin ja sen pitää loppuu. Mut jos mä esim kirjotan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotai ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja satutti, nehä o jotai lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil. Syö lääkkees. Käy terapias. Kirjota kiusaajil kirje mut älä ikin lähetä sitä", Ira sanoi. "Voi Pyhän Kaarinan vittu. Just sehän niil sopis et kukaan ei koskaan sais tietää. Miksei saman tie polteta kaikkii kirjoiki ettei kukaan sais koskaan tietää yhtään mitään? Kirjaroviot oiski Anskuil mieleen."

Ansku, vihaan yllyttänyt alakoulun opettaja, on kiitetty ja kehuttu opettaja, jonka ammattitaidon puute ällistyttää. En silti yhtään epäile, etteikö hän olisi olemassa juuri sellaisena kuin Iida Rauma hänet kuvaa. 
Kaikkein kauhistuttavinta tässä kirjassa onkin sen todenmukaisuus.
Pitkä kuristamistapauksen kuvaus, joka päätyy siihen, että kuristettu joutuu pyytämään anteeksi peräti kahdelta vainoajaltaan on niin kauhistuttava, että enpä ole moista kohdannut. Isoissa kouluissa tapahtuu aivan varmasti ikävien asioiden siirtoa asiantuntijalta toiselle, kuten kuntien lastensuojelussa, jossa pieniä lapsia on jopa kuollut, kun heidän on annettu olla kiduttavilla vanhemmillaan eikä kukaan ole katsonut asiakseen tarttua nopeasti asiaan ja viedä sitä loppuun asti.

Kun sitkeä A vielä epäoikeudenmukaisten anteeksipyyntöjen jälkeenkin kysyy, entä miten hänen vainoamisensa lopetetaan, niin hänet ohjataan kuraattorille, joka kahden kesken lupaa hoitaa asian, mutta muiden aikuisten läsnä ollessa jää sivuun ja aprikoi muiden perässä, millainen A:n pitäisi olla, että häneen suhtauduttaisiin toisin.

 
A päätyy vahingossa kirjastossa kasvatustieteen hyllylle ja alkaa tutkia, mitä tutkijat kirjoittavat murrosikäisistä. Nytpä hän voisikin vakoilla aikuisia ja kertoa kirjoista löytämistään asioista hänet vielä hyväksyville kahdelle tytölle, joita ne hyvässä lykyssä voisivat huvittaa. Jaahas, murrosikäisillä ei ole omaa minää toisin kuin aikuisilla, on vain vertaisryhmän minuus, ja koulukiusaamisen uhrien geeneissä ja käyttäytymisessä on heikkouksia, jotka altistavat kiusaamiselle.
 
Ne olivat väärässä, A sanoi, hän tiesi niiden olevan väärässä, typeriä, epäoikeudenmukaisia ja julmia aikuisia, jotka eivät tajunneet mistään mitään. Ja samalla hetkellä kun hän ajatteli niin, hän ikään kuin kuuli eteen kasaamiensa kasvatusoppaiden puhkeavan alentuvaan hyminään. Olihan hän 11-vuotias. Juuri sen ikäinen, jonka pitikin ajatella, että aikuiset eivät ymmärrä. 

Iida Rauma on aivan oikeassa. Ne olivat ja ovat väärässä. Väkivaltaa ei lopeteta etsimällä syitä väkivallan kohteista, vaan väkivallan tekijöistä ja niistä asenteista, rakenteista ja käytänteistä jotka sallivat väkivallan. Kyllähän sitä on selitelty, että rasismin uhrit ansaitsevat kohtelunsa ja natsien keskitysleireillä näännyttämissä ja poltetuissa oli jotain vikaa, eihän heitä muuten olisi kohdeltu niin. 
Iida Rauma nostaa erittäin selkeästi esiin sosiaalisen väkivallan, jossa toisin ajattelevien on vaikea puolustaa syntipukeiksi valittuja. Lasten tehtävä ei ole ratkaista koulussa pesivää väkivaltaa.
"Kyl mä tajuun et mun puolustamine ois ollu niil iha järkyttävä riski ja et ne ois altistanu ittensä sen vuoksi vaiks mille väkivallal eikä oo iha kohtuullista olettaa et kukaan lapsi vaarantais ittensä silleen. "

Äärimmäisen ravisteleva teos.
 
Kouluissa joissa on turhaa hierarkiaa ja ristiriitaisesti käyttäytyviä aikuisia, on paljon lasten kesken väkivaltaa. Lapset purkavat jännitystä ja stressiä toisiinsa. Kun kouluun saadaan järjestys, se kestää välillä huononkin johdon ja säilyy miellyttävänä paikkana, mutta jos ilmapiiri ja asioiden järjestys pääsee todella huonoksi, niin levottomuus jää ikään kuin asumaan koulun seiniin ja yksittäisen opettajan on vaikea siihen vaikuttaa. Aina voi kuitenkin tukea yksittäistä oppilasta. Kouluja on erilaisia, on hyviäkin. Myös hyvän ilmapiirin kouluissa on vainoamistapauksia, mutta niihin puututaan nopeammin ja järeämmin kuin torjuvissa kouluissa. 
Tällä hetkellä ajattelen, että ei ainakaan kannattaisi rakentaa kouluista mitään "avoimia oppimisympäristöjä" ja lisätä silläkin tavalla lasten turvattomuutta. Usein erityisen painotuksen pohjalle muodostetuissa luokissa, kuten musiikkiluokat, kilpailu, kateus ja muut pimeät tunteet vaikuttavat vahvemmin kuin tavallisissa luokissa.     

Minulla oli kerran oppilaana tyttö, joka valitti, että hänelle huudellaan koulun alueella ja kylän raitillakin, eikä hän edes tunne huutelijoita. Otin esiin koulukuvakansion ja katselimme läpi luokkien ryhmäkuvat, joista tyttö nimesi nelisenkymmentä huutelijaa ja virnuilijaa. Isossa koulussa oli luokkia A:sta K:hon. Kiusaaminen oli perua ykkösluokalta, jossa hänellä oli tullut pissat housuun. Siis seitsemän vuotta myöhemmin vielä piinattiin tällaisella asialla, keksittiin liikanimiä jne, tytöt sekä pojat. Soitin jokaisen piinaajan kotiin, keskustelin vanhempien kanssa ja pyysin oppilaita käymään puheillani. Seuraavana päivänä alkoi trafiikki. Oppilaita alkoi ravata luonani todistamassa, etteivät he ole mitään tehneet, turhaan syytetään jne. Kehotin ystävällisyyteen. Eräs opettaja, jolle myös olin soittanut hänen lapsestaan, sanoi, että kotona käydyssä keskustelussa oli ohjattu olemaan edes katsomatta tähän tyttöön päin. Mutisin, että ei sekään nyt ole ihan oikein. Luulen, että tyttö pääsi stigmastaan vasta päättötodistuksen myötä. Hm... tämä on siis pientä verrattuna A:n ja Iran kokemaan. En halua tällä myöskään kehuskella, vaan vain kertoa, että tällaista on.
Entä jos näkee kollegan toimivan väärin oppilaita kohtaan? On opettajia, joilla on nälvivä tyyli, omasta mielestään hauska, mutta ei kaikkien lasten mielestä eikä edes objektiivisesti tarkasteltuna. 

Heräävä eroottisuus, koulunpihan murrosikäiset parit... näiden ei pitäisi saada aikuista ihmistä reagoimaan rivoin vitsein, joiden vuoksi rakastavaiset itkevät lopun päivää hautoen kostoa pilkkaajalle toisten tukiessa ympärillä ja seuraavien tuntien opettajien murehtiessa, kun ei opiskelu onnistu. 
Nyt suljen taas oman muisteluarkkuni. 

Iida Rauman tiheä tyyli tuntuu aluksi nykyisin paljon käytettyyn ilmavaan proosarunotyyliin tottuneesta ehkä raskaalta, mutta kun jatkaa ja pääsee kirjan imuun niin se vie hellittämättä. Itselleni kiinnostusta lisäsi oma ammatti, mutta kouluhan koskettaa meitä kaikkia oman lapsuuden pitkien vuosien ja kaikkien lasten, omien sekä muiden, elämän vuoksi.  

Kirjasta voi lukea, että sen julkaiseminen ei ole ollut helppoa. Kustannustoimittajan mielestä kukaan opettaja ei ole "silleen läpitte hirviö, ei kait kukaa oo paitsi Hitler", mutta Ira/Iida Rauma pitää päänsä, koska hänen mielestään tosielämässä ihmiset eivät ole sellaisia psykologisesti monitahoisia persoonia, joista on totuttu lukemaan eikä hän katso velvollisuudekseen kaunistella Anskua ja rakentaa lukijoiden viihdyttämiseksi suurta selviytymistarinaa.  

Mitä vielä sanoisin tästä vaikuttavasta kirjasta? 
Se on yhdenpäivänromaani, jossa kuljetaan ajassa vuosisatoja. 
Hävitys: Tapauskertomus kertoo nimittäin myös moneen kertaan tuhotusta Turun kaupungista, kulttuurihistoriasta, vainotuista ihmisryhmistä ja maapallosta, jota tuhotaan. 

Kiitos kirjasta, Iida Rauma. Se on hyvä juuri tällaisena lopun todistusvoimaisine mustavalkokuvineen, kaikkineen.
 
Harmittelin, että kirjastossa kannen muovi on liimattu huonosti ja kuprut näkyvät kuvassanikin, mutta toisaalta - sehän sopii, koska kuprujen esille nosto ja silottelemattomuus ovat myös kirjan vahvuus. 

"Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii oli niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on asiat aika hyvin. "


12 kommenttia:

  1. Tämä täytyy lukea. Kiusaaminen on Suomessa valtava ongelma, ei vain kouluissa vaan jo päiväkodeissa, työpaikoilla ja jopa vanhainkodeissa. Mikä meitä vaivaa, kun satutamme niin herkästi toisiamme?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta!

      Kohteliaisuus ja toisten huomioiminen muuttuivat jossain vaiheessa vähemmän tavoiteltaviksi arvoiksi ja yksilön oikeudet nousivat kärkeen. Kouluissa on vaikea tavoitella arvoja, joille muualla nauretaan pilkallisesti.

      Toisaalta kaikki paha nousee helposti esiin mediassa ja varsinkin sosiaalisen median epäsosiaalisissa ympäristöissä ja saa näyttämään vääristyneesti siltä, ettei mitään hyvää enää olekaan.

      Kun jossain työpaikalla konsultti selvittelee juonitteluita koukeroisella kielellään, niin selkeämpää olisi vain kysyä oman porukan kesken: "Mikä meitä vaivaa?"

      Poista
  2. Tämä kuulostaa todellakin kirjalta, joka pitää lukea! Miten ihmeessä tätä koulukiusaamista ei saada kuriin, metodeja siihen löytyy mutta edelleen niin moni aikuinen sulkee silmänsä. Näin kerran tässä meidän kylänraitilla kun kolme 10-vuotiasta poikaa läimi samanikäistä tyttöä. Käskin poikia lopettamaan, jolloin pojat kysyivät pilkallisesti, että olenko muka tytön äiti. "Sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, toisia ei lyödä. Piste." Pojat lähtivät matkoihinsa ja sitten huomasin tytön, joka oli jo lähtenyt poispäin mutta kääntyi ja heilutti minulle kiitokseksi. Hymystä näin, että hän oli kiitollinen, että joku aikuinen oli nähnyt hänet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just tämä. Joskus kauan sitten kun aikuisten puuttumattomuus oli vielä uutta koitettiin koulujen vanhempainilloissa saada liikkeelle kampanja "Koko kylä kasvattaa".
      Tuo poikien kysymys on erittäin paljastava. Sitä ei olisi kuultu vielä ainakaan 60 ja 70 -luvuilla, ei ehkä 80-luvullakaan, jolloin ajateltiin, että kaikki aikuiset ovat kasvattajia.
      Aikuiset eivät nykyään uskalla puuttua varsinkaan teinien juttuihin, paitsi opettajat, joille murrosikäisten kanssa vääntäminen on arkipäivää.
      Olen itsekin huomannut, että olen eläkeläisenä tullut aremmaksi puuttumaan esim sotkemiseen.
      Muistan miten juuri eläkkeelle päästyäni odotin aamulla bussia pysäkillä, jossa oli iso joukko ammattikoululaisia ja huomasin, että eräs poika ahmi patterillista suklaavanukkaita ja heitteli tyhjentyneet rasiat ympäriinsä. Sanoin opettajan äänelläni, että nyt kuule keräät nuo kaikki roskikseen ennen kuin bussi tulee. Poika hämmästyi, mutta alkoi keräillä rasioita toisten seuratessa apaattisina vieressä. Olikohan heilläkin nälkä, aamiainen syömättä? Nyt nuoret näyttävät minusta isommilta, isojahan he ovatkin fyysisesti, mutta jotkut heistä kovasti ohjauksen tarpeessa.

      Poista
  3. marjatta

    meillä oli kansakoulun kolmannella luokalla mirja, joka joutui pilkatun penkille ison kokonsa ja kömpelyytensä takia. kiusaaminen oli enimmäkseen turhaksi ja tyhmäksi herjaamista, mutta välillä myös hakkamista. omituisinta oli kiusaajien mielivaltaisuus ja opettajan lepsu välinpitämättömyys.

    törmäsin mirjaan myöhemmin yliopiston piirustussalissa ja juttelimme menneestä. vaikka rääkkäämisajoista oli kulunut jo parikymmentä vuotta, hän ei ollut saanut kokemaansa etäisyyttä.

    ps. kiitos että kirjoitit tästä kirjasta. ja iida raumalle kiitos siitä, että hän kirjoitti tämän kirjan.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meri, olen tässä muistellut omaa lapsuutta ja kouluaikaa ja jutellut Unton kanssa hänen kokemastaan vertaillen näitä muistoja nykyaikaan. Olen tullut siihen tulokseen, että poikien kesken väkivalta, fyysinen, on vähentynyt ja tyttöjen välinen sosiaalinen väkivalta, juonittelu, on lisääntynyt. Sitä oli ennenkin, mutta some on antanut lisää mahdollisuuksia kiusata ja nauttia siitä yhdessä.

      Unto kävi poikalyseota, jossa tapeltiin kaiken aikaa. Se alkoi jostain lakin sieppaamisesta toisen päästä ja päätyi verta vuotaviin haavoihin, joista nykyään vietäisiin lääkärille. Unton isä, ex-poliisi, oli antanut ohjeeksi, olla valmiina ja lyödä ensin ennen kuin toinen ehtii.
      Pikkupojat ovat aina tykänneet olla fyysisesti lähellä toisiaan, painia ja kieriä maassa kuin koiranpennut, mutta joillakin tämä leikki muuttuu hyvin nopeasti todeksi eikä heillä ole oikein arvostelukykyä ja sietoa sille, että kaikki pojat eivät halua sellaista fyysisyyttä. Tytöt käyttäytyvät eri tavalla. Jo päiväkodissa selvitellään tyttöjen mustasukkaisuusriitoja, kun paras ystävä kääntää selkänsä ja liittoutuu jonkun toisen kanssa tai joku jätetään koko joukon ulkopuolelle.
      Siis erittäin karkeasti tarkastellen näin.

      Nyt kun poikia on saatu rauhoittumaan, niin voisi kiinnittää huomiota tyttöjen sotimiseen. Jos johonkuhun isketään leima jo kouluelämän alussa kuten Iida Rauman tapauksessa tehtiin ja syrjintää pidetään yllä vuodesta toiseen koskaan kunnolla pysäyttämättä juonittelijoita, niin onhan se anteeksiantamatonta. Minusta kaikki ilkkujat pitäisi koota yhteen ja karjua heille mitä te oikein luulette olevanne ja ilmoittaa, että olette tiukan tarkkailun alla. Rauman tapauksessa tällaisia tyttöjä "ymmärrettiin" eikä edes kotiväelle ilmoitettu siitä, mitä he touhusivat.
      Tuossa kertomassasi jutussa juuri opettajan välinpitämättömyys raivostuttaa. Minusta aikuisen kuuluu suuttua näissä tapauksissa. Ei suuttuminen ole vaarallista vaan joskus erittäin tarpeellista, kun pitää tehdä selväksi, mitä ei kerta kaikkiaan hyväksytä.

      Poista
  4. Selasin tätä jo kirjakaupassa, mutten vielä ostanut. Aion kyllä ostaa, tärkeän aihepiirin teos ja myös monella tavalla tuttu. Kiinnitin myös huomiota kerrontaan, että se vaikuttaa pikaisesti vilkaistuna aika tuhdilta paketilta, mutta sitä on totisesi myös kiusaaminen. Juuri tuollaista tykitystä, jolta ei saa tilaa hengittää kuin vasta sitten, kun kaikki on ohi. Ja silloinkin tulee vielä tarve kirjottaa aiheesta romaani. Olen myös aika väsynyt noihin oletuksiin, että jokaisessa on jotain hyvää, jokaisessa jotain pahaa ja niin edelleen. Fakta on se, että on myös läpeensä pahoja ihmisiä ja surullista se, jos heihin joutuu törmäämään jo koulumaailmassa tyyliin ensimmäisenä ihmiskokeenaan. Mistä pahuus kenenkin kohdalla johtuu, sille voi etsiä monia syitä. Ammattitaidottomuus taas on eri asia kuin pahuus, mutta nämä kaksi kun yhdistyvät, ei huono. Uskon, että jokaisesta koulusta riittää sellaista ammennettavaa, että kukaan ei uskoisi ellei olisi kokenut. Hienoa, että Iida Rauma on kirjoittanut kirjan, joka koskettaa ja kiinnostaa monia, ei vain koulukiusattuja. Toivottavasti tämä luetaan myös kouluissa, sanon näin jo ennen omaa lukemistani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelin sinua Esmeralda kun luin tätä kirjaa varsinkin sen Turku-kuvausten vuoksi. Itsellekin moni paikka oli tuttu, koska Turussa asuva poika on järjestänyt meille kulttuurikierroksia kertoen Turun historiasta.

      Kiusaamisketjuja selvitettäessä mennään vikaan usein juuri siinä, että sen sijaan että keskityttäisiin pysäyttämään tilanne, johon vainottu hakee apua, aletaankin silitellä syyllisiä ja laimentaa heidän syyllisyyttään selittelyillä.
      Annetaan ikään kuin pahantekijöille lupa jatkaa, koska heillä on ollut niin vaikea lapsuus jne ja onhan siinä uhrissakin vikaa, on niin ärsyttävä ja on lyönyt takaisin. Olisi pitänyt antaa kuristaa panematta vastaan. Ja juu, kyllä tarvitsee psykiatria, että myöntyy olemaan toisenlainen.

      Iida Rauma tykittää kouluväkivalta-asetelman niin näkyväksi, että Hävitys todellakin sopii opettajien ja muun kouluissa toimivien aikuisten käsikirjastoon.
      Toivon myös, että Kaarinan tyttöjengi, nyt aikuisia naisia menisi itseensä ja tajuaisi mitä tuli tehdyksi ja ehkä myös toisi sen ilmi jotenkin. Se antaisi toivoa.
      Tästä tuli mieleen Anna Ådellin elokuva Återtreffen, Luokkajuhla. Siinä on samaa henkeä kuin tässä kirjassa. Ymmärtämistä ei ollut tapahtunut. Niin se varmaan on yleensäkin, väkivaltaan syyllistyneet suojaavat itseään selityksin lopun elämäänsä, vaikka selkeämpää olisi sanoa, että tehtiin pahasti ja ollaan hurjan pahoillaan.

      Poista
    2. Oi, mietin juuri tätä elokuvaa, että mikä sen nimi olikaan. Se oli todella vaikuttava.
      Tuo on aivan totta, että edelleen kiusaajia paapotaan, kun pitäisi ymmärtää ratkaista kuviota aivan toisesta suunnasta.
      Tämä Turku-kytkös on yksi syy, miksi en ole halunnut kirjaa vielä lukea, sillä omassa työstämässäni tekstissä on myös Turku mukana. Saattaisi olla masentavaa lukea yhtään vastaava ja verrata haitallisella tavalla.

      Kiva, että tulin mieleesi tästä kirjasta, vaikka se aihepiiriltään synkkä onkin. Turusta sentään voi toisinaan sanoa muutakin!

      Poista
    3. Niin, vain ja juuri nämä Turku-kuvaukset toivat sinut mieleeni, koska olet kirjoittanut Turusta blogissasi (tuo "varsinkin" ekalauseessani on turha sana). Turku on miljöönä runsas paikka, on uutta ja vanhaa, tuhoutunutta ja säilynyttä.

      Pahantekijöiden tekojen selittely on haitaksi heille itselleenkin, koska silloin he eivät pääse muuttumaan. Kun tilanne on päällä, niin se pitää käsitellä ja saada haitalliset teot loppumaan. Vasta sen jälkeen on terapian aika ja sitä koulukiusaajat tarvitsevat.

      Poista
  5. Luen teosta parhaillaan ja minulla taitaa olla sama kupruinen kappale.

    VastaaPoista

Suvi-illan vieno tuuli

  Tämä juhannusruusu on kerrostalomme pihasta viime vuodelta. Silloin nurmikko oli kuiva jo juhannuksen aikaan alkukesän helteiden vuoksi. N...