perjantai 10. syyskuuta 2021

Luettua, nähtyä, koettua

Tällä viikolla lähtivät harrastukset reippaasti käyntiin. Eilen oli päivällä vesijumppa ja illalla elokuvakerho. Muina viikonpäivänä minulla ei olekaan mitään säännöllistä menoa. Kävelen itsekseni, kun siltä tuntuu tai jos saan kävelykaverin. Yleensä lauantaisin käyn kuntosalilla ja silloin tällöin teen venyttelyjumpan YouTube -videon ohjaajaa totellen. Elokuvia ja teatteria on suunnitelmissa paljon. Olemme jo varanneet liput Kansallisteatteriin Molièren Saituriin ja pariin oman teatterin esitykseen.

Vesijumppa tuntui ihanalta tauon jälkeen. Jouduin vaihtamaan uimahallia ja ohjaajaa, koska lähihallissa ei tätä liikuntaa enää ollut tarjolla. Minulla oli mennessä hieman orpo olo kuin lapsella joka joutuu vaihtamaan koulua, mutta sopeuduin. Vesi ei ollut liian kylmää, ohjaus oli tasokasta, musiikiksi valitut vanhat iskelmät mieluisia ja löylykaverit elämänmyönteisiä naisia.

Illan elokuvana oli inkeriläistaustaisen Lauri Randlan Näkemiin Neuvostoliitto. Randla on syntynyt Tartossa ja asunut lapsuutensa Sillamäen suljetussa yhteisössä. Hän suoritti elokuvataiteen opintonsa Aalto-yliopistossa Suomessa ja aloitti lyhytelokuvilla. Näkemiin Neuvostoliitto on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa. Se valmistui vuonna 2020. 
Elokuvassa kerrotaan Johanneksen kasvutarina syntymästä siihen asti, kun hän murrosiän kynnyksellä muuttaa äitinsä luo Suomeen. Randla kertoo idän ja lännen kulttuurien välissä kasvavan lapsen elämästä lämpimästi. Johannes saa sekä inkeriläistaustansa että äitinsä Suomessa työskentelyn vuoksi selkäänsä Virossa, mutta paistattelee myös ihailussa vilkkupohjaisine lenkkareineen ja Dumle-karkkeineen. Isovanhemmat ovat tottuneet mukautumaan kaikkeen, nuori äiti haluaa paremman elämän ja on valinnoissaan nokkela, tsetseeniperhe on ystävinä uskollisia ja venäläisopettaja ideologiassaan vahva. Miesten juopottelu ymmärretään, miten muuten jaksaisi elämän absurdiutta. Elokuvassa puhutaan viroa, inkerinsuomea ja venäjää.
Myöhäisneuvostoaika on Virossa sekava. Kaikki mitä elokuvassa kuvataan on totta ja vakavaa, vaikka tyylilajina onkin komedia. Uraanijalostamokaupunki on ollut niin hurja paikka asua, että siellä asuneita syrjitään muualla työnhaussa. 
Elokuvan jälkeen annamme juuri näkemällemme kouluarvosanan 4 - 10 ja vuoden mittaan seurataan pisteytystä. Minä annoin tälle elokuvalle 8 ja perustelin valintani sanalla "lämmin". 

Kirjapuolella minulla on menossa dekkaribuumi ja siinä sivussa luin pari kirjaa Theodor Kallifatidesiltä. Sekä dekkareihin että Kallifatedesiin sain innoituksen toisilta bloggareilta. 


Camilla Greben kansien alatekstit jäivät kuvassani suttuisiksi. Lemmikin alatekstinä on Ruotsin paras rikosromaani vuonna 2017 ja Horroksen  alla lukee "Camilla Grebe paranee ja paranee." Arne Dahl. Kirjailija.
Molemmissa kirjoissa on hyvin suunniteltu juoni arvaamattomine, mutta uskottavine käänteineen. Juuri näissä moni dekkari menee vikaan, juoni on ennalta-arvattava tai täysin epäuskottava. Grebe ei myöskään ole kerännyt liikaa ongelmia ja vinksahtaneisuutta yhteen kirjaan. 
Lemmikissä häpeä ja siitä johtuva salailu pitkittävät rikoksen selvittämistä ja Horroksessa on kyse eräästä psyykkisestä häiriöstä. Rikostutkijaryhmän jäsenet ovat kiinnostavia persoonia omine ongelmineen. 
Enempää ei liene hyvä kertoa, koska näissä kirjoissa juoni on tärkeä. 
Näiden kirjojen yhteydessä muistui myös mieleen kirjoittajapari Anders Roslund - Börge Hellström. Ruotsin television uutispäällikkö ja toimittaja Roslund ja entinen rikollinen Hellström alkoivat kirjoittaa yhdessä tasokkaita dekkareita, joista heti ensimmäinen, Peto, sai parhaan pohjoismaisen rikosromaanin Lasiavain-palkinnon vuonna 2005. Olen lukenut Pedon ja heidän seuraavan yhteisen kirjansa Lokero 21, mutta en tiennyt, että sen jälkeen on ilmestynyt paljon lisää, myös Roslundilta yksinään. No, nyt näitäkin kirjoja on minulla odottamassa ja Grebeltä on luvun alla Kun jää pettää alta


Theodor Kallifatides on Ruotsissa asuva ja ruotsiksi kirjoittava kirjailija kuten edellä mainitsemani rikoskirjailijatkin. Myös Kallifatides on kirjoittanut muutaman dekkarin, mutta eniten hän on kirjoittanut romaaneja, joissa muistelee elämää Kreikassa tai kirjoittaa kreikkalaisista ulkomailla.
Kallifatides tuli siirtolaisena Ruotsiin 26-vuotiaana vuonna 1964. Hän opetti aluksi yliopistossa ja toimi Bonnierin kirjallisuuslehden toimittajana. Ensimmäisen kirjansa hän kirjoitti 1969, Minnet i exil, vain viisi vuotta ruotsalaisuutta takanaanKallifatides on ollut hyvin tuottelias aina viime vuosiin asti. 


Isäni, kreikkalainen: erään vanha miehen muistolle (Brännvin och rosor) vuodelta 1983 kertoo Ruotsissa asuvan palkitun kirjailijan Alkis Kallidesin matkasta isänsä kuolinvuoteelle Ateenaan. Isän jättämä päiväkirja avaa näkymän tämän nuoruuteen Konstantinopolissa ja vastarintaliikkeen vuosiin Kreikan maaseudulla. Monipuolisesti kreikkalaisuutta valottava romaani, muistelma ja rakkaudenosoitus Kreikalle ja päähenkilön originellille sukulaisporukalle. 

Poika Kreikasta ( Berättelser från brunnen) 1984 on lastenkirja. Siinä on viisi  kertomusta ja hieno hiilipiirroskuvitus. Itse asiassa kiinnostuin palaamaan nuoruusvuosieni jälkeen Kallifatidesiin juuri tämän kirjan kansikuvan vuoksi, jonka näin jossain blogissa.
Kansi ja kuvitus ovat Ritva Immosen, kuten myös Isäni, kreikkalainen -kirjan kansi. 


Olipa kerran kauan, kauan sitten pienenpieni kylä suurensuuressa maassa nimeltä Kreikka. 
Tai no, ehkä se kylä ei ollut niin järin pieni eikä se maa niin järin suuri. 
Mutta ehkä minä muistan väärin. Ihmiset muistavat väärin, koska heistä tulee vähitellen aikuisia. 
Aikuistuminen on oikeastaan sitä, että muistaa. Muistaminen on usein sitä, että muistaa väärin. 
Kun ihminen kasvaa aikuiseksi, mikään ei pidä paikkaansa. 
Mutta kolmekymmentäyhdeksän kesää sitten minäkin olin pieni ja kaikki piti paikkansa. Tiet olivat suoria, vuoret korkeita, meri sininen. Appelsiinit kypsyivät syksyn mittaan ja melonit jo kesällä.
Ja kaiken yllä loisti aurinko. Suurena ja vahvana kuin leijona.


Pienen pojan muistoissa ovat tärkeinä hahmoina isoveli Rajuilma, kissa Salama, aasi Tollo ja isovanhemmat, jotka olivat toistensa vastakohtia. Isoisä oli pyöreä keppostelija, joka kertoi tekaistuista matkoistaan Kiinassa ja kehuskeli osaavansa kiinaa "hyvää päivää, tsing, tsong, tsin, tsin!", ja isoäiti oli laiha kuin tikku, vakavamielinen nainen. Hän kertoi jännittäviä tarinoita pyhimyksistä, kiusauksista ja synneistä.  
Minulle tuli näitä tarinoita lukiessani mieleen erään U Mentulan tosipohjaiset iltatarinat lapsenlapsille omasta elämästään yksinäisenä lapsena Mutin kylässä leikkikaverinaan Misse-kissa.
Lapset rakastavat kertomuksia entisajoista. Niissä on hyvä olla jännitystä ja vaaraa, suruakin. Viimeinen Kallifatidesin viidestä kertomuksesta on nimeltään Sinä päivänä minusta tuli aikuinen ja se on äärimmäisen traaginen. 


10 kommenttia:

  1. Kiehtovalta tuntuu syksysi, josta ei puutu harrastuksia eikä lukemaan houkuttelevia kirjoja. 👋

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjojen maailmassa hienoa on se, että se on loputon ja vanhoja vuosikymmeniä sitten lukemiaan kirjoja on kiinnostavaa lukea uudelleen nyt kun elämänkokemusta on enemmän.
      Kävin juuri äsken Jokken kirjanurkassa, jossa Jokke on kirjoittanut Juhani Ahon Papin rouvasta. Tuli mieliteko lukea kirja uudelleen, koska olen lukenut sen niin lapsena, etten tajunnut muuta kuin suuren romanssin, sen varmaankin väkevämmin kuin nyt kun kiinnitän huomiota kaikkeen muuhunkin.

      Poista
  2. Minäkin olen jo innoissani ostanut useammankin lipun Hesan ja Turun teattereihin. Tuntuu tavallista ihanammalta mennä taas teatteriin - ja leffoihin :) Mukavaa syksyä Sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin Sinulle, Inna!
      On niin hienoa, kun voi liikkua ja kaikkea tapahtuu kulttuurielämässäkin. Maskia ajattelin käyttää jatkossakin isoissa joukoissa, joissa saattaa olla aina joku flunssainen joukossa.
      Harmittaa kun rokottamattomat estävät lapsiperheitä matkustamasta. Lapsillehan ei vielä ole rokotusta ja he joutuisivat testeihin mennen tullen. Itsepäiset eivät halua suojella edes lapsia.

      Poista
  3. MM

    rikasta monipuolista elämäähän elät (vaikka kaupungissa ja kerrostalossa). :)

    Täällä maalla talonpiha, varsinkin korona-aikoina, on ollut kuin turvasatama, joka takaa päivttäisen puuhahetken käpsehtiä kesät talvet.
    Älyäis vain vanhenemisensa ja malttaisi lyhentää puuhapäivän pituutta, jotta jaksaisi paneutua kirjallisuuteen, päästä toisiin/toisten maailmoihin - virkistäytymään/viisastumaan.

    Lohduttavaa, ettei elämä lopu kerrostalossa, jota kohti pikkuhiljaa ajan myötä ollaan hiippailemassa.
    Tässä kesällä käytiin jo harjoittelemassa yksi iltapäivä: aikamme istuimme toinen sohvalla, toinen toppastuolissa hiljentyneinä suu ja silmät pyöreinä tosiamme katsoen. Sitten minä loihe: - Kuolemaa odotellessa.

    Kohta istuttiin jo autossa nokka kohti SINNE. Sinne minne Rousseaukin suositteli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, Hikkaj, sinä rousseaulainen.
      Me eletään semi-kaupunkielämää. Tänäänkin ajeltiin Elimäelle lähiruokamarkkinoille oikein peltojen keskelle ja palatessa poikettiin ison kauppakeskuksen ravintolaan syömään. Oma koti on kerrostalossa taajamassa, jota voisi nykyään kutsua Kouvolan lähiöksi.

      Vai on kerrostalossa eläminen kuoleman odottelua... no elähä mittää, miä kerron.
      Minulla on ilmeisesti erilainen suhtautuminen eri asumismuotoihin mitä ihmisillä (Suomessa) yleensä. Lapsena maalaistalossa en tiennyt mitään hienompaa kuin kerrostaloasunto kaikkine mukavuuksineen ja kaupunkielämä, jossa pikkutyttö voisi astua ulko-ovesta kadulle ja lähteä talvellakin keveissä kengissä astellen luistinradalle tai balettitunnille kuten tyttökirjoissa.
      Opiskelija-asuntojen jälkeen asuimme aluksi pienkerrostaloissa virkasuhdeasunnoissa, sitten lasten kasvaessa rivitaloissa ja isossa omakotitalossa mansikkamaineen, jota en olisi viitsinyt hoitaa. Nyt olen viimeinkin päässyt lapsuuteni unelmaan, tornitaloon. Meidän koti on kaiken lisäksi seitsenkymmenluvun tyylinen, pieni keittiö ja iso valoisa olohuone, jossa ruokailutila toisessa päässä ja seurustelutila toisessa. Korkeat huoneet. Makkarit on käytävän toisella puolen ja nekin niin isoja että mahtuu hyvin jumppaamaan.
      Eräs tuttu pakotti minut katsomaan myynnissä olevaa rivitaloa, koska se oli kuulemma aivan kuin meille suunniteltu. Hän ihmetteli, kun minua ei kiinnostanut. Minusta siellä ei voinut hengittää, kun huoneet oli niin matalat ja tilaa vähän.
      Meidän talo ja ympäristö on rauhalliset. Talon edessä on puisto, jonka läpi pääsee viidessä minuutissa kauppoihin, kirjastoon, apteekkiin ja bussipysäkille, ennen jopa elokuvakerhoon. Ympärillä on muitakin kerrostaloja, mutta niin sijoiteltuna, että parvekkeella voi olla täysin omassa rauhassaan.

      Joko alkoi houkuttaa mukava elämä? Kyllä kerrostalossakin löytää omat puuhastelunsa. Meillä jotkut hoitavat pihassa kukkapenkkejä, jollakin on lähellä vuokrapalsta, jossa vaikka mitä viljelystä ja marjapensaita. Minulle riittää nämä sisäkukat ja parveke. Mieshän se kuopsuttelee mökillä. Tälläkin reissulla osti kukkasipuleita.

      Poista
  4. Olen pitänyt Greben dekkareista. Vesijumpassa en ole käynyt mutta opiskeluaikana uin paljon.uimahallissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskeytin dekkareiden lukemisen ja aloin lukea Laura Malmivaaran kirjaa Vaiti. HYVÄ! Hyvä siksi, että Malmivaaralla on asiaa ja pitkään kertynyt sanomisen tarve. Kirjassa ei ole mitään turhaa. Se etenee vaivattomasti ja hyvällä kielellä. Tärkeä kirja.

      Minäkin kävin ennen uimassa, siis eläkkeelle jäätyä. Työaikana en ehtinyt. Muutaman kerran uidessani sattui samaan aikaan olemaan vesijumpparyhmä, minusta se näytti ja kuulosti kivalta. Päätin kokeilla itsekin ja pari vuotta ehdin käydä ohjatussa ryhmässä ennen koronataukoa. Nyt oli taas kiva aloittaa. Senioriharrastus.

      Poista
  5. Ah, en tiennyt, että pidät myös dekkareista! Syksyn tullen monella alkaa pieni dekkaribuumi, niin myös minulla. Pidän erityisesti juuri ruotsalaisista dekkareista, sillä niissä otetaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin (ongelmiin) suomalaisia enemmän. Tosin olen lukenut ihan liian vähän suomalaisia dekkareita voidakseni verrata, heh... Mutta tämä on käsitykseni.

    Tuo Malmivaaran Vaiti minua myös kiinnostaa autofiktion linjalta, Brotherus on jo yöpöydällä. Olen ollut hyvin ennakkoluuloinen tuota genreä kohtaan. Tulee usein sellainen fiilis, että miksi lukijan pitäisi tietää nämä asiat, että onko nyt ihan pakko. Mutta ehkä vuodatuskirjallisuus sopii hyvin tähän aikaan. Ja vuodattaahan voi myös tyylikkäästi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pitänyt joistakin dekkareista melkein enemmän kuin mistään muista kirjoista, Karin Fossumin kirjat ovat tällaisia: Harriet Krohnin murha, Carmen Zita ja kuolema, Rakas Poona - varsinkin Rakas Poona. Matti Yrjänä Joensuun uutta kirjaa odotin aina malttamattomana. Pidin hänen alkutuotannostaan enemmän kuin viimeisistä turhan mystisistä kirjoista.
      Kyllä, yhteiskunnallisuus on dekkarien vahva puoli. Pidän myös psykologisesta näkökulmasta.
      Olin pitkään lukematta uusia dekkareita, koska petyin monta kertaa. Tartuin isosti mainostettuihin kirjoihin ja ne osoittautuivat naurettaviksi.

      Vaiti on kirja, jota olen odottanut. Olen odottanut sitä, että joku pohtisi myös kaunokirjallisuudessa (lehtiartikkeleissa asiasta on ollut, ja blogeissa) nykyään vallalle päässyttä täydelliseksi itsensä kokevien ilmiantokulttuuria ja laumakäyttäytymistä. Metoon yhteydessä on tapahtunut tätä, muun muassa siinä.
      On tehty pahaa, oiottu mutkia ja löydetty syyllisiä "yhteisen hyvän vuoksi", koska aika on ollut tälle käyttäytymiselle otollinen ja on tarvittu esimerkkejä.
      En nyt kirjoita tästä enempää tällä haavaa, koska kirjoitan Vaiti-kirjasta ja sen herättämistä ajatuksista myöhemmin oman kirjoituksen.
      Olen hyvin kiitollinen Laura Malmivaaralle siitä, että hän tarttui tähän aiheaseen. Hänellä oli ollut vaitiolon teema mielessä pitkään, mutta se että joutui äkkiarvaamatta itse perheineen "puhdistajien" myllytykseen toi aiheeseen vielä uuden näkökulman.

      Poista

Laura Malmivaara, Vaiti

Kuvitellaan että... opettajakuntaa pyyhkii puhdistusaalto, jossa naisopet keräävät sosiaalisen median sivustoillaan listaa vastenmielisistä ...