lauantai 4. syyskuuta 2021

Isä, elokuva minuuden katoamisesta


Kuva: Ume

Florian Zellerin elokuva Isä (The Father) on täydellisen näyttelemisen juhlaa. Kun elokuva loppuu, on kuin olisin viettänyt kauan kahdeksankymppisen Anthonyn (Anthony Hopkins) ja hänen keski-ikäisen tyttärensä Annen (Olivia Colman) kanssa neljän seinän sisällä. Anne poistuu välillä, näemme hänet kävelemässä katua huolestuneena kotia kohti. Anthonylle ulkomaailma näyttäytyy vain katunäkymänä ikkunasta. 

Elokuvaa ennen oli näytelmä La Père. Sitä on esitetty Suomenkin teattereissa. Näytelmäkirjailija Florian Zeller sovitti näytelmästään elokuvakäsikirjoituksen yhdessä Christopher Hamptonin kanssa. Zeller on myös elokuvan ohjaaja.
Hän on säilyttänyt elokuvassa näytelmällisyyden, mikä lisää sen lumoa. 

Keskitymme kahteen päähenkilöön lontoolaisen kaupunkikodin olohuoneessa. Henkilöt saapuvat oviaukosta kuin näyttämölle. Anthony ilmestyy usein kynnykselle varoen, neuvottoman näköisenä, ja poistuu mielenosoituksellisesti kiiruhtaen takaisin omaan huoneeseensa, kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan. Tytär on tuonut tarjolle hölmön hoitajan, kello on kadonnut eikä kukaan anna vastausta kysymykseen, mitä täällä oikein tapahtuu.
Annen sisääntulo on ripeä, joskus hänellä on kasvoillaan epätoivoinen ilme, mutta Anthonyyn katsoessa se muuttuu aina ystävälliseksi ja rakastavaksi. 
Muita henkilöitä elokuvassa ovat vaihtuvat hoitajat ja Annen aviomies, jota Anthony ei tunnista tai näkee eri miehinä, lopussa myös hoivakodin hoitajia, jotka sekoittuvat Anthonyn mielessä menneisyyden hahmoihin. 

Anthonyn ajatus kulkee pyörteinä, joissa palataan samoihin tilanteisiin ja repliikkeihin. Nykyhetki ja muistot ovat yhtä totta ja yhtä sekavia.
Anthonyn kertautuviin ajatuskulkuihin pakotettuna myös katsoja kokee kaiken hämmentävänä. Huone ei olekaan tuttu enää vaan aivan eri näköinen ja missä on se taulu, joka äsken oli seinällä. Miksi ovesta tuleva henkilö onkin eri kuin juuri äsken? Vai oliko se aiemmin? Onko nyt ilta? Who ARE you?

Anthonysta tulee hetkittäin esiin entinen hauska seuramies. Hän panee parastaan, tarjoaa drinkin nuorelle hoitajaehdokkaalle harmonisessa kauniissa kulttuurikodissaan, jossa on paljon kirjoja ja mukavia lukutuoleja. Kuulokkeista kuuluu klassista musiikkia, Henry Purcellia, Vincenzo Belliniä, Georges Bizetä. Sitten kesken kaiken täydellinen muutos, äsken veikeänä stepannut Anthony räjähtää. Hän jyrähtää kuin ukkonen. Hän ei kestä persoonansa katoamista ja kaiken sekavuutta. Missä se kello on? Kuka on varastanut hänen kellonsa, miten hän tulee toimeen ilman sitä? Niin, hän taisikin piilottaa sen hoitajalta, joka on varas -  ja mistä Anne voi tietää hänen piilonsa. Mitä sillä Annellakin on mielessä?
Jonakin hetkenä Anthony katsoo tytärtään selkeästi, on kuin ennen ja sanoo: "Kiitos."

Annella on ongelma. Hänen pitää muuttaa Pariisiin. Mitä hän tekee avuttomaksi käyvän isänsä kanssa? 

Tässä elokuvassa on alusta asti selvää, miten käy. Tauti etenee vääjäämättä, sillä on omat vaiheensa. Lopuksi dementiapotilas on kuin lapsi, vastustaa pukemista ja itkee voimattomuuttaan. Hänen on koko ajan opeteltava ihmiset uudelleen, kyseltävä nimiä, kunnes tulee se hetki, ettei muista, kuka itsekään on. Silloin hän kaipaa äitiä. Elämän loppu kiertyy sen alkuun. 

Vaikka tiedän mitä tapahtuu, koen Anthonyn mukana kulkemisen jännittävänä  siksi, että en ole enää vähään aikaan seurannut asioita sivusta elokuvateatterissa istuen, vaan Anthonyn tyhjenevän pään sisästä. Silti ymmärrän myös tyttären näkökulman ja koen hänen kanssaan rakkauden täyttämää epätoivoa.

Olivia Colman on hyvä. Hän on myötätunnon ruumiillistuma.
Anthony Hopkins on loistava! Tämä on hänen paras roolinsa osittain ehkä juuri siksi, että hän saa tässä elokuvassa välillä näytellä kuten teatterin lavalla näytellään, isoin elkein. Hänen suuttumuksensa pelästyttää oikeasti, se on kuin kallio halkeaisi. 
Hopkins sai roolistaan parhaan miespääosan Oscarin - oikeutetusti. Elokuva voitti myös parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin  - oikeutetusti. Se oli ehdolla muutamasta muustakin Oscarista ja voitti kaksi Baftaa, mikä on Englannin paras elokuvapalkinto sekä erinäisiä muita palkintoja elokuvafestivaaleilla eri maissa. 
Ludovico Einaudin musiikki on hyvin onnistunut. Se ei myötäile vaan antaa lisää elokuvan kokonaisuuteen. 

Loppua kohti suru lisääntyy Anthonyn katseessa. Lopussa alun steppaileva hurmuri on yhtä kasassa istuvaa surua.

Luulen, että tämä elokuva ei niinkään puhuttele nuoria kuin vanhenevia, joilla itselläänkin saattaa häivähtää mielessä pelko dementiasta ja toivo, että kunpa saisi säilyttää järkensä.
En ole kohdannut muistisairautta suvussani, mutta itse olen kokenut ajoittain jonkinlaista aivosumua. Se on ollut minulla jo nuoresta iästä asti ja saattanut ulkopuolisesta vaikuttaa höperyydeltä. Nykyään se ei enää olekaan niin akuutti asia. Minulla oli vakava kilpirauhashormonivajaus, joka on saattanut olla yksi syy. Pidin pahimman "hajamielisyyden" aikaan möhläyksistäni vihkoa otsikolla "Irtonaista teetä", mikä liittyy erääseen tilanteeseen, jossa sotkin sanoja koomisesti.
Uskon vakaasti, että tämä piirteeni ei ole mikään dementian oire, vaan johtuu aivoissa virtaavista ideoista ja keskittymisestä johonkin, mikä milloinkin mietityttää. Sama kuulon kanssa. Mieheni halusi, että menemme molemmat kuulotestiin arvellen, että ainakin minulla olisi siihen aihetta. Pyydän usein toistamaan asioita, koska olen ollut niin keskittynyt muuhun, etten ole kerralla sisäistänyt, mitä toinen on sanonut valmistamatta minua etukäteen kuuntelemaan. Hähää, minulla normaali kuulo molemmissa korvissa.
Minulla on myös ehkä tapana alkaa puhua jo ennen kuin olen muotoillut ajatukseni kunnolla valmiiksi, siitä omituiset ajatusvirheet, sanavalinnat ja kömmähdykset, joille olen nauranut. Sama tietysti kirjoittaessa, vähemmässä määrin. Käyn näitä blogikirjoituksianikin viimeistelemässä jälkikäteen siihen asti kun kirjoitan seuraavan. Joskus huomaan hassun virheen, josta kukaan ei ole hienotunteisuuttaan huomauttanut. Sanokaa, jos mokaan.

Hyvä elokuvasyksy alkamassa.
Meillä on kauppakeskuksessa sijaitsevan kaupallisen elokuvateatterin lisäksi yksityinen elokuvateatteri Kuusankoskella. Siellä on tasokkaita elokuvia ja monenlaista mielenkiintoista, mm. iltapäiväelokuvat senioreille ja maailman oopperataloista välitettävät oopperat ja baletit. 
Kansalaisopiston elokuvakerhossa on joka viikko hyvä elokuva. Näiden lisäksi ennen koronan aiheuttamaa taukoa oli pääkirjastossa säännöllisesti ilmaisia elokuvanäytäntöjä, hyvässä nousevin istuimin varustetussa salissa nekin. Toivottavasti ne jatkuvat. 

Yksi hyvä puoli meillä verrattuna isompien kaupunkien elokuvakäyttäytymiseen on se, että katsojat eivät juurikaan mässytä herkkuja katsoessaan eivätkä vilkuile puhelimiaan. Äänen voimakkuuskin on sopiva. Olen ollut joskus muualla elokuvatetterissa, jossa ääni on säädetty räikeän kovaksi - minähän kuulen vähemmälläkin, heh. 

Isä-elokuvan senioriyleisö istui hipihiljaa. Minä en pystynyt liikahtamaankaan. Elokuvan lopun yksi avuton lause sai minut itkemään. Luin jostain Olivia Colmanin haastattelusta, että hänelle oli käynyt samoin katsoessaan Hopkinsin suoritusta tässä kohtauksessa. Menkää katsomaan, miten mestarinäyttelijä eläytyy!
Itkin sitäkin, että Hopkins on jo niin vanha eikä ehkä tee enää kovin monta näin hyvää roolia. Sellaista elämä on, aika syö meitä.
Voi vain toivoa, että keho rapistuisi ennen minän katoamista.


9 kommenttia:

  1. Kieltämättä kirjoituksesi jälkeen kävi mielessä, että pitäisikö sittenkin käydä katsomassa vaikka aihe ei innosta. Ihanaa, että elokuvasyksy on alkamassa paremmalla vaihteella kuin vuosi sitten. Syksyisin on ihan parasta käydä elokuvissa.

    Löysitpä hienon kuvan täydentämään tätä kirjoitusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää!

      Ajattele, kaikki festareilla menestyneet kuvat ovat odottaneet irti päästämistä. Syksyn pimeässä ei ole parempaa harrastusta kuin elokuvat, lukemisen ohella tietty, mitä nyt välillä pitää vähän venytellä ja käydä salilla, että kroppakin pysyy kunnossa.

      Untolla on hienoja kuvia. Tämä on osa isommasta symmetria-aiheisesta työstä, jossa on kaksi osaa, toinen ilman pyörrettä.

      Poista
  2. Hopkins on uskomaton näyttelijä. Hän on aina oma itsensä, mutta silti hän sulaa roolihahmoonsa ja näyttelee loistavasti. Haluan nähdä tämän elokuvan Hopkinsin vuoksi.
    Mieheni 20 vuotta vanhemmalla siskolla on ollut altzheimerin tauti jo useamman vuoden. Hänellä on kadonnut lähimuisti. Voimme istua juttelemassa ja hän vaikuttaa skarpilta, mutta sitten juttu alkaa taas alusta monta kertaa. Hän ei pysty tekemään kotitöitä, hän vihoittelee, voi jopa lyödä läheisiään ja keksii omiaan. Surullista.

    Minullakin on kilpirauhasen vajaatoiminta ja aivosumu on tullut tutuksi. Tietysti käy mielessä, että entä jos...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, kilpparin aivosumu on ihan eri juttu! Ei mitään altzheimeria, mehän emme semmoista huoli. Sovitaanhan niin.

      Minulla se kilpirauhasen toiminnan vajaus liittyy erääseen autoimmuunisairauteen, joka oireili aikansa eri tavoin (nivelet, keuhkot) ja pysähtyi sitten. Tumavasta-ainearvoja mitattiin tiuhaan ja minä pelkäsin hurjasti, koska olin silloin vielä nuori. Olen niin onnellinen, että se jämähti paikoilleen. Kun joutuu kerran pelkäämään, niin karaistuu eikä vanhana varsinkaan enää pelästy, jos tulee jotain uutta.

      Miehesi siskon tilanne kuulostaa ikävältä. Hän varmaan ponnistelee kovasti selviytyäkseen. Tauti on siitä ikävä, että se etenee vääjäämättä. Jos vuorokausirytmi menee sekaisin ja sairas alkaa vahingoittaa itseään tai toisia, niin häntä on melko mahdoton hoitaa kotona.

      Poista
  3. Kiitos elokuvan kiinnostavasta esittelystä. Huomasin, että tämä elokuva mene parhaillaan täällä Raumalla, eli taidanpa käydä katsomassa elokuvan ensi viikolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa käydä. Minulla tulee jatkuvasti mieleen se kohtaus, joka sai minut tunnemyrskyn valtaan ja kävelemään ulos silmät sumeina. Ovella on henkilökuntaa ja he rekisteröivät aina minun lähtöreaktioni. Nyökkäilin kiitoksiani, koska sanaakaan en saanut sanotuksi.

      Poista
  4. Olen huomenna menossa katsomaan tämän elokuvan. Nyt odotan sen näkemistä vieläkin enemmän.
    Äitini kuoli nuorena eikä hänen minuutensa ehtinyt kadota. Isäni taas eli hyvin iäkkääksi ja sairasti parkinsonia. Häneltä meni liikuntakyky loppuvaiheessa, mutta mieli ja muisti säilyivät kirkkaina melkein loppuun saakka. Sekin oli todella kurjaa ikänsä liikkuneelle ja puuhastelevalle ihmiselle.
    Tiedän jo, että itkuksihan tuon elokuvan katsominen menee. Eikä tilannetta yhtään auta se, että Anthony Hopkins muistuttaa ulkonäöltään tosi paljon isääni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi joi, no sitten kyllä tuntuu.

      Myös minun äitini kuoli nuorena, 36-vuotiaana. Isä eli 91-vuotiaaksi ja oli hyvin skarppi aivotoiminnoiltaan loppuun asti. Sydän hiipui. Isovanhemmat ja heidän vanhempansa isän puolelta elivät myös kaikki vanhoiksi. Isoisäni, joka eli halvautuneena, lähes kuurona ja huonosti näkevänä petipotilaana vanhainkodissa monta vuotta tiesi aina tarkoin, mitä missäkin pelloilla oli viljeltynä ja kyseli maatilan asioista. Kunpa tulisin heihin geeneiltäni.
      Äidin puolella on sydän- ja verisuonitauteja, äiti kuoli aivoinfarktiin. Minullakin hoidetaan korkeaa verenpainetta lääkkeillä. Täytyy vain pitää yllä hyviä elintapoja ja stressittömyyttä - jos voi.

      Hyvää elokuvaelämystä!

      Poista
    2. Kyllä, nyt voi vielä tehdä paljon terveytensä eteen! Ja ainakin pyrkiä stressittömyyteen - se ei aina ole helppoa!

      Kiitos - uskon, että nautin elokuvasta. Menemme sinne kaksin naisin - kaksi jo isätöntä yhdessä!

      Poista

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa. Elämme toista koronatalvea. Pah...