sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Älä lannistu (Mielenterveysviikko)



Tämä arvokkaasti kehystämäni postikortti on yksi alakoululaisten 90-luvulla Kuhmon Mielenterveysseuralle piirtämistä postikorteista. Kortin takana lukee vain Kontion koulu 6 A. Palkitsimme kyllä tekijät, mutta ilmeisesti he eivät halunneet nimiään painettuihin kortteihin.

Toimin muutaman vuoden tässä seurassa aktiivisesti. Suunnittelimme mielenterveysviikon teemaliitteitä paikallislehti Kuhmolaisen väliin, järjestimme luento- ja keskustelutilaisuuksia ja paljon muuta. Minulla on tallella kolme teemaliitettä nimeltään Nuori Selviytyjä, Yksinäinen Selviytyjä ja Iloinen Selviytyjä

Vuoden 94 liitteessä puheenjohtajamme Tuomo Pulkkinen kirjoittaa pääkirjoituksessa otsikolla Kuka välittää minusta? näin:
Yksinäisyys, orpous ja turvattomuus ovat lisääntyneet. Työttömyys, epävarmuus tulevaisuudesta ja perheiden hajoaminen lisäävät epätoivoa. Seuraukset näkyvät käytöshäiriöinä, epätoivoisina tekoina ja itsemurhina. 
Tällä viikolla vietetään maassamme valtakunnallista mielenterveysviikkoa. Erityisesti tänä vuonna kiinnitetään huomiota lasten ja nuorten henkiseen hyvinvointiin. Ei riitä, että teemaviikolla taivastellaan kuinka huonosti asiat ovat, vaan meidän jokaisen velvollisuus on kantaa huolta lähimmäisistämme vuoden kaikkina viikkoina. 

Tämä yli kahdenkymmenen vuoden takainen kirjoitus, osa pitemmästä, on ihan tätä päivää.

Entä seuraava, varapj MM:n vuoden 95 liitteeseen kirjoittamia ajatuksia otsikoituna Mistä ilo löytyy?
Niin mistä? Minkä polun päästä? Mökötystä, kyllästyneitä ilmeitä näkyy kyllä katukuvassa, mutta harvemmin ilosta säteileviä silmiä, solisevaa naurua ja kevyttä askelta.
Kysyin koulussa yläastelaisilta tuon otsikon kysymyksen. Sain seuraavia vastauksia: Olen iloinen, kun jotkin asiat menevät kohdalleen, kun saan kokeista jonkin muun numeron kuin nelosen, jos jouluaattona sataa lunta. Nuorten viisaudesta taas kerran ilahtuneena totean: onnelliset ihmiset odottavat elämältä vähemmän. 

Minun oli tarkoitus kirjoittaa Maaria Oikarisen kirjasta Lucian silmät, joka on valtavan hyvä kuvaus maniasta, mutta on ollut niin paljon kivaa menoa, etten ole ehtinyt. Jostain syystä aloin penkoa leikekirjojani ja osuin näihin vanhoihin lehtiliitteisiin. Tuli nostalginen olo.

Olin kirjoittanut tuossa Ilo-jutussa myös näin: 
Meidän olisi hyvä suoda itsellemme iloa jokaikinen päivä; kysyä itseltämme, mikä tekee Minut iloiseksi ja tehdä sitä. Me voimme hyvin rakastavassa ilmastossa. Jatkuva vaatiminen vetää taatusti suupieliä alaspäin.

No, nyt on ollut lehdissä päinvastaisia kirjoituksia, miten hedonistinen nykyihminen hemmottelee itseään alvariinsa, eikä jaksa ponnistella kaukana olevien tavoitteiden hyväksi. En ihan usko tätä. En näe tällaista ympärilläni.

Kirjablogien mielenterveysviikko kirjavinkkeineen ja ajatuksineen on ollut hyvä asia. En ole ehtinyt kaikkia kiinnostavia kirjoituksia edes vielä lukea. 

Eräässä Selviytyjä-kirjoituksessa lainataan Germaine Greerin ajatusta, jonka koen omakseni.
Aina kun ihminen keventää 
sydäntään vieraalle 
hän vahvistaa sitä rakkautta 
joka yhdistää ihmiskunnan. 





Lisäys 28.11.

Vielä aiheesta kauempana olevien tavoitteiden eteen ponnisteleminen vs hetken mielihyvään tähtäävä hedonismi. 

En koe näiden olevan toistensa vastakohtia tai toisilleen vaihtoehtoisia olomuotoja. Kun ei jaksa ponnistella, niin se on kai lähinnä ankeata näköalattomuutta ja epätoivoa, ei mukavaa nautiskelua. 

Puhutaan poikien huonontuneesta koulumenestyksestä ja siitä, että nämä valitsevat ihan muuta tekemistä kuin koulutehtävien tekemisen. No, samalla pidetään yllä ilmapiiriä, ettei koulutuksella mitään saa, työpaikkoja ei ole ja opit menevät hukkaan. Nuorille pitäisi korostaa sitä, että oppimisesta todellakin on aina hyötyä, muutoinkin kuin työpaikan saannissa. Kun tajuaa itseään ja maailmaa, niin löytää kaiken aikaa kiinnostavaa ja elämästä nauttii toisin kuin oppimattomana. Mielestäni.
  

13 kommenttia:

  1. Germaine Greerin ajatuksen koen niin omakseni. Meillä on täällä pari pientä lähikauppaa ja koen virkistyväni joka kerta kauppareissulla toisin kuin supermarketeissa, joista tulen nääntyneenä kotiin. Tänäänkin jutustelu alkoi ventovieraan naisen kanssa kenkiin kiinnitettävistä nastoista ja pian olimme purkaneet sydäntämme ensin kaupassa sisällä ja vielä ulkona lumisateessa. Tännekin muuttaa paluumuuttajia, kun elämäntyö on tehty etelässä ja kaipuu kotiseudulle on suuri. Ystäviä saa pian, kun löytää oikeat kanavat. En olisi selvinnyt mieheni äkillisestä kuolemasta ilman ystäviä. Siksipä minulla ei ole koskaan kiire, kun mummot tai papat tahtovat turista. Lähikauppa hoitaa siten mielenterveyttäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Beate, asuinpaikkasi Kuulostaa kivalta paikalta.
      Puolison kuolema on varmaan juuri sellainen pysäkki, jonka jälkeen ystävien merkitys entisestään kasvaa.

      Minusta kansalaisopistot ovat hyviä paikkoja vanhemmille ihmisille löytää uudellakin paikkakunnalla seuraa ja ystäviä.
      Olen huomannut, että vieraista ihmisistä juuri vanhukset ryhtyvät usein luontevasti juttelemaan, se on viehättävää.
      Vanhukset ovat parhaita small talkin taitajia!

      Poista
  2. Älä lannistu on kyllä hyvä teema, on hankala jos lannistuu, yhä vähemmän on ihmisiä, jotka auttavat, kun yhteiskunnassa moni haluaa vain menestyä, ja päivisin ollaan töissä ja iltaisin kotona tai harrastuksissa ....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on Jokke. Auttamistoiminnasta ei myöskään saisi tulla kenellekään lisätaakkaa. Päivätyö ja perhe vie paljon voimia.
      Minua askarruttaa myös se, että pelätäänkö nykyään vieläkin enemmän kuin ennen oikeaa fyysistä lähestymistä. Kun nähdään epätoivoinen ihminen jossain bussipysäkillä, niin ei uskalleta kysyä, onko sinulla kaikki hyvin, vaan korkeintaan soitetaan jonnekin, jossa tieto "synkän näköisestä omituisesta" kirjataan ja se hautautuu muiden samanlaisten joukkoon.

      Poista
    2. Minusta pelätään koko ajan enemmän kaikkea, vaikka tilastollisesti on yhä turvallisempaa. Jos auttaa jotakin, niin usein itsekin saa, vähintään paremman mielen :)

      Poista
  3. marjatta

    luin jostakin twiitistä, että joka viides suomalainen ei haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapurikseen. se tuntuu tosi kornilta, koska suurin osa meistä on kokenut jonkin mielenterveyden häiriön. iso osa ihmisistä ahdistuu, masentuu tai sairastuu muulla tavalla psyykkisesti jossain elämänsä vaiheessa. minusta ei ole edes normaalia, jos pysyy koko elämänsä mieleltään kirkkaana. sehän on vähän niin kuin ei olisi koskaan nyrjäyttänyt nilkkaa tai saanut vatsatautia.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. meri
      Olen lukenut tuon saman. On myös kerätty nimilistoja ja tehty valituksia, kun naapurustoon on tulossa mielenterveyskuntoutujien koti. Oma siskoni asuu tällaisessa, kaikki talon asukkaat ovat tosi mukavia ihmisiä.

      Eri mielenterveyden häiriöihin suhtautumisessa on myös eroja. Olen kuullut, että bisneselämän työnhaussa katsotaan jopa eduksi, jos on kokenut työuupumuksen, silloin on kaikkensa antava tyyppi.
      Mikähän olisi väheksytyin? Syömähäiriöt? Skitsofrenia?

      Samaa mieltä tästä, meri. Ihminen ilman säröjä on robotti.

      Poista
  4. Mielenterveyskirjoja on moneen makuun, mutta kun henkilöllä on masennus, niin ei siellä sängynpohjalla lueta kirjoja. Tietysti on poikkeuksiakin, mutta oman kokemukseni mukaan kognitiiviset taidot häviävät sairastumisen mukana. Palautuvat kyllä, kun ihminen voi paremmin. Minulla on myös monen vuoden taustaa mielenterveystyöstä, mutta pahimmalta on tuntunut lähipiirin sairastumiset. Kun ihmisellä on niin paha olla, että ei pysty puhumaan, ei nukkumaan, ei tekemään mitään, olemaan vain uupunut. Tämä on todellisuutta monen ihmisen kohdalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, näinhän se on, kun sairaus on päällä ja vaikea.

      Mainitsemassani Oikarisen kirjassa Lucian silmät kerrotaan sekä manian riehakkuudesta että masennuksen täydellisestä voimattomuudesta. Sama henkilö, joka on pari viikkoa aiemmin säteillyt tuntikaupalla näyttelynsä avajaisissa korkeissa koroissa ja sitten joutunut harhaisena sairaalaan, makaa nyt sängyssä jaksamatta nousta suihkuun tai hakea itselleen voileipää, koska kokee että sängystä on joka paikkaan pitkä matka ja voileipä liian monimutkainen ruoka. "Tästä ei helposti pääse, liian raskas ruumis, liaan monta vaihetta nousta ylös."

      Kirjat ovat hyviä sairastuneen läheisille ja hänelle itselleen vertaistukena toipumisvaiheessa ja myös lievemmmistä häiriöistä kärsiville ihmisille. Ihminen voi pärjätä hyvin ulkoisesti, mutta ihmetellä, mikä minua vaivaa, kun en ole onnellinen, ja koittaa löytää vastauksia ja ymmärrystä kirjoista. Silti olen kyllä itse kokenut toisen ihmisen myötätunnon ja rohkaisun kirjoja parempana. Toinen ihminen voi auttaa hyvinkin nopeasti, mitä kirjojen lukeminen ei koskaan tee.

      Poista
    2. Samaa mieltä. Olen auttanut sitten niissä kotihommissa, siivouksessa, pyykinpesussa, ruoanlaitossa jne. Sairastunut on usein niin uupunut, että ei jaksa vaihtaa vaatteita eikä käydä suihkussa.

      Poista
  5. Minä olen lannistua joka viikko. Se avittaa, kun viikonloppuisin otan kumarat. Niin on kuin talvivaara tulvahtaisi ylitse patovallien ja paineet helpottavat. Ehkä juuri tämä viikonvaihteeseen sijoittuva lannistuksen alasajo sitoo vielä minut muitten kanssakulkijoitten joukkoon?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jollakinhan sitä lannistusta on alas ajettava. Hauska kielikuva sinulla, tuo talvivaaran tulviminen.

      Koita kestää, ketjukolaaja!

      Jos ei olisi kirjoja, niin tämä pimeys olisi minulle sietämätöntä.

      Poista

Isänpäivän aamuna elettyä ja ajateltua

Vietämme isänpäivää kahden vanhimman lapsenlapsemme ja perheen lemmikkikoiran kanssa Tuusulassa. Olemme täällä muutaman päivän nuorten...