Muistan Suomen Kuvalehdestä kolumnin Minun Afrikkani, jota kirjoitti nimimerkki Heimopäällikön morsian. Oikein odotin lehteä juuri tämän kiinnostavan, hauskan kolumnin vuoksi. Sama henkilö Katariina Laurila, psykologi, toimittaja ja teatterintekijä, on nyt lähes parikymmentä vuotta myöhemmin kirjoittanut yhdessä toimittaja Leena Hirvosen kanssa kirjan Heimopäällikön morsian, joka perustuu Laurilan Afrikassa asuessaan tekemiin muistiinpanoihin ja keskusteluihin.
Laurila lähti Tansaniaan 2000-luvun alussa noin vuodeksi kehitystyöprojektiin, mutta viipyikin Afrikassa seitsemän vuotta ja oli lopuksi paikallisten mediayhtiöiden johtaja.
Seurustelu ja avioliitto hopeahousuissa treffeille saapuneen heimopäällikön Mtemi Shambwen kanssa oli yllätyksiä täynnä, mutta sitä oli kaikki muukin. Laurila osallistui maasai-heimon päälliköiden hiv-kokoontumiseen, tutustui Reilun kaupan kahviplantaasien korruptioon, keskeneräiseksi jääneisiin koulutyömaihin, huippumuodin näytöksiin ja musiikkipiireihin.
Syvimmin mieleeni jäi Laurilan tomeruus asioiden hoidossa ja surullinen rakkaustarina, joka alkoi niin suloisesti.
Nostan katseeni ja säpsähdän. Tummat, kutsuvat silmät tuijottavat suoraan silmiini, lähes sieluuni. Silmissä on poikamaista pilkettä ja hymyä ja kaihoa, kaipausta ja lempeyttä. Silmät ovat upeimmat joihin olen koskaan katsonut. Ehkä myös upeimmat, jotka ovat koskaan katsoneet minua. Unohdun hetkeksi lapsuuden satukirjani sivuille, ja minusta tuntuu, että tuijotan suoraan syvälle Serengetin kirahvin silmiin.
Toinen avustustyöstä kertova kirja, Maria Mustrannan romaani Toivon talo, kertoo nelikymppisestä avustustytön ammattilaisesta Martta Ervastista, joka tapaa Ammanissa syyrialaisen, koko perheensä menettäneen nelivuotiaan pikkutytön Nouran, joka saa Martan luopumaan ammatillisesta roolistaan. elämästään Suomessa ja kaikesta, mikä on ollut siihen asti tärkeää.
Lähimmät, Suomessa odottava puoliso ja sisar, yrittävät saada Mariaa järkiinsä ja palaamaan kotimaahan. Myös paikalliset, Syyriasta ja Irakista tulleita pakolaisia auttavat jordanialaiset, muistuttavat, että tämä tyttö on vain yksi monista, mutta Marialle on itsestään selvää, että hän on vastuussa juuri tämän tytön kohtalosta.
Vain sota-ajan kokenut mummu tuntuu ymmärtävän. Hän kirjoittaa kirjeen, jossa mainitsee siskon moitteen ja epäilyn siitä, että Maria olisi vain etsimässä tytöstä vastausta sisäiseen tyhjyyteensä. Mummusta Noura ei ole huono vastaus.
Kerttu sanoo, että heität elämäsi hukkaan. Sinun parastasihan hän ajattelee, mutta minä olen eri mieltä. En ole kertaakaan katunut, kun olen jotakuta kurjaa auttanut. En ymmärrä, miksi toisista huolehtiminen on nykyään niin epämuodikasta. Miksi naisten taipumuksesta myötätuntoon ja hoivaamiseen on tullut heikkous, joka orjuuttaa heidät? Milloin uhrautumisesta tuli syntiä?
Mummu kirjoittaa myös, että nykymaailma on väärässä siinä, kun se opettaa meille, kenestä kuuluu piitata ja keillä ei ole niin väliä.
Samaa sanovat paikalliset Martan ihmetellessä, miten Jordania, niin pieni ja köyhä maa, ottaa kaikki tulijat vastaan aina uuden sodan puhjettua naapurimaissa. He ovat veljiämme, toteavat jordanialaiset.
Tässä kirjassa kuten Heimopäällikön morsiamessakin on henkilökuvauksen ja jännittävien tapahtumien ohella kiinnostavaa ajan ja paikan kuvausta sekä ruohonjuuritason tietoa kulttuurista ja toimintatavoista.
Marko Annalan romaanissa Ylva seurataan erakoksi keskelle korpea vetäytyneen elämänsä toista ja ehkä viimeistä suurta teosta valmistelevan kuvataiteilija Konradin ja yläkoulua käyvän hämmentyneen Ylvan elämää. Ylva on kohdannut ison menetyksen ja hakeutuu surussaan synkkään metallimusiikkiin viehtyneen pojan seuraan. Annala määrittelee romaaninsa henkilöt seuraavasti: "Tyttö, jolla ei ole isää. Poika, jolla ei ole järkeä. Mies, jolla ei ole malttia." Kirjan neljäs tärkeä hahmo on susi.
Lukija pääsee mukaan sudenpennun tajunnanvirtaan epilogissa ja lopuksi prologissa, jossa on jatkoa alun tilanteeseen. Nämä kuvaukset valaisevat takaumina myös sitä, mitä tapahtuu romaanin nykyajassa.
Tarina on tummanpuhuva, verinen ja mystinen. Kannen ja lukujen väliin sijoitettujen kuvien tyyli noudattaa tekstin sävyä. Upeat mustavalkoiset kuvat ovat kahden kuvataiteilijan tekemiä, Petri Ala-Maunuksen ja Iita Annalan. Kannen maalaus on Petri Ala-Maunuksen ja suunnittelu Jussi Karjalaisen.
Vieras eläin huutaa. Se kuulostaa pelottavammalta kuin mikään aiemmin kuulemani, jopa kurjen huutoakin pahemmalta, vaikka en ole vielä sitä kuullutkaan, sillä tämä on ensimmäinen kesäni, mutta minä tunnen kurjen, tunnen haukan, tunnen myyrän, karhun, syyssateen ja paukkupakkasen, ja tunnen tämän oudon eläimen, ja se on näkemistä, enkä osaa sitä paremmin selittää.
Minua pelottaa ja vedän pääni takaisin kiven suojaan. Me kävimme väärän saaliin kimppuun. Tuo outo eläin ei luovuta. Sekin rakastaa laumansa lapsia. Ja sen lauma on paljon minun laumaani isompi.
Norjalainen dekkarikirjailija Karin Fossum on tunnettu varsinkin Konrad Sejer -sarjastaan, jota hän on kirjoittanut jo parikymmentä vuotta. Tämän sarjan neljästoista kirja Formørkelsen (2018), on ilmestynyt viime vuonna suomeksi nimellä Pimennys. Suomentaja on Tarja Teva, kuten valtaosassa Fossumin tuotantoa.
Aviopari ja juuri kävelemään oppinut poika ovat majoittuneet hotellihuoneeseen. Vanhemmat haluavat selvittää avioliittonsa tilaa ja pojan huoltajuutta, koska ero on todennäköinen. Kun pikkupoika putoaa parvekkeelta molemmat syyttävät toisiaan. Komisario Sejer kuuntelee heidän kertomuksiaan traagisen aamun tapahtumista ja koittaa löytää yksityiskohdan, joka paljastaisi, putosiko poika vahingossa vai pudottiko jompi kumpi vanhemmista hänet alas kadulle.
Pidän kaikista Fossumin kirjoista hänen luomiensa viisaitten poliisien Sejerin ja Skarren vuoksi ja siksi, että Fossumin rikostapauksissa ei koskaan ole kyse mustavalkoisesta asetelmasta. Ihmiset ovat olosuhteittensa armoilla eikä kukaan ole kokonaan paha.
 |
| Osa Näkemiin taivaassa -DVD:n takakannen kuvaa |
Kiinnostuin Pierre Lemaitren kirjoista luettuani bloggari Elegian kirjoituksen kirjasta Näkemiin taivaassa. Huomasin, että kirjan pohjalta tehty elokuva on lähikirjastossani ja hain sen. Hyvä että hain. Elokuva ylitti odotukseni.
Elokuva kertoo ajasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskassa. Rintamalta palanneet kolme sotilasta koittavat pärjätä parhaan kykynsä mukaan.
Taiteellisesti lahjakas Edouard on menettänyt kasvojensa alaosan ja rakentaa itselleen mitä mielikuvituksellisimpia naamioita eri tilanteisiin.
Elokuva on juonellisesti rikas, visuaalinen elämys aikakauden miljöineen, väreineen ja vaatteineen. Vakavasta aiheesta tehty veijarimainen toteutus toimii hyvin. Elokuva on viipyillyt mielessäni, tätäkin kirjoittaessani tunnen sen elämänmyönteisyyden, samaa humaaniutta kuin italialaisessa Roberto Benignin draamakomediassa Kaunis elämä.
Ei ihme, että Näkemiin taivaassa on palkittu Ranskassa peräti viidellä César-palkinnolla.
Olen käynyt myös elokuvateatterissa katsomassa muutaman uuden elokuvan.
Eternity: Niin hidas, tylsä ja mitäänsanomaton, että nukahdin keskellä elokuvaa.
Hamnet: Ihan mukiinmenevä, en nukahtanut.
Humiseva harju: Pidin kovasti. Ohjaaja on luonut kirjan pohjalta liioittelevan maagisen sadunomaisen maailman, jossa köyhä on rutiköyhä ja rikas upporikas. Kun nuori tyttö valitsee rakkauden sijaan vakauden, hänelle katettu pöytä on kuin lastenelokuvan Prinsessa Pikkiriikin pinkki herkkuvuori ja hänen muotitaloista tilatut haute couture -hörhelönsä täyttävät kaksi huonetta. Luokkaero saa valitsemaan väärin, mutta intohimoa ei pysty sammuttamaan, se riuduttaa, tekee hulluksi ja tappaa. Värit on valittu harkiten, järkielämän pastellit vastaan erotiikan tulipunainen. Räiskyvä, persoonallinen tulkinta klassikkokirjasta.
Lainasin vertaillakseni kirjastosta saman kirjan pohjalta tehdyn perinteisemmän elokuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti