tiistai 1. joulukuuta 2015

Lisää sisustamisesta, Oranssiunikon alla, viidakkoverhojen katveessa

Edellisessä kirjoituksessani esittelin Raisa Lardotin Himosisustajan muistelmat.
Aloin muistella, miten monessa asunnossa olen asunut vähintään vuoden ja päädyin tusinaan seitsemällä paikkakunnalla: lapsuudenkoti Pomarkussa, Tampere, USA, Helsinki, Tuupovaara, Kuhmo ja Kouvola. Kotini ovat olleet maalaistalossa, kerrostaloissa, rivitaloissa, omakotitalossa ja nyt taas kerrostalossa.  
Muistin, että onhan minullakin pieni sisustusaiheinen muistelmateksti, jonka joskus kirjoitin Kodin Kuvalehden kirjoituskilpailuun. Teksti julkaistiin, ja olen saksinut sen talteen. Kas tässä bloggarinne Marjatan onnenhetkiä kauan sitten. 

Aamupäivän ostosrieha

Ensimmäinen oma kotini oli kunnan järjestämä kerrostalohuoneisto Tuupovaarassa. Muutimme sinne innokkaina vastavihittyinä opettajina mieheni kanssa 70-luvun puolivälissä. Meillä oli mukanamme vain valtavasti kirjoja ja miehen vanhempien vanha sohva. Onneksi olin tehnyt kovasti töitä opettajan sijaisena kevätkaudella ja opettajana kesän ehtolais- ja kertauskursseilla mieheni ollessa armeijassa, joten meillä tuntui olevan paljon rahaa kodin laittamiseen.

Kesäpalkoillani ostimme koko sisustuksen yhdellä ainoalla kaupunkireissulla Joensuun liikkeiden kesäalesta. Löysimme suit sait oranssin pyöreän pöydän ja tuolit keittiöön, verhoiksi Marimekon tummanruskeaa Pippuria, olohuoneeseen ison tummanruskean Skaala-kirjahyllyn ja seinälle palan kangasta, jossa komeili oranssi unikko. Olohuoneeseen ostimme Marimekon kirkkaanvihreäkuvioiset verhot. Ostimmehan me myös sängyn ja kirjavia räsymattoja. 

Sisustusshoppailumme on varmaan eräänlainen ennätys. Pari kolme tuntia siinä meni. Iltapäivällä olimme jo kotona juomassa korvapuustikahveita onnistuneiden ostosten kunniaksi. 

Vuoden päästä tähän 70-luvun värikkääseen kotiimme syntyi pieni poikavauva. Hän nukkui äitiyspakkauslaatikossa siihen asti, kun kasvoi siitä ulos. Siihen aikaan tämä oli yleinen tapa. Laatikkoon ommeltiin vain kankainen rypytetty reunakoriste, pojalle tietysti vaaleansinistä. Muutoin vauvanvaatteetkin noudattivat kotimme värejä, kirkasta oranssia, keltaista, ruskeaa ja vihreää. Tyyliä kutsutaan nykyään retroksi. 

Jo äitiyslomalla aloin kyllästyä räikeisiin väreihin. Koti alkoi vähitellen saada rauhallisempia sävyjä. 

Nykyään meillä on aamupäivän ostosriehasta jäljellä enää kirjahylly, uudelleen maalattuna. 
Kun katselen albumikuvia avioliittomme alkuajoilta, en voi ymmärtää, miten saatoimme elää niin skitsofreenisessä värimaailmassa. Silti hymyt ovat leveät, ja onni paistaa pienen perheen kasvoilta oranssiunikon alla, viidakkoverhojen katveessa. Se oli ensimmäinen rakas kotimme. Siellä meistä tuli perhe. 




Seitsemänkymmenluvulla otetut kuvatkin muuttuivat muutamassa vuodessa oransseiksi. Itselaukaisijalla otettu perhekuva oli liian vaikea korjata. Nämä kaksi kuvaa voitiin vielä pelastaa. 



14 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus. Nostalgiaa. Itsellänikin heräsivät monet muistot. Muuttoni ovat jääneet kyllä vähemmälle. Oma reittini kulkee - Hartola- Uusikaupunki- Kalanti- Syöte.
    Kodissani oli myös -70 alussa voimakkaita värejä. Esim maalasin koko seinä punaiseksi. Huh, huh. Eka kodissamme ei ollut kuin kaksi laatikollista kirjoja, patjat ja mustavalkoTV.
    Samaten kaipaan niitä kuvia, jotka muuttuivat ajan oloon oranssiin vivahtaviksi. filmi oli sen sorttista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle nuo sinun asuinpaikkasi ovat ihan vieraita. Pitää mennä karttakirjasta katsomaan.

      Ennen ei opiskelijoilla ollut muuta omaa kuin kirjat ja vaatteet. MInäkin asuin loppuvaiheen opiskelustani Satossa, joka silloin oli Satakuntalaisen osakunnan opiskelijatalo. Se muuttui kesäksi lomahostelliksi, jolloin huone piti tyhjentää ja lähteä muualle. Ei se tuntunut yhtään hankalalta.

      Oman asumisen aloittaminen oli niukkaa. Meillä ei esim. ollut puhelinta ollenkaan Tuuupovaarassa, jossa asuimme kaksi vuotta. Kävimme naapurissa soittamassa, jos tuli jotain niin kiireistä, ettei sitä voinut kirjeellä hoitaa. Aikaa ei todellakaan kulunut somessa, kun sitä ei ollut. :) MustavalkoTV meilläkin oli ja siinä tosi huono kuva.

      Poista
  2. Voi nuoren parin onnea, sen näkee kauas! Seitsemänkymmenluvun värit olivat kyllä tosi psykedelisiä. Muistan yhden puolituttuni, ikäiseni,silloin nuoren naisen joka maalasi huoneensa violetilla ja keltaisella! En sittemmin kuullut kuinka hän voi niissä väreissä :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan lapsiahan myö oltiin!
      Paitsi värit niin kuviotkin saattoivat olla psykedelisiä. Minulla oli haalaripuku, joka oli niin kiemurainen, että varmaan silmissä vilisi niillä, jotka minua kohti tiirasivat.
      Violetti ja keltainen tuovat mieleen Oulun yliopiston seinät. Siellä on isoja pintoja väreillä, jotka ovat kuin suoraan lasten värikynistä .

      Poista
  3. Mielenkiintoinen kirjoitus. Minua on mietityttänyt nuo värit viime aikoina. Luin yhden kotimaisen kirjan, ja minusta tuntui, että se eli 1970-luvussa. Sinun tekstistä paistaa oma kokemus. Luin jostain muualtakin 1960-luvun väreistä. Itse sijoitan nuo älyttömät värit juuri 1970-luvulle, kun edellisen hahmoton aivan erilaisena värien kautta, hyvin hillittynä.

    Mainitset Oulun yliopiston seinät tuossa edellisessä kommentissa. Ne järkyt oranssit seinät, väriä niin ulkoseinissä kun sisällä. Ja Linnanmaan opiskelija-asunnot, nekin erottuivat väreinä ja sama jatkui sisällä. Punaiset seinät ja lattia vielä 1990-luvulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minunkin muistikuvissani 60-luku oli harmaata ja nuorisomuotiakaan ei vielä ollut. Tytöt pukeutuivat kuin aikuiset naiset, minullakin on 69-ylioppilaskuvassa hyvin rouvamainen habitus, laitetut hiukset ja jakkupuku. Jo parin vuoden päästä oli suorat hiukset, Afrikka-mekko, microshortsit ja maxihameet.

      Minulla nousee mieleen elokuva, jossa on onnistuneesti toteutettu 70-luvun värimaailmaa ja elämää muutoinkin, Saara Cantellin Tähtitaivas talon yllä. Ja eikös myös joissain lastenelokuvissa mm.Risto Räppääjissä ja Onnelissa ja Annelissa ole tätä tyyliä.

      Poista
  4. Äärest ihanat nuo kuvat onnellisesta nuoresta perheestä! Isän silmien loiste - siitä ei voita mikään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, hää ol nii onnessaan ja ihmeissään. Pojalla oli paha koliikkikin, mutta ei se masentanut ja tuossa kuvassa se on jo ohi.

      Poista
  5. Kyllä on niin 70-lukua, niin 70-lukua! Kammosin itse pitkään kaikkea ko. mauttomuuden vuosikymmeneen liittyvää, mutta nykyään olen kuitenkin ruvennut pitämään 70-luvun keltaisesta. Mutta oranssi ja vihreä ja varsinkin niiden yhdistelmät, ei kiitos! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jo vain! Huomasithan eteisen oransiin seinän! Mulla oli tuossa kuvassa pitkä kirjava intianpuuvillahame, mutta se ei näy. Miehen farkut olivat mallia bell bottom, tosi leveät nilkoista. ;)

      Tuija, jos et ole nähnyt, niin etsi ja katso joskus Saara Cantellin leffa Tähtitaivas talon yllä. Siinä kuvataan kolmen sukupolven naisia, 40-luvun, 70-luvun ja nykyajan. Kun harmaista sotakuvista siirrytään leiskuviin hippivuosikymmenen näkymiin, niin siinä kyllä häikäistyy. Se on muutoinkin hyvä leffa.
      Se mikä 70-luvulta jäi hyväksi perinnöksi oli tietty rentous niin pukeutumisessa kuin sisustuksessakin. Sitä ennen oli aika tarkkoja sääntöjä, yo-juhliinkin piti olla jakkupuku päivällä ja iltajuhlaan juhlamekko.

      Poista
  6. Kaiken tuon minkä kirjoitit voisin allekirjoittaa oranssine kukkineen ja S:n potkupukuineen. Meillä presiis samat ja muutama karmea tapetti ekasta kodista Pellosta heti 70- luvun alusta.
    Harmi ettei ole värikuvia tuolta ajalta, otettiin kyllä, mutta ovat muuttuneet käyttökelvottomiksi.
    Vanhojen kuvien katselu, vanhojen vaatteiden tutkiskelu ja muutenkin muistelu kuuluu nykyään jokaiseen päivään. Ei suinkaan me olla tultu vanhoiksi?
    Parhaimmat, hyvin säilyneet esim.verhot, puserot ja kengät ovat onneksi nyt suurta huutoa ja omista lapsistakin löytyy retrofriikki, kuten tiedät.
    Muistelot herää taas, kun joulukoristeet, joululiinat ym.kaivetaan esille...
    Mukavaa ja ihanaa joulun odotusta Sinulle ja rakkaillesi 💕

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloin ei ollut niin kovin monia vaihtoehtoja kuin nykyään, joten monesti kaikilla oli ihan samoja vaatteita. Raskaana olevilla oli mm yleinen univormu ruskeat samettilappuhaalarit, ja lapsilla oli ulkona Reiman puvut, kahta tai kolmea väriä.

      Suurin osa meidänkin kuvista on mennyt liian huonoksi. Kuvien kiinnitysprosessissa on ilmeisesti tehty jotain väärin. Unto on onneksi saanut pelastetuksi joitain.

      Riitta, minulla on nostalgialaatikko varastossa, pikkutavaraa. Haen sen aika ajoin ja ihmettelen. Eläkkeellä on mukava mietiskellä ja järjestellä muistojaan.

      Juu, tiedän. Hyvä, että olet onnistunut säilyttämään jotain, mikä kelpaa retroilijalle.

      Joulu on ihan parasta perinteiden aikaa. Minulla on koulussa tekemiäni joululiinoja. Ihmettelen, miten hienoja olen osannut tehdä, reikäommelta pellavakankaalle ja tonttuja pikkuruisilla ristipistoilla. Enää en osaisi.

      Samoin sinne teille hienoja tunnelmia! <3

      Poista
  7. MM
    ai oot opettanut näillä raukoilla rajoilla!
    Ite olin noina aikoina Kiihtelysvaarassa, Pieni luokka mahtui autooni ja yhellä äidinkielen tunnilla ajeltiin Tuupovaarassa ja kuunneltiin radiosta Pronominirokkia; saattoi joku oppilas oppiakin pronomineista osan. :)

    Turvavöittä ajelimme.

    Nykyään ei tulis kuuloonkaan järjestää moinen liikkuva laboratorio.
    https://www.youtube.com/watch?v=EtMioYwakzE

    VastaaPoista
  8. Hikkaj, kyllä vain, kaksi vuotta oltiin Tuupovaarassa. Minä auskultoin ensin, kuljin linja-autolla Joensuussa 1975 -76 ja mies ajeli kiertävänä englannin opettajana pikkukouluilla. Hänellä ei ole kuulemma ollut niin leppoisaa työtä sen koommin. Toisena vuonna mies auskultoi ja minä olin vähän syksystä ja keväästä yläasteella kielten opena, suurimman osan vuotta äitiyslomalla.
    Tykkäsimme Pohjois-Karjalasta tosi paljon, mutta siellä ei olisi ollut vakinaista työtä kuin toiselle meistä.

    Ilman turvavöitä tietty. Oi niitä aikoja ...silti tunsimme olevamme turvassa.

    Kiitos Pronominirokista. Mikä tanssi!

    VastaaPoista

Laura Gustafsson, Pohja (Mielenterveysviikko)

Laura Gustafsson kertoo kirjansa alussa pyrkineensä kirjoittamaan niin rehellisen kirjan kuin suinkin  osaa ja näyttämään itsensä tä...