keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Anu Silfverberg, Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä, 2013




Onpas selväpäinen nainen! Tällainen ajatus nousi päällimmäiseksi mieleeni lukiessani Silfverbergin esseekirjaa. Kirjassa on kirjoittajan oman raskaaksitulo- ja synnytyskokemuksen kuvaus ja sen lisäksi paljon hämmästelyä siitä, mitä kaikkea tärkeää sukupuolisuudesta ihmiselle ei kerrota alkaen koulun seksittömästä sukupuolivalistuksesta ja päätyen imetyksen vaiettuun hankaluuteen. 
 
Olen lähes kaikesta samaa mieltä Silfverbergin kanssa. Ei ole mitään järkeä palata kaikessa ”luonnollisuuteen”, kun parempaa on kehitetty tilalle. Kantoliina on välttämättömyys köyhälle afrikkalaiselle, jonka on sekä kuokittava pellolla että hoidettava lapsensa, mutta hän ottaisi varmaan mielellään vaunut pellon viereen varjoa tarjoavan puun alle ja antaisi lapsensa nukkua rauhassa siellä. Hän ottaisi mielellään myös äitiysloman, niin ettei tarvitsisi heti synnytettyään huhkia pellolla. Meillä Suomessakin on naisia, jotka haluavat palata esiäitien aikaan kuvitellen romanttisesti, että se oli kaikessa parempaa: luomusynnytys, kantoliinat, kestovaipat, täysimetys nelivuotiaaksi (huh huh), kotihoito kolmivuotiaaksi, ”vaistovanhemmuus”.  Minulle tulee näistä Silfverbergin luetteloimista kiintymysvanhemmuus-termeistä kestoiluista ja mammailuista mieleen huuhailu. 

Luonnollisuus ei ole koskaan ollut naisen paras ystävä. Luonnollista on se, että naiset kuolevat synnytyksiin ja elävät elämänsä ainaisen reproduktion merkeissä, elleivät kuole yrittäessään.

Familismin aate on viime aikoina vaikuttanut niin, että yhä useammat nuoret äidit jäävät aivan turhaan, syyllisyydentuntoisiksi propagandoituina, kotiin tylsistymään ja tylsistämään lapsensa moneksi vuodeksi. Älykkäinä pidetyt ihmiset vakuuttavat myös kirkkain silmin, että kotona olo lasten kanssa se vasta antaakin valmiuden mihin tahansa johtopuolen tehtäviin, koska organisointikyky naisella kotona kehittyy huippuunsa. Tässäkin on sitä äitikortti-harhaa: äitinä minä olen ylivertainen kaikessa! Come on!  Mielestäni lapset tarvitsevat leikki-iässä erityisesti vertaisseuraa, ja sehän on meidän yhteiskunnassamme järjestetty erinomaisen hyvin päiväkodeissa. 

Juuri nyt haluaisin, että joku antaisi tarkan aika-arvion siitä, miten ja koska maailma muuttuu. koska päästään aikaan, jolloin naiset eivät ole mystisiä emoja vaan ihmisiä? Se olisi ehkä myös aika, jolloin koti vastaan päiväkoti  -sota olisi päättynyt jonkinlaiseen tolkulliseen kompromissiin, ja aika, jolloin vanhempainvapaat jaettaisiin kummankin sukupuolen kesken ja niiden kustannukset kaikkien työnantajien kesken.

Äiti on tietenkin lähellä lasta, varsinkin vauva-aikana, koska lapsi on kasvanut hänen sisällään ja hän saattaa imettää, mutta moni äiti tekee sen virheen, että pitää itseään yleensäkin ykkösvanhempana ja isää apulaisena. Silfverberg kannustaa isiä vain puskemaan rooliinsa, viemään lapsen kärryihin ja painumaan ulos ilman äitiä.

Sinä äiti, joka väität, että nainen voi ”omia lapsen”, kysy itseltäsi: olisiko mitenkään mahdollista, että miehesi omisi teidän yhteisen lapsenne ja sinä et voisi sille mitään? Että kulkisit tuolla valittamassa, että en voi hoitaa lastani kun isä on ominut sen? Ai ei ole mahdollista? No miten se sitten on mahdollista toisin päin?

Vertailu eläimiin, sikaan ahtaassa porsituskarsinassa, ja lehmään, jonka maidontuotantoa pidetään jatkuvasti yllä, on mielenkiintoista ja koskettavaa. Silfverberg käsittelee eläinten asiaa myös novellikokoelmassaan He eivät olleet eläimiä,2011 ja esseekokoelmassaan Luonto pakastimessa, 2011. Näitä ennen hän kirjoitti parisuhdetta käsittelevän romaanin Kung Po, 2008. Silfverberg on paitsi kirjailija myös toimittaja, jonka terävät kolumnit ovat herättäneet keskustelua.

Kahdesta asiasta olen kirjoittajan kanssa eri mieltä.  Hänen mielestään pojille seksuaalisuuteen herääminen on helppoa ja tytöille vaikeaa, pojat ohjataan nauttimaan ja tytöt varomaan. Minä taas luulen, että tässä asiassa molemmilla on yhtä vaikeaa - eikä pelkästään vaikeaa, vaan myös helppoa ja hauskaa. En halua vetää esiin ”minä poikien äitinä” tai ”minä murkkupoikien opena” -kortteja; poikien hämmennyksen huomaa, kun vähän katselee ympärilleen.
 
Toinen asia, josta ajattelen ja jonka olen kokenut eri tavalla, on odottavan äidin vauvavatsa. Silfverberg on loukkaantunut siitä, miten raskaana olevien naisten vatsaan kiinnitetään huomiota, taputellaan ja kehutaan. Hän kokee kasvavan vatsan hyvin intiimiksi asiaksi. Toisaalta hän on kaikessa sitä mieltä, että me kasvatamme lapsen maailmaan eikä itsellemme. Minä pukeuduin ensimmäistä lasta odottaessani äitiysmekkoon heti toisella kuukaudella, että kaikki jo huomaisivat. Oli ihanaa, kun joku halusi painaa korvansa vatsaan ja kuunnella tai kun joku silitti vatsan päältä ja toivotti pikkuisen tervetulleeksi maailmaan sitten kun aika on. Aina kun näen vauvavatsan, liikutun, mutta en kyllä sano mitään tuntemattomille, koska tiedän että suhtautumisia on monenlaisia. Silfverberg puhuu myös kivuista ja hankaluuksista odotusaikana. Jos näin on, niin vatsan taputtelu saattaa ärsyttää. Minä onnekas en kokenut kivun kipua ennen kuin synnytyksessä; elin odotusaikani valtavassa onnenhuumassa, joten taputtelu sopi siihen.  

Onnenhuumasta vielä loppulainaus. Vauva on jo vähän kasvanut ja äiti levännyt. Äiti lähtee ulos ilman vauvaa, saamaan Omaa Aikaa ja heti tulee ikävä.
Ikävä iskee viiden minuutin kuluttua. Pursuan rakkautta. Nuuhkin käsivarsiani:tuoksuuko minun ihoni jollekin oudolle?  Minusta tuntuu, että ihohuokosistani valuu jotain. Rakkautta haihtuu iholta, mutta sitä tulee koko ajan lisää.



4 kommenttia:

  1. Tämä kirja minun pitäisi lukea. On hyvä, että äitiydestä kirjoitetaan. Turhista paineista ja turhasta syyllistämisestä ei seuraa mitään hyvää. Kirja on paikkansa ansainnut, jos se saa äidit ottamaan äitiytensä vähän rennommin.

    VastaaPoista
  2. Totta! Minä löysin kirjasta juuri tämän puolen. Monet äidit yrittävät suorittaa äitiyttään, kuten kaikkea muutakin, niin täydellisesti ja toisarvoisista asioista murehtien. Kirjan lopussa kirjoittaja antaa myös hyviä käytännön vinkkejä, jotka on itse kokenut toimiviksi, kuten imetyspaidat. Voisin antaa tämän kirjan lahjaksi esim. juuri vauvan saaneelle ja uskoisin, että se kiinnostaa lapsettomiakin. Synnytyskokemus ja pienen vauvan olemus toi elävästi ja haikeasti mieleen omat muistot kaukaa 70-luvulta ja 80-luvun alusta.

    VastaaPoista
  3. Mielestäni kirjassa oli ihan parasta se, että siinä osoitettiin, etteivät kaikki äitien omista päätöksistä ole sittenkään aivan omia vaan seurasta monenlaisista laajemmista yhteiskunnallisista virtauksista. Jos kaikki tekevät samanlaisia itsenäisiä päätöksiä, se on yhteiskuntaa ja kulttuuria.

    Blogisi on niin mainio, etten enää pysy itsekään kärryillä, mitä kaikkea olen mennyt kommentoimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kirjavuorenpeikko!

      Niin, monesti luulee päättävänsä ihan itse, mutta elää vain oman aikansa arvojen mukaan tai seuraa jotain trendiä ja sitä kuvaa minkä on itsestään luonut: minä olen menevä virkaäiti tai minä olen luomuihminen.

      Poista

Tänään tällaista; kesänviettoa lasten kanssa, luettuja kirjoja, koettuja tunteita

Meillä on mieluisia kesävieraita, S, 10 vuotta, ja pikkuveli K, 7 vuotta.   Autoajelut ovat hyviä hetkiä keskusteluihin. Alla olevan j...