sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Mitä lukemistani kirjoista on jäänyt mieleen

Kun on juuri lukenut kirjan, siitä tuntuu olevan paljon sanottavaa, mutta kun aikaa kuluu, niin yksityiskohdat unohtuvat. Päällimmäiseksi jää kirjan tunnelma, joskus jokin viisas ajatus tai jokin asia mikä kirjassa ärsytti.
Nyt kun minulla on tässä useampia kirjoja luettuna, osa kauankin sitten ja  kuvatkin tehtynä, niin tekee mieli kirjoittaa jotain.
Kokeilen semmoista, että kirjoitan lyhyesti, vain sen tärkeimmän tai kysymyksiä herättävimmän, mikä minulle on jäänyt mieleen. 


Alex Schulmanin romaania Eloonjääneet lukiessani pohdin paljon sisaruutta, sitä, miten asema perheessä muovaa meitä. Mietin omaa lapsuuden perhettäni ja omia lapsiani. Minulla on kolme poikaa, kuten myös Schulmanin romaanin perheessä.  
Toinen asia mitä pohdin on temperamentti, miten se säilyy meissä samana läpi elämän. Se joka on lapsena koossapitäjä ja huolehtija on samaa aikuisenakin, se joka väistää pienenä väistää isonakin.  

Mietin sitä, miksi Schulmanin tässä kirjassa  on korostettu sen fiktiomaisuutta verrattuna edellisiin autofiktioina mainostettuihin. Sama perhe ja samat elkeet tässä on kuin edellisissäkin. Eikö sana autofiktio juuri kerro sen, että kaikkien tapahtumien ei tarvitse olla totta? 

Alex Schulman on sanonut jossain haastattelussa kirjoittavansa kirjoja, joissa tuska on suurta.
Hän on onnistunut siinä, hänen kirjoittamansa tuska välittyy lukijaan suurena.
 



Myös Jarkko Tontin romaanissa pohditaan sisarusten suhdetta toisiinsa ja erityisesti heidän kilpailuaan vanhempiensa rakkaudesta, mitä kukin saa ja mikä hänelle kuuluu. Saako toinen enemmän?
Pikkumaisuus unohtuu elämän suurten asioiden edessä. Sitä saattaa odottaa perintörahoja, niiden käyttöäkin jo suunnitellen, mutta kun elämä yllättää, niin  arvokkainta on ihmisyys ja hyvät ihmissuhteet. 
Ihminen tarvitsee uskoa ja toivoa, haaveita. Vielä enemmän hän tarvitsee hemmottelua ja tunnetta välittämisestä.
Perintö on hyvin rakennettu romaani. Sävyn muutos salaisuuden paljastuttua on kuin kolea talvipäivä olisi yllättäen muuttunut lämpimäksi kesäpäiväksi
Maailmassa on myös hyvää.




Nina Lykke kuvaa romaanissaan Kohonnut riski hyvin toimeentulevan, kyllästyneen keskiluokkaisen ihmisen elämän sietämätöntä keveyttä niin perusteellisesti, että se jättää tympeän olon. Kun ihmisellä on kaikkea, hän ajautuu tylsyydessään vahingossa  rakkaussuhteeseen seksisuhteeseen, joka tuhoaa kulahtaneen avioliiton. Kun ei osaa vastaankaan panna, niin kohta ollaan taas samassa tilanteessa. 
Se on fysiikan laki aivan kuten painovoima, on yksinkertaisesti mahdotonta himoita jotain minkä jo omistaa. Tarkoitan vain, että jos meistä tulisi pari, jos asuisimme täällä vakituisesti, meidänkin suhde rauhoittuisi väistämättä. Tännekin tulisi arki. Muistitko ostaa maitoa, mitä syödään päivälliseksi, voisitko viedä roskat. 
Pidin Nina Lykken edellisen romaanin Ei, ei ja vielä kerran ei naistyypistä. Hän, Ingrid, on tomera, ei sellainen kyynínen ja tahdoton ajautuja kuin Kohonneen riskin päähenkilö Elin. 
Mustaa huumoria ja muistutus siitä, ettei ihmisen kuulu saada kaikkea - kelpo romaani - mutta olisin kaivannut oheen jotain raikasta ja hyvää. 



Mä olen ajatellu niinki, ett elämän ankaruudes on sen komeuski.

Unohtaa ei saanut, se oli ihmisen pelastus. Miten muuten osaisi elää ihmisiksi?

Ylpeys, arvokkuus, oikeudenmukaisuus, taattua Joenpeltoa.
En ole lukenut Eeva Joenpellon romaaneja sitten 80-luvun. Tämä kirja, Jottei varjos haalistu, palautti mieleeni, miten paljon hänen kirjoistaan nautin. Joenpellon kirjat ovat juurevasti omassa ajassaan ja miljöössään ja silti ajattomia.

Tunne tämän kirjan luettuani on kohottava, toisin kuin Lykken romaanin jättämä tunnetila.



Upea kansi, jossa tähdet tuikkivat ja onko siellä tähdenlentokin!

Luin Ocean Vuongin romaanin On Earth We're Briefly Gorgeous äskettäin, kun esseekirja Suom. huom. oli vielä vahvana mielessäni.
Vuongin kirja on juuri ilmestynyt myös suomeksi nimellä
Lyhyt maallinen loistomme. Jonotan sitä kirjastosta, mutta halusin lukea suomennosta odotellessani kirjan ensin alkukielellä. Englanninkielisen kirjanhan saa myös paljon halvemmalla kuin suomenkielisen. 

Mietin suomentajalle mahdottomia kohtia:
 - I know. It's not fair that the word laughter is trapped inside slaughter.
Miten suomenkielestä käännettäisiin toiseen kieleen esim. semmoinen, että ies on vangittu sanan mies sisään. Mahdottomuus!
- Only when I utter the word do I realize that rose is also the past tense of rise. That in calling your name I am also telling you to get up. I say it as if it is the only answer to  your question - as if a name is also a sound we can be found in. Where am I? Where am I? You're Rose, Ma. You have risen.  

Kirjan suomalainen nimi on huono. Maallinen? Ihan kuin kyseessä olisi jokin uskonnollinen kirja, ja substantiivimuoto arkipäiväistää kauniin merkityksen.
Vuong painottaa sitä, että jonkun ihmisen pitää nähdä toinen ihminen, että tämä voisi loistaa hetken upeana. 

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa mainittiin Juhani Lindholmin kirja Kalassa kielen merellä. Tilasin sen ja sain päivässä. Vaikuttaa hyvältä!
Nyt pidän hieman taukoa ennen kuin uppoudun tähän mereen. 
Muutakin voi tehdä kuin lukea. 
Huomenna kävelen aamulla pari tuntia kävelykumppaneitteni kanssa ja iltapäivällä uin ja nautiskelen uimahallin saunassa.

Ihanaa, että taas pääsee paikkoihin, jotka ovat olleet pitkään suljettuina.  

Kävin jo elokuvissakin - parikymmentä katsojaa olisi otettu samaan näytökseen, meitä oli neljä. Minari, 80-luvun elämää Arkansasin maaseudulla. Nautin isoäidin ja pikkupojan suhteen kuvauksesta. Hyvin näyttelevä lapsi! 



12 kommenttia:

  1. Mielenkiintoisia kirjoja olet taas lukenut ja tiivistit hyvin niiden herättämät tunteet. Eeva Joenpelto on kuulunut pitkään kirjailijoihin, joihin haluaisin tutustua paremmin.

    On ihanaa, että yhteiskunta alkaa jälleen hieman avautua. Harmittaa, etten uskaltanut osallistua rippijuhliin, mutta enemmän sapettaa kuitenkin yhä vallitseva tilanne. Eipä koronavirus katso, onko kyseessä julkinen tilaisuus vai yksityistilaisuus, vaikka näihin on eri suositukset. Kesää ja toivottavaa vapautumista kohti! Nyt odotan minäkin jo elokuviin pääsyä. En ehkä ärsyyntyisi edes paperipussin ropinasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi tuntunut normaalimmalta, jos olisi ollut vähän enemmän väkeä. Ei meillä kyllä yleensäkään porukka käy paljon katsomassa Minarin tyyppisiä elokuvia, joissa ei ole väkivaltaa ja seksiä.

      Meillä on vajaan kahden viikon kuluttua lakkiaisjuhlassa käynti Tuusulassa. Vieraiden käynti on porrastettu, ja jos vain sää sallii, niin piha on käytössä.
      Ja nyt on liput niin Ateneumiin Repinin töitä katsomaan kuin Mänttä-Vilppulaan Banksy-näyttelyyn. Kaikki on tietysti epävarmaa.
      Varovaisuus jatkuu. Onnneksi ilmaantuvuusluku on laskusuunnassa.

      Poista
  2. Olen lukenut Eloonjääneet ja samanlaisia mietteitä nousi minullekin. Sisaruus veljiini ja omien lasteni sisarussuhde. Parasta sisaruudessa on se, että läheisyys säilyy, vaikka ei tavattaisi pitkään aikaan. Ja se, että on jaettu se yhteinen lapsuus, vaikka muistot olisivatkin erilaisia.

    Elokuviin olisi kiva mennä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se muistojen erilaisuus tuli Schulmanin kirjassa hyvin esiin. Rakennekin oli kiinnostava, eteneminen taaksepäin parin tunnin pompseissa ja siinä välillä kulloisenkin tilanteen mieleen nostattamia muistoja.
      Sisarusten ja hyvien ystävien kanssa läheisyys säilyy yhdessä vietetyn ajan vuoksi ja varmaan senkin vuoksi, että on nähty toisensa myös heikkona ja vaikeuksissa.

      Poista
  3. Kyllä minustakin Eloonjääneet Schulmanin omasta perheestä kertoo. Pidin kirjasta. Tontin Perinnön luin heti ilmestyttyä, hyvä kirja sekin. En täysin lämmennyt lämpimälle loppuhuipennukselle, mutta sellaistakin voi olla.... Aikamoista sanaleikkiä noissa Vuongin sitaateissa. Olen kuunnellut sen äänikirjana, mutta en ole saanut blogattua.

    Taidan ottaa sinusta mallia ja niputtaa useamman yhteen! Mukavaa kesää. Meillä on yo- ja rippijuhlia ja kaiken maailman pitämättä jääneitä synttäreitä. Ihanaa on niitä odottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noiden termien kanssa on turhaakin pohdintaa. Tässä Schulman on vaihtanut veljesten nimet, mutta tapahtumat ovat osittain jopa samoja kuin hänen esikoisessaan Unohda minut.
      Se tilanne, mistä lähdetään kerimään taaksepäin on varmaan keksitty, mutta tunnetila tosi. Kertoihan nykyisenlaisen autofiktion isä Knausgård kirjaminänsä käyneen kahdesti isän kuolinvuoteella, vaikka tosielämässä hän oli käynyt kerran, koska tarvittiin kaksi kertaa, että kaikki tarpeellinen tuli ilmaistuksi.

      Minäkin pidin sitä Tontin kirjan loppua hieman liian suloisena. Ihan kuin olisi tullut kiire solmia kaikki langat kauniisti. Olisi siihen voinut jotain säröäkin jäädä.

      Vuongilla on joissain paikoin hieman paatoksellista tekstiä, ja sitten on näitä sanaleikkejä. Kerroin niistä miehelleni ja hän sanoi, että onpas fingerporia.
      Aihe on minusta hyvä, sukupolvelta toiselle siirtyvä muukalaisuuden taakka, sodan jäljet. Ajattelin lukiessani paljon kertojan äidin traagista elämää.
      Kirjoitan tästä varmaankin sitten kun saan kirjan suomenkielisenä.

      Mukavaa kesää, Riitta!
      Toivottavasti pitämättä jääneet juhlat voidaan toteuttaa ja tulevana talvena (tai joskus vielä) päästä matkalle jonnekin ulkomaille.

      Poista
  4. Minua ärsytti Schulmanin kirjassa se lopun juonellinen käänne, joka oli mielestäni epäuskottava. Muuten kyllä pidin kirjasta ja luulin ensin, että se oli sitä samaa autofiktiota, mitä aiemmat. Lykken kirjan sain nyt loppuun, pidin sen pistävistä huomioista hyvin toimeen tulevien ihmisten elämästä. Romaanin loppu oli taas jotenkin pettymys. Eeva Joenpelto on mahtava, luin Lohja-sarjan joitakin vuosia sitten. Mielestäni se oli parempi kuin Ferranten Napoli-sarja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, se yllätys Schulmanilla oli turha koukero. Luin sen vuoksi kirjaa uudestaan ja mietin, että kyllä totuuden olisi pitänyt vilahtaa jossain jo aiemmin uskottavuuden vuoksi, jolloin lukija ajattelisi, että ohho enpä hoksannut.
      Schulman olisi onnistunut paremmin, jos olisi vain jatkanut samaa autofiktiolinjaansa tai sitten kirjoittanut romaanin puhtaalta pöydältä, ei samaa perheasetelmaa selvitellen.

      Kirjojen lopetukset on usein vaikeita.
      Lykkellä oli hauskoja ja pistäviä huomioita, mutta se näköalattomuus alkoi minua jo puuduttaa. Ja tosiaan, loppu olisi voinut korjata paljon. Se vain lässähti. Olisin halunnut ravistella Eliniä. Minulle tuli mieleen erään tutun lausahdus sen jälkeen kun oli riidellyt aviomiehensä kanssa:"Sama kai se on kenen kanssa sitä nussii."

      Onpa hyvä huomio Heidi, tuo Ferranten Napoli-sarjan ja Joenpellon Lohja-sarjan vertailu. Olen aivan samaa mieltä. Joenpelto ei jaarittele kuten Ferrante. Jätin Napoli-sarjan kesken luettuani kakkoskirjan lähes loppuun, mutta Joenpellon kirjoja lukisin milloin tahansa uudestaan.
      Houkuttaako tietokoneella kirjoittamisen helppous liialliseen runsauteen?

      Poista
  5. Ihmettelen kyllä miten ne kirjat joskus kirjoitettiin, ehkä niitä ei jätetty kustantajalle yhtä siisteinä kuin nykyään. Onkohan joku tutkinut miten nimenomaan tekstinkäsittelyohjelmien käyttö on vaikuttanut kaunokirjallisuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan paljon. Erittäin kiinnostava tutkimisen aihe!

      Ainakin käsikirjoituksia tarjotaan enemmän kuin ennen.
      Ennen kustannustoimittaja joutui tulkitsemaan sotkuisia tekstejä, joihin oli tehty käsin lisäyksiä ja korjauksia. Sitä ei enää tarvitse tehdä.

      Nyt tuntuu todella oudolta, että teksti pitäisi kirjoittaa kerralla oikein, sekä sisältö että oikeinkirjoitus. Minä en pystyisi kirjoittamaan mitään kangistuneilla sormillani ellen pääsisi korjaamaan sotkusanoja. Ja miten paljon ärsyttäisikään, jos ei voisi muuttaa jo kirjoitettua oivallettuaan jotain uutta.

      Poista
  6. Hyvä bloggaus, monesti kirjan tunnelma on tärkeä, vaikka bloggauksessa tulee kerrottua yksityiskohdista, (eli puista, mutta metsä jää aistimatta).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jokke!
      Tällä kertaa näin. Olin jo heittänyt muistiinpanonikin roskiin, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin "metsä".

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...