Milloin termi autofiktio oikein otettiin käyttöön? Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjan jälkeen, muistaakseni.
Knausgård kertoi raportoivansa kaiken elämästään, aivan kaiken, jopa enemmän kuin paljastuskirjoissa oli ollut tapana. Osa Knausgårdin kirjojen lukijoista ihmetteli, miten hän voi muistaa kaikki käymänsä dialogit ja detaljit. Termin autofiktio loppuosa jäi heiltä huomaamatta. Knausgård kuorrutti elämänkertomustaan koko ajan ripauksella fiktiota. Hän pyrki kuvaamaan tunteet ja tunnelmat sellaisiksi kuin on ne kokenut ja tarvitsi siksi oikaisuja, vaimennuksia tai paisutuksia itse tapahtumien kuvauksissa.
Ennen Knausgårdia omasta elämästä ammentavista romaaneista puhuttiin elämäkerrallisina romaaneina, joku käytti termiä henkilökohtainen romaani ja jos teos sisälsi arkaluonteisia asioita, siitä käytettiin myös nimitystä tunnustusromaani.
Christer Kihlman ei pitänyt siitä, että hänen romaanejaan kutsuttiin tunnustusromaaneiksi, koska hän ei häpeillyt mitään, ja onhan tuossa termissä omituinen tirkistelysävy.
Mutta siis - mihin me tarvitsemme termiä autofiktio? Miksi se on nykyään niin suosittu romaanimuoto?
Halutaanko myös kirjallisuudessa palvella tosi-tv:n ja oman elämänsä tubettajien tuotteisiin tottuneita ihmisiä? Oikeasti sekä tosi-tv-ohjelmat että tubettajien videot ovat käsikirjoitettuja ja tarkkaan harkittuja, mutta synnyttävät toden seuraamisen illuusion ja kutkun, joka koukuttaa osaa ihmisistä.
Ryhdyin miettimään tätä luettuani Juha Seppälän romaanista Syntymättömän testamentti mainion kohdan, josta siteeraan osan tähän.
Autofiktiota? Kertooko se siitä, että kirjailijan ympyrät pienenevät? Viestiikö se uudesta mestaruuden asteesta? Tuskin kummastakaan. Aiemmin kirjallisuuden keskeinen aihe oli ihminen joka myy sielunsa. Nyt se on autofiktiota, vain yksi merkkituote muiden kulutustavaroiden joukossa. Autofiktio: minä istumassa koneeni ääressä. Kieleni pysyy tarkkana ja rakenteeni lujuuslaskettuina. Tarjoan väärintulkitsijoille mahdollisuuden pitää sitä kylmyytenä (totuus on aina kyyninen). Heihin voi luottaa, he eivät unohda sinua. Porvarillisen vallankumouksen päättymistä vastaa sosialismin kuoleman jälkeen kapitalismin kriisi: kirjallisuuden rooli poliittisuuden välineenä on nolla. Kirjailijat kasvavat vapaasti saalistavien eläimien kulttuurissa.
Seppälä on niitä kirjailijoita, joka haluaa vain kirjoittaa. Hän katsoo, että kirjailija itse oman tuotteensa markkinoijana joutuu sivuraiteelle kamppaillessaan menestyksensä puolesta. Hänen pitää avata elämänsä lukijoilleen, mikä panee kirjoittamaan itsensä vierestä ja nitistää oman äänen.
Näin Seppälä. Jotkut kirjailijat taas ovat hyvin mielellään esillä. Vähentääkö se heidän arvoaan?
Mitä jos seuraavaksi keksitään sellainen tv-pudotusohjelma, jossa kirjailijat kokoontuvat keskustelemaan elämästään ja katsojat äänestävät pois sellaisen joka ei osaa itkeä ja tehdä itseään tykö tarpeeksi hyvin. Ehkä siihen olisi menijöitä.
Seppälä sanoo, että esiintyvät kirjailijat hakevat lukijoidensa "suostumusta".
Heidi Mäkisellä on blogissaan juuri tähän aiheeseen sopiva pakina Kirjailijan brändäys, mikä Seppälän ohella myös innoitti minua kirjoittamaan aiheesta. Klikkaa tästä.
PS Syntymättömän testamentti on todella kiinnostava ja monipuolinen romaani. Kansilehdellä on lueteltu hänen kolmisenkymmentä teostaan, lähes kirja per vuosi. Valokuvaa ei ole.
MM
VastaaPoista'Osa Knausgårdin kirjojen lukijoista ihmetteli, miten hän voi muistaa kaikki käymänsä dialogit ja detaljit. Termin autofiktio loppuosa jäi heiltä huomaamatta.'
Kalle Päätalon Iijoki-sarjan suhteen sama ihmettely joillakin, ei minulla.
Mitähän Kalle ois tuumannu sanasta autofiktio.
Kaikenlaisia sanoja niitä keksitään: pääasia että termi on 'ulkolainen'.
Mitähän tuo ois suomeksi? (höystetty elämäkerta?...) ;)
Juu, pitää olla uusi termi, uusi genre, johon vanhojakin kirjoja kelpuutetaan, vaikka niiden julkaisuaikaan ei tällaista genrenimeä käytetty.
PoistaJos kirjoittaa minä-muodossa päiväkirjamaisesti omaa itseään tarkastellen ja välillä kevyesti essehtien, niin saa arvostusta autofiktioteoksen kirjoittajana, vaikka teksti olisi keskinkertaista, mutta jos kirjoittaa tasokkaaan romaanin, joka on selkeästi fiktiota eikä yritäkään vihjata, että tässä puhutaan nyt omasta elämästä, niin osa kriitikoista hokee, että perinteisen tarinan aika on ohi. En anna esimerkkejä, ettei kukaan kirjailija tai hänen faninsa suutu.
Minusta monet lukemistani autofiktioina markkinoiduista kirjoista ovat vain pitkitettyjä somepäivityksiä. Knausgård on loistava omassa lajissaan, mutta eivät kaikki voi olla knausgårdeja.
Pitää vielä lisätä, että varmaan Päätalo on myös hyvä.
PoistaMinua kiinnostavat kyllä sellaiset elämäkerralliset romaanit, joissa on jotain yleistettävää, esim. Alex Schulmanin sukusarja on loistava. Ja sellaiset, joiden kirjoittaja on jo valmiiksi tunnettu ja kiinnostava, esim. Claes Anderssonin Otto-sarja ja Pirkko Saision henkilökohtaisiksi romaaneiksi kutsumansa teokset.
Niinpä!
VastaaPoistaMistä tuo "autofiktio" sitä paitsi tuli ja miksi?
Olihan omaelämäkerrallisia romaaneja aikansa sivu. Ennen niitä sanottiin avainromaaniksi, "roman a clef". Dostojevksi, Strindberg, Aho, Hämäläinen, Hemingway... Philip Roth. Ja ennen niihin kai suhtauduttiin vähän nyrpeästi, sanoen "eikö se nyt muusta osannut/viitsinyt kirjoittaa kuin itsestään".
Ja tietysti kaikki kirjoittavat aina itsestään vaikka eivät sitä tunnusta.
Rothin tapaus saa hurjia käänteitä. Hänhän kirjoitti niin omaelämäkerrallista ettei enempää sanoen ettei niissä ole mitään omaelämäkerrallista.
Rothin kuoltua hänestä tehtiin mainio, arvosteluissa kiitetty elämäkerta. Sitten paljastui, että elämäkerran kirjoittajalla oli komerossaan huonoa käytöstä naisten suhteen. Kustantaja veti elämäkerran pois markkinoilta - ei sen laadun vuoksi vaan sen kirjoittajan henkilökohtaisen elämän laadun tähden.
No nyt sitten on paljastunut, että Roth oli sopinut uskottujen henkilöden kanssa, että nämä polttavat Rothin yksityiset paperit sen jälkeen kun elämäkerta on kirjoitettu.
Ja nyt: kulttuuriväki raivoaa kun tuo tuli esille! Se, kulttuuriväki haluaa välttämättä päästä lukemaan Rothin kirjeitä tämä rakastetuille, kenties vihatuille. Kulttuuriväki on raivoissaan kun ei pääse vielä enemmän vihaamaan Rothia, hahaa.
Niin, avainromaani, sehän minulta unohtuikin!
PoistaIlmeisesti nämä autofiktiot eroavat avainromaaneista siinä, että niissä keskitytään itseen, kun taas avainromaanissa kerrotaan muistakin ihmisistä ja ajasta.
Kaikki kirjoittavat itsestään, mutta onko niin, että nykyään ollaan niin malttamattomia, ettei jakseta löytää kirjailijaa rivien välistä, vaan hänen pitää avautua heti kaikesta pitääkseen tositarinoihin mieltyneen lukijan mielenkiinnon hereillä.
Narsismi ei ole enää paheksuttavaa, vaan kiiteltyä. Julkkistubettajat itkevät videoillaan reaaliaikaisesti lemmikkinsä kuoltua ja seuraajat itkevät yhdessä sydänemojeita lähettäen. Mitä tähän verrattuna on keksityn henkilön elämän tarkastelu pitkässä proosassa!
Yksilöllisyys on erittäin arvossaan, jopa niin paljon, että uuden Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittaman esseekirjan Suurteoksia johdannossa hylätään käsitys yhteisistä kirjallisuuden klassikoista, koska sellaiset listat ovat kuvastaneet laatijoidensa arvoja ja esitetään, että kulttuurikaanonia voi horjuttaa laatimalla oman listan. Tästä on Silvia Hosseinin jutussa SK:n viimeisimmässä numerossa.
Tuo Rothin ja hänen elämäkertansa kirjoittajan tarina on hyvin paljastava. Kirja pois markkinoilta, jos kirjoittaja on käyttäytynyt joskus huonosti. Hoh hoijaa, tämä on tätä.
Hassua on sekin, että jotkut autofiktion kirjoittajat ovat nostaneet kähinöitä väittäen, että toinen kirjailija vei minun autofiktioni, minähän se olen kokenut tämmöisen kohtalon.
Narsistinen kulttuuri loukkaantumisineen on tylsää. Liiallinen harkittu avoimuus on tylsää. Kirjallisuuden ja muun kulttuurin kapeuttaminen on tylsää.
Juha Seppälä sanoo Syntymättömän testamentissa näinkin: "Kirjallinen fundamentalismi on yhtä vaikeasti murrettavissa kuin islamin opit, koska sen taloudelliset kytkökset ovat ilmeiset."
marjatta, kyösti
VastaaPoistatässähän se parodia piileekin, että joku 'paljastus' kirjailijan/ohjaajan/taiteilijan elämästä saattaa viedä koko hänen tuotantonsa romukoppaan tai kanseloinnin partaalle.
en usko että sensuurista päästään ikinä täysin eroon. radion kultakuumeessa joku tutkija oli sitä mieltä, että sillä on jopa yksilön ja yhteisön henkistä kiinteyttä edistävä vaikutus. typistäminen ja tukahduttaminen on yleisinhimillistä. sensuurin historia on kanseloinnin historiaa, ja kanseloinnit vain vaihtuvat toisiksi, eroon niistä ei pääse.
meri
Meri, hyvä huomio. Työpaikoillakin yhteinen syntipukiksi määrätyn mollaaminen synnyttää yhteishenkeä, joka kyllä on laadultaan aika kyseenalaista. Yhden erilaisen hylkäämällä vahvistetaan omia arvoja.
PoistaNyt nostetaan eri alojen huippujen yksityiselämän historiaa esiin ja sieltä löytyneiden säröjen perusteella ihmetellään, miten sokeita ennen oltiin, kun ihailtiin ja oikein klassikoksi nimettiin joku naisten sortaja Picasso.
Entä jos silloin vain osattiin erotella ihmisen yksityiselämä ja työ!
Vähänkään eri tavalla ajattelemista ei hyväksytä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa ajettaessa, mikä on hyvin totista nipotusta. Ihmetellään, miksi porukka ei hylkää Harry Pottereita, vaikka J.K.Rowling on mennyt kommentoimaan transnaisia huomioivaa kieltä ei-toivotulla tavalla. Huh, eikö se alkanutkin siitä, että joku taho halusi käyttää nainen-termin sijaan enemmistönaisista nimitystä "ihmiset jotka menstruoivat", koska transnaiset ovat myös naisia ja heillä ei tätä fyysistä naiseuden merkkiä ole. Yhtä hyvin olisin voinut itse hymähdellä tälle pohdinnalle.
Onpa hienoa lukea pitkää postaustasi ja kommenttiosaston keskusteluja rauhassa ajatuksen kanssa kesäloman alkaessa. ☘️
VastaaPoistaTermien ja määritelmien edessä hämmentyy. Herää kysymyksiä. Voiko omaelämänkerta olla kattava ja tarkka? Onko se mielikuvituksen avulla muunneltu vai dokumentti? Ja onko sillä väliä lukijalle joka nauttii kirjasta eikä kaipaa todisteita? 🙂
Miika Nousiaiselle aiottiin kerran antaa joku kunniamaininta Kouvolan kaupungilta. Hänet uskottiin kouvolalaiseksi koska hänen päähenkilönsä romaanissa Vadelmavenepakolainen oli ilmeisesti niin uskottava omakuva kirjailijasta 🙂 Nousiainen ilmoitti hämmentyneenä että ei hän ollut Kouvolasta. Oliko siellä edes käynyt? 😀
Rita, kiva että olet pääsemässä lomille. You're worth it!
Poista"Ja onko sillä väliä lukijalle joka nauttii kirjasta eikä kaipaa todisteita? 🙂" - Ei ole! Minusta ei pitäisi olla!
'Tosi' on muutoinkin niin häälyvärajainen käsite.
Kun vieraalle kielelle kääntäessä pitää kulttuurierojen vuoksi muuttaa vertauksia ym., niin myös tosielämästä kertoessa on omassa kielessä joskus muutettava asioita, että saisi tunnelman oikeaksi.
Kun me kerromme jostain kokemastamme muille miehen kanssa, niin hän sanoo, että oottakaas minä kerron faktat, niin Marjatta saa sitten kertoa värikkäämmin. Heh, hänen kertoessaan minä odotan malttamattomana että pääsen maalailemaan ja vähän liioittelemaan ja korostamaan. Jos minä kerron ensin, hän saattaa korjata välissä, jolloin minä totean, että saat kohta kertoa sen oman versiosi.
Jaa, olishan Kouvola voinut silti antaa palkinnon siitä, että Nousiainen sijoitti Mikko Virtasensa Kouvolaan. Vadelmavenepakolainen on muuten aika hurja tarina, alun kepeys vaihtuu sairauskertomukseksi ja lukijan/katsojan hymy hyytyy. Olen nähnyt kirja pohjalta tehdyn näytelmän Kom-teatterissa.
Just noin, teillä on omat versiot kokemuksistanne, eli siis omat kokemukset tapahtumista 🍏
PoistaEläydyin Nousiaisen kirjaan täysillä... ehkäpä tarvitsen diagnoosin kun niin tykkään kielistä ja välillä melkein ryhdyn persialaiseksi tai somaliksi 😀 Elokuvana Vadelmavenepakolainen oli myös hyvä, aika erilainen kuin kirja. Teatteriesitys erosi varmaan myös romaanista. Jännä kuulla että siinä korostettiin tuota sairaskertomuspuolta. Minä koin kirjan niin että päähenkilö alkoi lopussa nähdä suomalaisuuden hyvät puolet ja tajuta että ei se hänen ihannoimansa ruotsalaisuus ollutkaan täydellistä.
Juu, kyllä siinä tuollainen pettymys tuli ja pakkomielle vei miehen liian pitkälle ennen kuin hän tajusi, että Suomi on sittenkin paras. Elokuvasta en oikein pitänyt.
PoistaSinä olet monipuolinen ja ehtiväinen kieli- ja kulttuuriharrastuksessasi. Ihailtavaa!