Asko Sahlberg, He

Olen tuskin kuullut lumen narskahtelun, kun jo tiedän tulijan. Henrik astuu tapansa mukaan verkkaisesti ja raskaasti, yrittää survoa jalkojaan maan sisään. Niin erilaisia voivat veljekset olla - Erik tarpoo hätäisesti ja kevyesti, hänellä tuntuu olevan ikuinen kiire, hän on tässä ja jo samassa poissa.

Astelen ulos ja siirryn syrjään oviaukosta. Hevonen astelee tallista hitaasti ja korskeasti, röyhkeästi, ilmiselvästi valmiina kuopimaan maahan miehen mentäviä kuoppia mutta päättäneenä silkkaa ylväyttään siitä pidättäytyä. Keskellä pihaa se pysähtyy katsomaan halveksivasti kärryjä ja niissä istuvia matkalaisia, ravistaa tyytymättömästi päätään ja jatkaa painavin kavioin aivan kuin yrittäisi takoa niitä maan sisään, pellon reunaan. Sen ei tarvitse loikata ojan yli, se ylittää ojan vauhtiaan kiihdyttämättä. Vasta keskellä peltoa se kavahtaa laukkaan. 

Näiden kahden sitaatin välillä on vähän toistasataa sivua. Raskaasti askeltava mies aloittaa kirjan ja samalla tavalla painavin askelin etenevä hevonen lopettaa. Tapahtuma-aika ei ole kovin pitkä, mutta siinä tapahtuu paljon, ensin lähinnä muistoissa ja lopuksi kiihtyen räjähdykseen, jossa valheet paljastuvat ja henkilöiden todellinen luonto paljastuu. 

Heti lopetettuani Asko Sahlbergin romaanin He olin valmis lukemaan sen uudelleen, niiden henkilöiden vuoksi, joista paljastuu uutta kertomuksen lopussa ja nauttiakseni hienosta kielestä. Kirjassa ei ole yhtään turhaa henkilöä eikä yhtään turhaa sanaa. 

Minusta tuntuu, että käsissäni on harvinainen sekä juonellisesti että tyylillisesti Täydellinen Romaani. Tämä kirjoitukseni saa toimia kirjavinkkauksena: lukekaa ja nauttikaa!

Takakannen esittelyssä kirjaa verrataan Shakespearen näytelmiin petoksesta ja kostosta. Minulla taas tulevat mieleen etelävaltiolaisdraamat, Steinbeckin romaani Eedenistä itään ja Elie Kazanin sen pohjalle rakentama elokuva, William Faulknerin romaanit sekä jotkut Tennessee Williamsin näytelmät.
Ihmissuhteissa on selvittämätöntä. Talon ihmiset tarkkailevat toisiaan ja varovat kohtaamisia. Lukija ymmärtää, että jotain on tapahtuva. Ilmapiiri on uhkaava ja odottava. 

Kirjan kertojina vuorottelevat  Muonamies, Emäntä, veljekset Henrik ja Erik, taloon adoptoitu poikien serkku Mauri, Erikin vaimo Anna sekä kerran lyhyesti kruununvouti ja eräs tietty sisäpiika. 

Kun kytenyt kauna lopulta pääsee irti, se roihahtaa. Lopuksi voidaan kysyä, kuka on onnellinen ja kuka ei. Minä ainakin jäin kysymään.
Toinnuttuani lopun tapahtumista, aloin kuvitella jatkoa joidenkin kirjan henkilöiden elämään. Siellä on myös pieni mahdollisuus isoon onneen. Kukaties.

Kirjan englanninkielisen käännöksen nimi on The Brothers. Veljekset ovat pääosassa, joten nimi sopii hyvin, mutta kyllä He voi viitata myös kaikkiin romaanin henkilöihin yhdessä, he kohtalonsa vieminä, tai veljesten ohella muihin henkilöihin parittain. 
He on sisällöllisesti hyvä, mutta muutoin outo ratkaisu kirjan nimeksi. Luulin ensin, että kyseessä on englanninkielinen kirja, hän.

Ai niin, kirjan tapahtuma-aika on 1808 -1809, Suomen sota on juuri päättynyt. Vaikka kyseessä on historiallinen romaani, niin tapahtuma-ajalla ei niin ole väliä. Sekä aika että paikka ovat näyttämö, jolla tapahtuu ikiaikaista. 
Paikka on maaseutu Vaasan lähellä. Vaasassa käydään asioimassa, eräs henkilöistä kaipaa pääkaupunkiin Turkuun, ja levottomin, Henrik, liikkuu ulkomaita myöten. 

Jäin miettimään Hevosta. Henrik leimautuu välittömästi tähän hirviöön, jota muut kauhistelevat. Hän sulautuu Hevoseen, hän on kuin sen selkään syntynyt. Kentauri? "Sen nimi on Hevonen!" toistaa Henrik epäilijöille, jotka penäävät itsestäänselvää. 
Tunnen niin paljon sympatiaa Henrikiin. 

Ja ei kun lukemaan uudestaan... 

Olen lukenut Sahlbergiltä toistaiseksi kaksi teosta, Suomesta Ruotsiin lähetetystä sotalapsesta kertovan Irinan kuolemat, siitä olen blogannutkin, ja nykyaikaan sijoittuvan Amandan maailmat, jossa päähenkilönä on kehitysvammainen, vanha nainen. He on aivan erilainen kuin nämä kaksi. 

Jatkan Sahlbergin lukemista. Olen juuri varannut teokset Siunaus ja Höyhen. 

------------

illalla

Toinen lukukerta kannatti. Luin kuin katsoisin elokuvan, lähes yhtä päätä. Joitain lauseita luin ääneen, kuulostellen.
Nyt pyörii mielessäni edellisen kirjoitukseni kommenteista Pekan lause:"Kirjat ovat yksi osoitus minulle siitä, että ihmiskunta on saanut aikaiseksi myös hyvää ja kaunista."