maanantai 15. tammikuuta 2018

Hanna Ryti, Syli



Hanna Rytin esikoisromaani Syli on romaani ihmisen ikävästä toisen luo. Sen tyylilaji on farssimainen chicklit. 

Pastori Ritva, Ritu, seksifantasioissaan Mimosa ja lopuksi nimenvaihdon tehtyään Rea asuu kahdestaan teinipoikansa Pietun kanssa. Ritu on pettynyt avioliitossaan, eronnut ja potee kroonista yksinäisyyttä. Hän tarrautuu mustasukkaisesti ystäviinsä. Hän on myös hurjassa seksin nälässä. 
Kirja alkaa hierojan pöydältä, jossa Mimosa himoitsee hierojaansa ja kuvittelee hänelle ajatuksia, joita tällä perheellisellä miehellä ei ole. Kun hieroja Jorma ei ymmärrä pitkiä katseita, Mimosan on tehtävä aloite, mikä saa Jorman laittamaan hänet tauolle jäähtymään. Ritu ei usko, vaan aloittaa häirinnän. 
Kotiin tunkeutumisessa ja pensaissa lymyämisessä on vieraannuttavaa yliampumista. Miten uskottavaa muka on, että joku luulisi tekevänsä itsestään tunnistamattoman mustilla laseilla ja hiusten siirtelyllä? 
Suntio Petrin kanssa Ritu-Mimosalla on tyydyttävää seksiä, mutta kun Petri haluaa oikeaa suhdetta, jossa tutustuttaisiin toisen ystäviin, niin sehän ei sovi kotileikkejä kammoavalle Ritulle. 
Rakastuminen Kateriinaan tuntuu perustelemattomalta ja laskelmoidulta. Pappi ja lesbosuhde.

Iso plussa tässä romaanissa on  teinien haparoinnin kuvaus. Pietu-poika katselee aikuisten kohellusta tarkkanäköisesti. Äidin ja pojan epäily toistensa vähäisestä välittämisen asteesta liikuttaa.
Pikkuhiljaa alkaa tuntua, etten mä kiinnosta sitä yhtään. Sille on aivan samantekevää, missä mä pyörin ja mitä teen, Se ei koskaan kysy multa mitään, se ei koskaan sano mitään mihinkään, paitsi jos se vastustaa jotain mitä haluan tehdä. 
Näin tuntee Pietu, Entä Ritu?
Pystyn olemaan hiljaa lentokentälle asti. Siellä ratkean,
- Olkaa sitte varovaisia. Ja mitään huumeita ette sitten käytä. Älkääkä minnekään pimeille kujille menkö, ja ottakaa taksi, jos liikutte iltaisin. Ja Pietu, sä oot alaikänen muista se.

Lopussa Rea pehmenee ja pääsee sitoutumisen peloistaan. Tässäkin tarinan vaiheessa minua viehättää eniten Pietun asennoituminen.
Mä nään syrjäsilmällä kun äiti ja  Petri pussaa. Get a room, tekisi mieli huutaa, vaikka ei se ole mitään nuolemista. On aivan helvetin vaikeaa totutella ajatukseen, että joutuu katselemaan äitinsä pussailua. 

Pietua ärsyttää kuvitella äidilleen seksiä. Ihmeekseni huomaan, että tässä kirjassa seksin kuvaukset eivät ollenkaan ärsyttäneet minua, kuten niin monessa muussa, banaaliudellaan. Komiikka pelasti. 

Pieni kirja, isoja teemoja, kevyesti.

Yksi kohta kirjassa hykerryttää minua. Otan sen tänne loppuun, jos se vaikka herättäisi keskustelua. Rea on juuri päättänyt, että suhde naisen kanssa olisi helpompi kuin miehen.

Jos Kateriina olisi hetero, se olisi kyllä haukkunut miehensä nimeltä ruokapöydässä, kuten kaikki kunnon mammat lounaalla tekevät. Meidän Mauri on niin saamaton vätys. Joudun sille kalsaritki ostamaan, muuten se kulkee reikäsissä. Ja vaatteet se jättää just siihen keskelle lattiaa, mihin se ne riisuu. On se niin söpsä. Inhon väristys kulkee pitkin selkäpiitä. Ihan kuin ne puhuisivat koirasta tai minipossusta. Onneksi en ole koskaan joutunut elämäntilanteeseen, jossa alkaisin huolehtia aikuisesta ihmisestä kuin maskotista. Kas kun eivät pyyhi miestensä perseitäkin.

Tuntuuko tällainen puhe tutulta? 

Entä millä nimellä kutsutte miestänne julkisesti arvon naiset? Onko hän mieheni vai Mauri vai Muttinen (Muttinen sitä ja Muttinen tätä, voi sitä Muttista) vai Isäntä vai meidän isä vai kultapuppeli? Onko yksityisessä ja seurassa käytetyssä nimessä eroa?

Entä miehet? Asuuko teillä Liisa vai muija vai Emäntä vai meidän äiti? 

Filosofi Esa Saarinen puhui tästä nimiasiasta jokin aika sitten Hesarin artikkelissa ja oli sitä mieltä, että koska me rakennamme sanoilla todellisuutta, niin on aivan eri asia, onko vierellä eukko vai rakas. 

Näyttelijä Kai Lehtinen käyttää pakinoissaan vaimostaan kivaa ilmaisua Nainen, joka meillä asuu. Minusta siinä on jännitystä. Toinen ei ole mikään keittiöpiika vaan Nainen. 

Tietysti noissa nimityksissä saattaa olla jotain kodikasta hempeilyäkin ja perheen keskeistä vitsiä. Minun on sitä kyllä vaikea tajuta. Itse en haluaisi mieheni Unton kutsuvan minua äidiksi. 
Jotkut luulevat, että kun perheeseen tulee lapsia, niin kaikki pitää nähdä heidän kauttaan ja vanhemmat muuttuvat toisilleen äidiksi ja isäksi ja isovanhemmat omille lapsilleen mummiksi ja vaariksi. Haloo, eivät lapset niin yksinkertaisia ole! 

Syli on hyvä nimi tälle romaanille. Se kertoo, mistä on kyse. 
Lopussa Rea saa pidellä sylissään ystävän vastasyntynyttä vauvaa, jonka läsnäolo saa hänet tuntemaan, ettei siinä hetkessä millään muulla ole väliä. 

Kansi on halju ja omituinen, kuin vankila. 


Jälkimietteitä 16.1.

Olen lukenut vähän chicklitiä. Juonikuvio lienee yleensä perinteinen, henkilö seestyy aikansa kompuroituaan. Lapsen syntymä on varma tyynnyttäjä, kuten se usein tosielämässä onkin. Riikka Pulkkisen kirjassa Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on samantyyppinen ratkaisu. Pidin Pulkkisen kirjasta kovasti, pidän sitä itse asiassa hänen parhaimpanaan. 

Vielä pitää lisätä, että en tarkoittanut noilla puolisoille annetuilla nimillä joidenkin blogeissaan käyttämiä perheenjäsenten peitenimiä. Ne ovat tietenkin intimiteettisyistä ja niissä on mitä kekseliäimpiä kivoja nimityksiä. Tosielämän tilanteet ovat kyseessä, bussissa kuullut keskustelut ja tietysti joidenkin nettisivujen yhteisölliset mammojen tunteenpurkaukset. Tämä selitys siksi, että nykyään loukkaannutaan vähästä ja ettei kukaan käsittäisi minua väärin. 

6 kommenttia:

  1. Olipas se virkistävä postaus, kiitos tästä Marjatta. En tiedä, viehätyinkö niinkään tuohon kirjaan, vaan enemmänkin tuohon loppupohdiskeluusi aviopuolison nimittelystä. - Miehensä ja tietysti myös vaimonsa arvosteleminen ja vähätteleminen, jota joskus todellakin kuulee, kuulostaa epämiellyttävältä ja jotenkin uskomattomalta. Olen radiossa kuullut Kai Lehtisen haastattelun, jossa hän kutsuu vaimoaan naiseksi, joka meillä asuu. Vähän kyllä hätkäytti sekin varsinkin, kun se toistui haastattelussa niin usein. Me kutsumme toisiamme etunimiltä, ja se on minusta hyvä systeemi. - Samaa mieltä, tuo kirjan kansi ei miellytä minua. - Mukavaa viikon jatkoa sinulle!

    VastaaPoista
  2. Kiitti Anneli!
    Olen jotenkin kyllästynyt kirjoittamaan pelkästään kirja-arvostelun, tai pikemminkin subjektiivisen esittelyn, siksi kiinnostaa löytää kirjan sisältä aina jotain pähkäiltävää.

    Haluan vielä lisätä, että jossain päin Suomea nuo emäntä ja isäntä ovat kai neutraaleja nimityksiä vaimolle ja miehelle, mutta minä olen aina kokenut ne pelkästään ammattinimikkeinä. "Mitä emäntä?" on kysymys, johon vastataan että hyvin on lypsyt ja lannanluonnit sujuneet.

    Joo, kyllä se Lehtisen termi toistettuna onkin vähän puuduttava. Laitan tähän linkin yhteen kolumniin, jos jotakuta kiinnostaa kurkata Lehtisen tyyliä. Tässä ei ole niitä toistoja liikaa. https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/henkilokohtaista/kai-lehtisen-kolumni-ryppyisena-nainen-rakkaampi

    Meillä on myös etunimet ja niiden lisäksi Ume, joka on oppilaiden miehelleni tietokonelyhenteestä käyttöönottama nimi ja Maiju, jo lapsuudessa perheen sisällä käytetty hellittelynimi.

    VastaaPoista
  3. Olin aikeissa lukea tämän Sylin, vaan nyt kun tiedän, minkätyyppinen kirja se on, niin saa jäädä. Tuntuu minulle vieraalta.
    Nimiasia on kiinnostava. Me kutsumme toisiamme oikeilla nimillä, tuntuu, että saan rytmihäiriöitä, kun kuulen jonkun kutsuvan puolisoaan ukoksi, äijäksi, akaksi, muijaksi jne. Lapsenlapset puhuttelevat meitä mummo ja pappa ja mikä minusta ihaninta, niin poikamme kutsuu meitä isä ja äiti. Sydämeni oikein hyrisee hyvää ikeltä kuullessani hänen sanovan minulle, äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjan päähenkilöt ovat kyllä kiinnostavia, Ritva-äiti epävarmassa poukkoilussaan ja Pietu-poika nuoruuden luottavaisuudessaan. Voisit tykätä Pietusta.

      Minusta myös sukunimellä puhuminen omasta miehestä on outoa. Se tuntuu kertovan etääntymisestä.

      Sama täällä, aimarii. Minäkin hyrisin pyhien välipäivinä, kun juostessani vähän toisella vuodella olevan huimapään perässä yhdeltä suunnalta huudellaan äitiä ja toiselta mummia. Iso poika etsi ruokaa laittaessaan mausteita ja pienet halusivat näyttää jotain aikaansaannostaan. Äitejähän me ollaan, vaikka pojat olis parikymmentä senttiä meitä pitempiä keski-ikäisiä miehiä.

      Poista
  4. En tiennyt, että Siltala kustantaa tällaisia kirjoja, genreä yhtään väheksymättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, minäkin olen pitänyt Siltalaa lähinnä tietokirjallisuuden julkaisijana.
      Chicklit on epämääräinen genre. Tämäkin Rytin kirja voisi olla vain romaani. Siitä saisi kyllä mainion komediaelokuvan traagisin maustein.

      Poista

Reissulukemista

Olen valitsemassa kolmen viikon matkalle lukemisia. Päätin, ettei ainakaan Knausgårdin  sarjan loppuosaa  Taisteluni, Kuudes kirja  koska se...