Ferdinand von Schirach, Rikoksia

Saksalainen Ferdinand von Schirach on toiminut vuodesta 1994 alkaen puolustusasianajajana rikosoikeudenkäynneissä. Hän on ollut kuuluisa jo ennen kirjailijan uraansa, koska osa hänen päämiehistään on ollut talouselämän ja julkisuuden näkyviä hahmoja.

Von Schirach kirjoitti esikoisteoksensa Verbrechen 2009, suomennos Rikoksia on vuodelta 2011. Tämän jälkeen on ilmestynyt lisää teoksia, joissa kaikissa von Schirach käsittelee syyllisyyttä ja syyttömyyttä sekä ihmisen moraalista vastuuta. Hän kyseenalaistaa ja haastaa myös lukijan tarkkanäköisillä kysymyksillään. Kertomukset perustuvat usein itse koettuihin tapauksiin.

Rikoksia-teoksen kansi - Timo Mänttärin onnistuneesti suunnittelema - on kuin aloituspuheenvuoro, ja kun ottaa takakannen mukaan, kuva kertoo vielä enemmän. Sekä takakannessa jatkuvassa kuvassa että myös paperikannen alla on yksinäisen asianajajan hahmo.

Esipuhe on minulle kirjan painavin osa. Sitä seuraavat tarinat näyttävät todeksi esipuheen sanoman. Luin kirjan muutama päivä sitten, mutta palaan aina uudelleeen lukemaan juuri tätä esipuhetta, koska se on niin tosi.

Von Schirach kirjoittaa, että suvussa on paljon lakimiehiä. Hänen edesmennyt tuomarisetänsä oli kertonut lapsille juttuja rikostapauksista aloittaen tarinointinsa aina samalla lauseella:"Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys." 
Sama humaani, oikeudenmukainen mies, joka oli sodassa menettänyt vasemman käsivartensa ja oikealtakin puolen käden, meni eräänä aamuna metsään ja laukaisi kädentyngällään haulikon suuhunsa. Jäähyväisviesti parhaalle ystävälle alkoi samalla lausella, jota hän oli käyttänyt tarinoidessaan lapsille: "Useimmat asiat ovat monimutkaisia..."
Kirjailija on samaa mieltä setänsä kanssa.

   Hän oli oikeassa: Me juoksemme asioiden perässä, ne ovat meitä nopeampia emmekä me lopulta tavoita niitä.  Minä kerron murhaajista, huumekauppiaista, pankkirosvoista ja prostituoiduista. Heistä jokaisella on oma tarinansa eivätkä he eroa meistä suurestikaan. Me tanssimme koko elämämme hyvin ohuella jäällä, sen alla on kylmää ja kuolema tulee nopeasti. Joitakin jää ei kanna ja he uppoavat. Juuri se hetki kiinnostaa minua. Jos olemme onnekkaita, niin ei käy ja me jatkamme tanssimista. Jos olemme onnekkaita.

Esipuhetta seuraa 11 epätavallista rikostarinaa. 
Loppulauseena on ranskalaisen surrealistin René Magritten kuuluisan  omenatyön nimi Ceci n'est pas une pomme.  Magritte maalasi esineitä, mm. omenan ja kirjoitti sitten työhön näkyvästi, että tämä ei ole omena. Hänkin mietti töissään totuutta.

Ensimmäisessä tarinassa Fähner tutustumme mieheen, joka tappaa vaimonsa, mutta ei ole jollakin oudolla tapaa, asian oikein ajatellen, kuitenkaan syyllinen. 
 
Viimeisessä tarinassa Etiopialainen tutustumme mieheen, Michalkaan, joka joutuu epäonnisen lapsuuden jälkeen Hampurin alamaailmaan, sortuu tekemään pankkiryöstön ja onnistuu sen jälkeen pakenemaan Etiopiaan. Hän elää siellä monta vuotta pienessä kahvinviljelijöiden kylässä nousten arvostettuun asiantuntijan ja auttajan asemaan. Hän nostaa kylän kukoistukseen keksinnöillään, saa suloisen vaimon ja lapsen. Michalka on kylän lääkäri ja tuomari. Hänellä on kaikki hyvin, kunnes viranomaiset kysyvät passia. 
Kun Saksaan lennätetty ja viideksi vuodeksi vankilaan tuomittu  Michalka pääsee ensimmäisen kerran vapaalle jalalle, lomalle vankilasta, hän tietää, että hänen on päästävä kotiin, ja niin hän yrittää anteeksipyydellen ryöstää pankin, toisen kerran elämässään. "Kuin koira", todistaa pankkivirkailija. Asianajajamme huomaa heti, että kyseessä ei ole tyypillinen pankkirosvo. Michalka ei halua aluksi edes mainita vaimoaan ja lastaan, koska tuntee näin pettävänsä heidät. Oikeudenkäynnissä on kohottava kohtaus, joita näkee joskus elokuvissa, yllätys, joka muuttaa kaiken.

Schirach sanoo, että pankkiryöstö ei ole vain pankkiryöstö. Rankaiseminen oli keskiajalla helppoa. Se oli täsmällistä kuin matematiikka; varkaalta hakattiin käsi irti, varasti hän sitten ahneudesta tai nälkäänsä. Nykyinen rikosoikeus taas perustuu syyllisyyteen, mikä todellakin on visainen kysymys.

Von Schirachin kirja on saanut minut miettimään 'ohutta jäätä'. Joskus on aika pienestä kiinni, ettei jää murru. Ihminen voi yhtäkkiä tehdä rikoksen tai joutua rikoksen uhriksi. Eivät jään alle pudonneet aina ole niin kovin erilaisia kuin jään pinnalla tanssahtelevat. Ei ole varmaa, ettetkö sinä Lukija joskus, jossakin tilanteessa joudu uppoamisvaaraan, ellet ole jo ollut siellä. Jään paksuus riippuu niin monista tekijöistä emmekä aina muista varoa.

Kevyessä rupattelussa on tapana kauhistella, ettei saateta ymmärtää, miten joku tekee rikoksen ja että itse ei tietenkään koskaan, ei missään tilanteessa. Luulen, että tällainen puhe on itsesuojelua. Sama koskee vakuuttelua, että emme tajua millaista on, kun mieli hajoaa. Meissä on kaikissa paljon samaa, samat tunteet ja intohimot, vain eri mitassa. Väitän, että me kyllä ymmärrämme. Jos uskallamme. 

Lisäys 29.5. 
Kommenttikeskusteluissa on tullut esiin Schirachin hieno kieli ja erinomainen suomennos. Enkös minä unohtanut mainita kääntäjän, kuten liian usein käy käännöskirjojen esittelyissä ja jopa arvosteluissa. Kiitos menee Raija Nylanderille!