keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Äitienpäivämietteitä 2, herkempiä

Luin Aleksis Kiven runoa Äitiinsä etsei lapsi. Kiven sanat santa ja taivutusmuoto äitin ovat lapsuuteni kieltä, mikä alkoi johdattaa omiin muistoihini, samoin runon ääretön kauneus.

Äitiinsä etsei lapsi, 
Itkien kauvan hän etsei,
Tok viimein hän nähdä saa
Sen liehuvanliinan pellol.
   Sinnepä nyt kiirehtii
   Hän kultasantasella tiell, 
Ja elokuun aurinko paistaa.

Äiti, kosk itkun kuulee,
Leikaten kultaista olkee,
Koht sirppinsä heittää hän
Ja rientävi pienoist vastaan:
   Helmoihins hän kietoo sen
   Ja istuu auman äärehen, 
Ja elokuun aurinko paistaa.

Autuas uni on lapsen, 
Autuas katsanto äitin;
Se taivahan rantaan käy
Ja uneksuin viipyy siellä,
   Koska liehtoo lounainen,
   Kosk paistaa heljä aurinko
Ja kultainen vainio läikkyy.

Lapsi on jätetty runossa yksin nukkumaan, kuten maalaistaloissa usein oli pakko tehdä, kun kaikki olivat välillä ulkotöissä. Herätessään pienokainen ampaisee etsimään äitiään. Minun kotonani näin ei tapahtunut, koska meillä oli neljä aikuista, ensin alkuun, Äiti, Isä, Mamma ja Pappa. Vanhalla Papalla oli aina aikaa olla lasten kanssa.

Hilja-äiti 23 v ja Marjatta 0,5 v, kesällä 1950

Mitä muistan omasta äidistäni Hilja Korpelasta, os Laurila, 1927 - 1963? 

Äiti kertoi oman nimensä tarinan niin, että koska hän oli 11-lapsisen perheen nuorin, häneltä toivottiin vain, että hän olisi hiljaa eikä hänelle pahnan pohjimmaisena riittänyt enää muuta kuin yksi nimi.

Äitin ruusupenkit loistivat runsaskukkaisina ja suorina kuin ammattipuutarhurilla. Ne ruusut olivat melkein minun mittaisiani. 
Äiti leipoi reikäleipiä, kakkoja, lonkia, kääretorttua ja neljää sorttia pikkuleipiä. Me saimme maistella Tarjan kanssa taikinoita. 
Äiti paistoi punaposkisena puuhellan takana voita tiriseviä plättejä ja keitti kullankeltaista suomuurainhilloa. 
Äiti ompeli meille flikoille joka kevätjuhlaan ja joulujuhlaan uuret klenningit, havunvihreää silkkisamettia talvella, kesällä vaaleansinistä perhosenkevyttä unelmaa. Itselleen äiti ompeli villakankaisia leninkejä. Häntä pyydettiin usein kummiksi, ja hän halusi olla kastetilaisuuksissa tyylikäs. 
Äitin kangaspuiden kolke oli turvallinen ja kodikas ääni. Samoin kahvimyllyn ratina, jota kuuntelin aamuisin peiton alla. Äiti kutoi räsymattoihinsa mutkikkaamman kuvion kuin muut emännät. Äiti oli kaikista paras.

Äiti katsoo minua Honkakosken kansakoulun äitienpäiväjuhlakuvan takarivistä pää kallellaan, tarkistaa, onko rusetti paikallaan ja istunko nätisti. Minä istun tyyriinä eturivissä. Olen katsonut samalla tavalla omiani, tarkistanut.

Äiti yritti kerran syöttää minua väkisin, kun minä olin lopettanut syömisen 11-vuotiaana murehtiessani, miten pärjään oppikoulussa. Hän pyysi heti anteeksi kajoamistaan, ja minä häpesin, häpesin lujaa, typeryyttäni.

Pari vuotta tuosta tapahtumasta Äiti kaatui pyykkipäivän päätteeksi liiterin eteen. Hän oli sanonut Mammalle, että nyt keitetään hyvät kaffeet, hän hakee hellapuut. Pikkusisko, viisivuotias, tuli sisään ja sanoi, että Äiti kaatui eikä nouse enää. Minä juoksin sisävaatteissa ja palipaleissa kilometrin matkan naapuriin soittamaan apua. Oli marraskuu ja liukastelin. Kun pääsin takaisin, Äiti oli kannettu tupaan, jossa hän oli edelleen tajuttomana ja oksensi vihreää. Isä tuli illalla sairaalasta, laski jonkin pussin ovensuupenkille ja sanoi:"Hiljaa ei ole enää." 
Se oli lapsuuden loppu. 

Ennen minun syntymääni, Äiti, Isä ja Isoveli,
joka kuoli alle pari vuotta äidin jälkeen.

29 kommenttia:

  1. Kuolema on aina jonkin loppu, se on jotenkin ehdotonta, eikä sitä voi muuksi muuttaa. Vanhemman kuolema pakottaa lapsen sellaiseen rooliin, johon ei vielä pitäisi joutua. Liian isoihin kenkiin. Mutta onneksi elämä jatkuu sitten kuitenkin, vaikkakin ihan toisenlaisena kuin aiemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on! Onneksi omilla lapsilla on jo oma elämä eikä heidän ole tarvinnut kokea tällaisia menetyksiä.
      Elämä avaa aina uusia portteja.

      Poista
  2. Kiitos kun jaoit nämä, monia samantapaisia muistoja on omasta äidistäni. Miten ne äidit aikoinaan jaksoivat tehdä niin paljon? <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä olen monesti ajatellut. Elämään ei laskettu kuuluvaksi viihteellistä vapaa-aikaa, kuten nykyään, ei ainakaan säännöllisesti.
      Hyvin paljon tehtiin itse. Siinä ilmeisesti sekoittui työ ja harrastus. Muistan äidin nauttineen meidän vaatettamisestamme. Hän ei olisi suunnitellut niin paljon yksityiskohtia sisältäviä mekkoja ellei olisi myös pitänyt käsitöistä. Minähän harrastin itsekin paljon käsitöitä. Se on harrastus, joka ennen oli yleinen ja on nykyään harvojen suosima.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Niin on. Yhtäkkiä iski halu muistella, mitä teen hyvin harvoin.

      Valokuvat on sellainen asia, joita katselemalla saattaa muistaa asioita, jotka ovat jääneet unohduksiin.
      Nyt katson ihmeissäni isää tuossa loppukuvassa. Hänellä on siinä noin kolme vuotta sodasta. Viiden vuoden kauhut takana. Voi se näkyä asennossa ja vakavuudessa.

      Poista
  4. Minun äitini on syntynyt samana vuonna...Ja sinulla on ehkä myös teipilllä tuo rusetti päässäsi, kuten oli minullakin monissa kuvissa, sillä synnyin kaljuna kuin Kekkonen;)

    Meidän äiti ei leiponut. Isä oli kauppias ja äiti istui kaupan konttorissa aamuvarahisesta iltamyöhään. Meillä oli koti-ihme Elli, joka tuli meille heti minun synnyttyäni. Pidinkin häntä äitinä...kauan. Kun pikkusisko syntyi, silloin vasta äiti piti vähän paussia. Sitten taas kotiapulaisia etc.

    Palipalit sanoin minäkin.

    Miten surullinen onkaan tarinan loppu...

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaljulta minäkin näytän, kolmivuotiskuvassa on jo sitten paksu polkkatukka.

      Meillä oli onni, että oli kolmen sukupolven perhe, koska isänäiti saattoi astua remmiin äidin kuoltua, vaikka se kyllä vaikeaa olikin. Hän oli jo asettunut vanahnaemännän leppoisampaan asemaan. Isä opetteli lypsämään, mutta sai kauhean psoriaasin käsiinsä, varmaan osin henkistä, ja karjasta luovuttiin. Isällä ei ollut todellakaan helppoa, ainoa poika kuoli vaimon perään, siinä tyttäret kasvamassa ja omat vanhemmat raihnastumassa. Sitten piti vielä hätyyytellä emännäksi pyrkiviä. ;) Isä ei huolinut ketään, hänellä oli ollut rakkausavioliitto.

      Palipalit - ja mitähän muita niitä senaikaisia vaatteita olikaan? Pitää katsella vanhoja kuvia, jos vaikka muistaisi.

      Niin, ajattele, isä oli silloin vasta 41.

      Poista
  5. Minun isäni oli myös vuoden 1927-mallia. Hän lähti pois vajaa yhdeksän vuotta sitten, sain sentään 25 vuotta hänet pitää tässä maailmassa.

    Kauniin kaihoisaa muistelua! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistoilla on taipumus olla kauniita, mikä on hyvä.

      Isä minulla kuoli vasta yli yhdeksänkymppisenä pari vuotta sitten. Minulla oli aina motkotettavaa hänen eläessään, koska olin niin huolissani hänestä ja luulin tietäväni paremmin, mikä olisi hänelle hyväksi. Nyt hänen kuolemansa jälkeen, muistan vain kauniita ja hassuja tapahtumia ja sellaisia, missä hän oli sankari.

      Poista
  6. Kaunis ja koskettava teksti. <3 Ja niin ihanat kuvat. Äitisi on menehtynyt aivan liian nuorena, ja sinäkin olet ollut ihan lapsi vielä. Niin surullista tuo kaikki. Ja myös tavallaan ikävän tuttua, olin itse viidentoista, kun isäni äkisti kuoli. Vanhemman menetys on lapselle ja nuorelle semmoinen paikka, joka piirtää suuntaviivat koko elämälle siitä eteenpäin.

    Äitienpäivän aika herkistää joka vuosi. Omalla äidilläni on ollut vaikea Alzheimerin tauti jo kymmenisen vuotta, eikä hän ole tunnistanut minua enää moneen vuoteen. Näinä aikoina tulee aina muisteltua nuorta ja tervettä äitiä vielä tavanomaistakin enemmän. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, otan osaa. Tämä kulunut sanonta sopii nyt tähän hyvin. Ei ole varmaan helppoa käydä äidin luona, joka on niin muuttunut.

      Minulla on pari vuotta nuorempi sisar, joka sairastui skitsofreniaan nuorena (sekin vielä, ilmeisesti kotitilanne vaikutti) ja koen riittämättömyyttä, kun en saa häneen kontaktia.

      Poista
  7. Sinulta on tullut tänne monta hienoa postausta näinä päivinä kun en ole ehtinyt muilta touhuiltani käydä Blogistanissa muuta kuin omaa palstaa päivittämässä. Käsittelet rankkojakin asioita. Matkalukemistosi ei ole kevyemmästä päästä. Hienoa saada lukea tiivistelmiäsi kirjoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Rita! Minulla rupesi kirjoituttamaan lomalla, kun kaikenmaailman virikkeet (lehdet, radio tv) hävisivät ympäriltä.

      Enhän minäkään ole ehtinyt paljon käydä muissa blogeissa. Olen lukenut kyllä sinultakin monta hyvää postausta.

      Tiivistelmät ovat itse asiassa mukavia, helppoja kirjoittaa ja lukijaystävällisiä.

      Poista
    2. Ja toisaalta tiivistäminen saattaa olla hirmuisen työlästä kun tahtoisi mahduttaa mukaan liikaa... Siinä se juju kai onkin että pitää osata paloitella, yhdistää ja rajata :)

      Poista
  8. Kiitos tästä tarinasta. Myös Kiven runosta, joka oli uusi minulle, kaunis.

    Hyvää kevättä!

    t. uusi lukijasi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve uusi lukija! Kiva, että olet löytänyt tänne.

      Kiven runo on niin kaunis! Mikä nero hän onkaan ollut.

      Hyvää kevättä!

      Poista
  9. Koskettava kirjoitus, jota en osaa enkä haluakaan pitkästi kommentoida. Tuli kuitenkin ikävä äitiä. Mustavalkokuvissa on muuten jotain ihmeellistä taikaa. Vaikka ne ovat pysähtyneitä, ne ovat jotenkin silti elävämpiä kuin monet värikuvat. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua herkistää tuo Kiven runo kovasti. Nautin sen vanhasta suomen kielestä ja rytmistä. En ihmeemmin edes ajatellut, että se koskettaisi minua äitini varhaisen kuoleman vuoksi, kunnes hoksasin, että niinhän mekin olimme elopellolla ja äidillä oli huivi päässä.
      Mustavalkokuvat ovat niin hienoja. Jos muuttaa värikuvan mustavalkoiseksi, niin joskus kuvan idea selkiytyy, kun värit eivät ole häiritsemässä.

      Poista
  10. Oman äitini äiti kuoli 42-vuotiaana äidin ollessa kolmevuotias, ja kuusivuotiaana äiti joutui huutolaiseksi, kun uusi emäntä tuli mökkiin.

    Itse kysyin pienenä äidiltä, että ethän kuole ennen kuin minä olen aikuinen. Äiti onneksi viisaasti lupasi huolestuneelle, ettei kuole. Ja on pitänyt sanansa: nyt on yli kahdeksankymppinen ja vieläkin ihan terve.

    Kaunis runo, pitääkin kirjoittaa se äidille muistiin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huutolaiseksi, voi ei! Ja ajattele, tältä pohjalta äidistäsi on tullut niin huolehtiva äiti, että on luvannut olla kuolematta ennen sinun aikuisuuttasi. :)
      Me ihmiset olemme niin joustavia. Usein korostetaan sitä, että huono lapsuus säteilee eteenpäin ja ennakoi huonoa aikuisuutta, mutta minusta se toimii myös toisin päin. Perheettömyyden kokenut osaa arvostaa omaa perhettään.

      Poista
  11. Olen 70-vuotias isoäiti. Tuntuu, että oma äiti tulee mieleen yhä useammin. Hän oli samanlainen kuin sinun äitisi, miten jaksoikin kaiken. Meidän perheemme tragedia oli se, että äiti kuoli 49-vuotiaana, osa lapsista vielä alle kouluikäisiä. Se oli suru, jota kannan aina. Ja aina ikävöin ruskeasilmäistä lämmintä äitiäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isoäitiys voikin olla se asia, joka saa muistelemaan.

      Minun poikani alkavat olla siinä iässä, missä äitini kuoli ja isäni jäi leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Nyt ajattelen, voi miten nuoria he vielä olivat. Silloin lapsena 41-vuotiasta isää piti jo vanhana ja vaati häneltä paljon.Lapsi vaatii.

      Hyviä, haikeita muisteluja sinulle.

      Poista
  12. Niin kauniisti jaoit muistosi äidistäsi lukijoittesi kanssa. Kiitos koskettavasta tekstistäsi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta! Minä olin ohittaa blogissa koko äitienpäivän. Sitten luin joitain tekstejä ja alkoi tehdä mieli muotoilla ajatuksiani kirjallisesti.
      Huomaan nyt, että äskettäin luettu Rosa Liksomin Maa sai minut käyttämään vähän hänen metodiaan. Yksittäinen asia, hänellä musiikki, minulla runo vie entiseen aikaan. Rosa osaa siirtyä täydellisesti meänkieleen, minulla on monet murteet sekoittuneet ja lapsuuden murre on siellä jossain pohjalla.

      Poista
  13. Kirjoituksesi sai minutkin muistelemaan. Kiven runo on kaunis ja kuten siinä mainitaan, tuttua oli kodissanikin, että lapset saivat nukkua navetan viereisessä heinäladossa, kun äiti teki navettatöitä. Sieltä kuuli itkun, jos heräsivät.
    Valokuvasi siivittävät myös omiin muistoihin. Katselin niitä kauan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ei silloin ollut subjektiivista päivähoito-oikeutta. Lapset joutuivat olemaan paljon keskenäään pienet isompien sisarusten hoitamina.
      Mieheni oli ollut lapsena välillä pihaan rakennetussa aitauksessa. Se oli ainoa keino, koska hänen isänsä oli ollut metsätöissä ja äidin piti päästä hoitamaan karjaa.

      Poista
  14. Mielellään lukee ikäistensä ihmisten muistoja lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Niin paljon tuttua. Kiitos kun jaoit niitä kanssamme, vaikka muistoissasi on paljon surua ja menetystä. Kun ajan kanssa katselee oman perheensä vanhoja valokuvia mieleen palautuu monia pieniä yksityiskohtia menneisyydestä...ja unohtuneita sanoja - pilipalit. Enpä koskaan ole nähnyt sanaa kirjoitettuna...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Inna, se on palipalit, puupohjaiset sandaallit. Muistathan haisaappat ja retut, samettikengät? Oi niitä aikoja ...

      Suru ja menetys ovat muuttuneet vuosien kuluessa vain tarinoiksi. Joskus, kun kerron pontevasti - hauskastikin - jotakin tapausta perheemme vaikeilta vuosilta (isän hermostumista tai sisaren sairastumista) ja kuuntelija on myötätuntoisen näköinen, minä yllättäen alankin nieleskellä. Silloin kun surulliset asiat olivat tuoreempia, ei vielä tarinan muodossa, en yleensä kertonut itsestäni mitään.

      Poista

Kulttuuriviikonlopun viettoa nuorten kanssa

Käsiohjelman kansi Meillä oli kaksi teini-ikäistä lastenlasta viikonloppuvieraina. Lauantain ohjelmassa oli teatteria ja sunnuntaina k...