sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Gaétan Soucy, Tulitikkutyttö


Meidän, veljeni ja minun, oli ryhdyttävä huolehtimaan maailmasta, sillä eräänä aamuna vähän ennen sarastusta isä jätti sen varoittamatta. Hänen tuskan vääristämä maallinen majansa, enää pelkkä kuori, hänen käskynsä, äkkiä tomuksi murenneet, lepäsivät yläkerrassa siinä huoneessa, josta käsin hän vielä illalla oli määrännyt kaikesta mitä teimme. Minä ja veljemme tarvitsimme käskyjä jottemme olisi hajonneet palasiksi, ne olivat meidän laastimme. Ilman isää emme osanneet tehdä mitään. Hyvä jos kykenimme omin päin empimään, elämään, pelkäämään, kärsimään.

Tällainen on alkuasetelma Soucyn groteskissa, unenomaisessa kertomuksessa. Toinen nuorista on kirjari, joka kirjaa hepreikkoon (vihkoon?) kaiken, mitä kohtaa maailmassa. Kääntäjällä on upeita uudissanoja, mutta tuota hepreikkoa en ymmärrä. Minä-muotoinen kerronta on täynnä paitsi kirjarin omia, eri tilanteisiin kehittelemiä sanoja, niin myös vanhahtavaa sanastoa, jota hän on poiminut Raamatusta ja hänen ritaritaruista omaksumaansa romanttista sanastoa. Ropo, kalmo, lapsonen, mierolainen ja jähmetys ovat lasten vakiosanastoa, samoin alatyyliset sukupuolielämän sanat. He eivät erota sanojen sävyeroja, koska eivät ole käyttäneet kieltä oman pienen yhteisönsä ulkopuolella. 

Talon valtava kirjasto on täynnä osin homehtuneita teoksia, joita kaikkia kirjari kutsuu sanakirjoiksi, koska nehän sisältävät sanoja. Hän rakastaa lukemista ja kirjoittamista, mutta omaksuu lopuksi tyhmän veljensä raportointityylin ja täyttää hepreikkonsa vain l-kirjaimilla, koska niiden kirjoittaminen on nopeaa. Mutta sama tuo, juoksuttaessa älliä riviltä riville kuulen kaikki sanat päässäni ja minulle se riittää, ei yksikseen puhuminen ole sen kummempaa. Ja mitä se sitten muuttaa?


Nuoret ovat eläneet seonneen kartanonherran, kellariin kätketyn Synnin Palkan ja laiminlyötyjen eläinten kanssa rappioituneessa kartanossa ilman yhteyttä ulkomaailmaan. He ovat asuneet pääasiassa keittiössä, vaikka talossa on valtaisa tanssisali, kukkapaviljonki, torneja ja sivurakennuksia. Vieraan tullessa taloon lapset käyttäytyvät kuin pelokkaat villit. ”Hei, puhuin teille!” Se oli liikaa minulle. Vedin pään harteiden väliin, koukistin reidet rintaa vasten, keinahdin kyljelleni kuin halvaantunut pöllö. Katsoin maata pitkin lähimmäiseni kenkien väliin, kaikki näytti epäselvältä, minun silmäni muuttuivat öljyläikiksi. 

Kun isä kuolee, kirjarin tehtäväksi tulee lähteä etsimään vainaanlootaa kylältä, jossa ei ole koskaan käynyt. Niin hän sitten joutuu kohtaamaan lähimmäisiä eli kaltaisia, joista naispuolisia heidän isänsä on opastanut kutsumaan portoiksi tai pyhiksi neitsyiksi. Tietenkin tapaamiset johtavat katastrofeihin. 


Lukija saa kuulla lisää lasten karmivasta tilanteesta ja sen yksityiskohdista vähitellen, ohimennen ja sivuhenkilöiden kautta. Lapset eivät tiedä miltä näyttävät eivätkä ymmärrä käyttäytyvänsä omituisesti. He rekisteröivät kyllä kauhun ja epäuskon heitä auttamaan tai huijaamaan pyrkivien kasvoilta, mutta eivät tajua syytä. He eivät tiedä olevansa miljonäärejä ja aatelisia. Kirjari ei edes tiedä kunnolla sukupuoltaan. 


Kun on päässyt kirjan loppuun, haluaa heti lukea sen uudestaan nyt kun tietää, mitä kirjarin tumps tarkoittaa ja milloin lankku mainittiin ensimmäisen kerran. 


Soucy kirjoitti vähän alle 200-sivuisen kirjansa alle kuukaudessa. Se oli sensaatio ilmestyessään Québecissä 1998. Alkuperäisen ranskankielisen teoksen nimi tarkoittaa tyttöä, joka rakasti liikaa tulitikkuja. Se olisi ollut parempi nimi myös suomenkieliselle käännökselle, koska tulitikkutyttö tuo vääjäämättä mieleen H. C. Anderssenin tarinan.
..................................................................

Kannen alaosassa oleva teksti ei ole pelkkiä l-kirjaimia. Siinä lukee:
"Sillä mitä muuta tehdä tässä elämässä kuin kirjoittaa ilman tarkoitusta? Niin, myönnän, sanoin että 'sanat ovat tuhkanukkeja', mutta sekin on pettävää, sillä taitavasti lauseiksi järjestettynä jotkut niistä tärähdyttävät kuin jos painaisi kätensä pilvelle juuri kun se on paisunut ukkosesta ja aikoo räjähtää. Mikään muu ei minua auta. Keinonsa kullakin."
Houkuttaako lukemaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Joulukalenterikirja lapsille ja aikuisillekin omansa

Niin suloinen kirja, Montako yötä vielä, Prinsessa Pikkiriikki , 24 tarinaa  Hannele Lampela ja kuvitus Ninka Reittu .  Tutustuin Prinsess...