Baltian matkan jälkimietteitä 3: pahuus

Riian Holokaustimuseon kokoelmista, erään keskitysleirivangin
hahmottelema piirros. Vangit ottivat ison riskin tallentaessaan 
elämäänsä tekstein ja kuvin, joita kätkettiin leirin alueelle.
Siksi että me saisimme tietää. 

Tekoälyn määritelmä pahuudesta:

"Pahuus tarkoittaa yleisesti kaikkea sellaista, minkä ihminen mieltää moraalisesti vääräksi tai hyvän vastaiseksi. Se on laaja moraalinen käsite, joka liittyy pahantekoon, ilkeyteen ja turmiollisuuteen. Pahuus eroaa tyhmyydestä, sillä se on tietoista hyvän vastaista toimintaa." 

Tietoista hyvän vastaista toimintaa. Jostain vahingossa tehdystä voidaan sanoa, että teki pahaa tyhmyyttään, mutta poliittisesti valittu linja, jossa jaotellaan osa ihmistä toisten elämää haittaavaksi rupusakiksi ei ole tyhmyyttä eikä myöskään harmitonta valinnanvapauden toteuttamista - se on valittua pahuutta, joka johtaa helposti puheista tekoihin, sortaviin määräyksiin ja lakeihin, väkivaltaan ja lopulta kansanmurhaan. Pahuus alkaa pienin askelin, joita ei saisi hyväksyä.

Kun oma ryhmä nähdään ainoana oikeana ja muut eliminoitavana haittana, niin ollaan pahuuden ytimessä. 

"Jakamaton ihmisarvo" on termi, jota käytetään nykyään paljon ajattelematta, mitä se tarkoittaa. 
Se tarkoittaa sitä, että ihmisten yhdenvertaisuudessa ei jousteta eikä tehdä kompromisseja.
Se joka tajuaa tämän termin, ei ehdota, että toisen näköisille muualta tulleille riittää pienempi sosiaaliturva kuin oman näköisille täällä kauan asuneille ihmisille. Hän ei oleta, että muualta tulleelle lapselle kelpaa vähäisempi koulutus kuin omille ja pyri erottamaan lapsia toisistaan. 
Jakamattoman ihmisarvon pitäisi olla poliittinen ja henkilökohtainen lähtökohta, ei tavoite.

Olen miettinyt paljon sitä, mikä saa ihmisen harkitusti valitsemaan poliittisen puolueen jonka pääsanoma on se, että suuri osa maailman ihmisistä on vihattavia ja huonoja ihmisiä, joita ei saa päästää meidän lähellemme.

Miten tällainen ihminen pärjää yhä monikulttuurisemmassa maailmassa? Miten hän perustelee arvojaan lapsilleen? Nauttiiko hän matkustellessa muista kulttuureista ja ottaa oppia siitä, miten muualla tehdään, vai hymähteleekö hän ylimielisesti ja löytää kaikkialta todistetta omille asenteilleen?
Millaisen aivopesun hän on tehnyt itselleen?

Vielä muutama vuosi sitten kaikki tuntui olevan hyvin ja rauhallista, ainakin lähellä, Euroopassa - kaukana on ollut sotia aina. Ei ollut mitään äärioikeiston tyylistä liikehdintää eikä suurta epäsopua siitä, millä arvoilla Suomea johdetaan. 
Tätäkin mietin Baltian reissullamme, varsinkin sen jälkeen kun olimme käyneet Holokaustimuseossa ja Miehitysmuseossa. Eikö ihminen koskaan opi!

Baltian matkan jälkimietteitä 2: kuvakertomus kaikesta kauniista

Majoituimme Riiassa Opera-hotelliin aivan keskustassa. Linja-autoasemalta pääsi hetkessä alikulun kautta perille. Muutoinkaan emme käyttäneet mitään kulkuvälineitä, paitsi Jūrmalaan mennessä. Sinne menee taajaan junia. 
Ei olisi uskonut, että ollaan niin isossa kaupungissa, kun kaikki tuntui olevan lähellä. Tietysti, jos olisimme viipyneet pitempään, niin olisimme laajentaneet reviiriä ja kulkeneet raitiovaunulla. Muun muassa Kansallinen kirjasto jäi näkemättä, koska se oli kauempana ja aikaa rajatusti.
Pidän siitä, että kaupungin keskusta on kätevästi pienellä alueella. Tottakai kauniit rakennukset erottuvat, jos niillä on oma piha-alue, mutta silloin niihin ei jaksa kävellä. 
Riiassa kuten monessa muussakin Euroopan kaupungissa näkyi EU-lippu oman maan lipun rinnalla. Miksi ei meillä? 

Alunperin vuonna 1334 rakennettu Mustapäitten talo. Mustapäät oli kauppiaskilta.
Talo tuhoutui pahasti II maailmansodassa ja venäläismiehittäjät purkivat sen, mutta
1990-luvulla se rakennettiin uudelleen. Talossa järjestetään kulttuuritapahtumia.
Kuva: Ume

Pysähdyimme Raatihuoneen aukiolle kuuntelemaan sellisti Aleksandra Stricelliä, joka soitti ihania säveliä Mustapäiden talon edessä. Seurasin viehättyneenä vanhaa herraa, joka asettui aivan soittajan viereen ikään kuin kuuntelemaan tarkasti pää kallellaan. 

Vanhassakaupungissa kuuli monia kieliä: saksaa, amerikanenglantia. japania, espanjaa, portugalia, italiaa, venäjää (kaupungissa on iso venäjänkielinen väestö) ja tietenkin latvian kieltä, latviešua. 
Kun katselin latviankielisiä uutisia, niin minusta ne kuulostivat aivan Oddasat-uutisten saamelta, sama ystävällinen poljento. Latvia on toinen balttikielistä, liettua toinen. Viron kieli kuuluu itämerensuomalaisin kieliin, vaikka Viro maantieteellisesti onkin osa Baltiaa.  

Latvialaiset ovat todella pitkiä ihmisiä, tuntui että ollaan jossain mallien ja korkeushyppääjien yhteisössä. Eipä tätä ehkä saisi todeta, en vain ymmärrä, miksi. Juuri alkaneessa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa kerrottiin, että tällä kaudella opettajien haasteena on ohjelmaan osallistuvien pituus - siellä on Marko Mörkö Anttila ja muita - ja pian huomasin Iltalehden jutun, jossa kuulutettiin kehorauhaa ja pyydettiin jättämään pitkätkin rauhaan.
Minusta on upeaa, että on monennäköisiä ihmisiä. Päättelin heti, että kookkaitten ihmisten kaupoissa on varmaan myös isoja kenkiä, minulla kun on isot jalat. Oikein päättelin, Origo-ostoskeskuksen Nike-outletista löysin hyvät patikointikengät tulevia seikkailuja varten. 

Riian tuomiokirkko on Baltian maiden suurin keskiaikainen kirkko. Sitä rakennettiin 1200-luvulta 1700-luvulle, tyyleissä näkyy goottilaisuutta ja barokkia. Kirkossa on maailman neljänneksi suurimmat, mitä kauneimmat urut.
Tuomiokirkossa pidetään päivällä lyhyitä urkukonsertteja. Kuuntelimme Bachin, Debussyn ja Eugène Gigoutin musiikkia. Urkuja soitti Jolanta Barinska.
Hyvä hengähdyshetki kauniisti soivan musiikin hellimänä. 

Riiassa on paljon jugend-taloja, ja aivan vanhankaupungin kupeessa on yksi maailman suurimpia jugend-keskittymiä. Haluaisin katsella tätä aluetta lisää. 

Jūrmala on merenrantakaupunki Riianlahden rannalla. Hienohiekkaista rantaa ja mäntymetsää on parikymmentä kilometriä. Kaupunki koostuu pienten kylien ketjusta, joihin on rakennettu viehättäviä taloja, hotelleja, kahviloita, hoitolaitoksia ja kylpylöitä.  

Saman kadun varrella oli mitä erilaisimpia rakennustyylejä. Persoonallisuus saa näkyä, mikä on minusta upeaa. 

Oli linnoja...

ja mökkejä.

Kuva: Ume

Oli värejä... 

ja muotoja.

Tämä talo oli myytävänä...

ja tämä kaunotar korjausta vailla.

Ortodoksikirkko on ilahduttavan kirkasvärinen.

Kuva: Ume

Sää oli lähes kesäisen lämmin. Voi vain kuvitella, miten paljon elämää tällä rannalla on ollut heinäkuussa. Latviassa on niin lämmin, että rantabisneskin kannattaa. Rantatuolit ja -petit oli nyt kasattuina sivuun, elokuuhan on ollut epätavallisen viileä. 
Meillä Suomessa ei tietääkseni ole millään rannoilla (Yyteri, Kalajoen hiekat, Kouvolan Käyrälampi jne) rantavarusteiden vuokrausta, vaan jokaisen on tuotava omat välineensä. Kyllä viime heinäkuussa olisi kannattanut perustaa vuokrauspisteitä.
Tässäpä idea koululaisille kesätyöksi: hanki parikymmentä kokoon taitettavaa rantatuolia ja vuokraa niitä ranta-alueen reunassa tarvitseville. Luulen, että kauppa kävisi hellepäivinä. 

Kuva: Ume

Ennen kaikkea tätä kaunista tutustuimme pahuuteen, siitä seuraavassa osassa matkakertomustani. Ehkä jätän sen pahuuden (holokaustimuseo ja miehitysmuseo) vähälle kuvaukselle. 
Olen niin täynnä pahuuden sallimista. Miten voi olla, että oma hallituksemmekin... uuh... 

PS Matkakumppani Unto ei ollut niin innokas kuvaamaan kuin yleensä, koska "kunnon kamerat" jäivät kotiin. Olen merkinnyt hänen ottamansa kuvat Ume, loput ovat minun.  


PPS Oi, se hauskin unohtui: simpukkasisäänkäynti erään Jūrmalan talon alakertaan. Leikkisyys kunniaan! 

Baltian matkan jälkimietteitä 1: taidetta kokemassa Tallinnan Fotografiskassa

Matka Tallinnan kautta Riikaan on takana ja monta elämystä mielessä. En kirjoita kronologista matkaraporttia, vaan aiheittain ja siitä, mikä on jäänyt mietityttämään.

Tallinnasta jäi mieleen kaiken modernin ja automaation arvostus, ehkä jopa joissain tapauksissa liiaksi. 

Hotellissa oli palvelutiski ja siellä virkailija, mutta ovensuulaite ohjasi sekä kirjautumaan että lähtemään sen kautta. Lähtöpäivän aamuna pyydettiin lisäksi tekstiviestillä ilmoittamaan kun lähtee. Saavuimme hotellille vähän ennen virallista kirjautumisaikaa ja piti vaivata respan henkilöä kysymällä, olisko huone jo vapaana. Olihan se, mutta piti maksaa 10 euroa, että pääsi sisälle - mistä hyvästä, siitäkö, että tätä asiaa ei voinut hoitaa koneella.

Hämmennyin R-kioskilla, kun puhelin korvalla seisova kassahenkilö naputti suojalasin yli asiakkaan puolella tiskiä olevaa itsepalvelukassaa, että hoidapa asiasi siinä. Olishan se laite voinut olla jossain kauempana, jolloin yksi asiakas voisi asioida kassalla ja toinen automaatilla. Miksi pitää mennä seisomaan siihen kassaihmisen eteen hoitamaan asiansa itse? 

Tallinnan modernia rakennustyyliä sataman lähellä

Tallinnan Fotografiska ei petä koskaan. Tällä kertaa esillä oli kolmen valokuvataiteilijan töitä.

 

Elliot Erwitt (1928 - 2023) syntyi Pariisissa siirtolaisperheeseen venäjänjuutalaisille vanhemmille, muutti sieltä vanhempineen Milanoon ja lopulta USA:han vuonna 1939. Erwitt opiskeli sekä valokuvausta että elokuva-alaa ja teki monipuolisesti töitä ammattikuvaajana, kunnes siirtyi freelanceriksi. 
Erwittin ura kesti seitsemän vuosikymmentä. Retrospektiivinen näyttely esittelee Erwittin leikkisää katsetta sadalla kuvalla ja dokumenttifilmillä, jossa Erwitt kertoo työskentelytavoistaan ja mieliaiheistaan.

Elliott Erwitt, Santa Monica, California, USA, 1955

Elliott Erwitt: Pariisi 1949, Barcelona 1952 ja Mother and Child, New York, 1953
"It's a family picture: my first child, my first wife and my first cat". 

Viron kieli on suomalaiselle toisinaan hyvinkin ymmärrettävää. Kuvan teksti viroksi. "See on perepilt: minu esimene laps, minu esimene naine ja minu esimene kass".


   

Kuva videolta, jossa Erwitt kertoo muun ohessa ihastuksestaan koirien kuvaamiseen.
Tekstissä sanotaan, että ne ovat niin ihmisen oloisia. 

Erwittin ihmiskuvissa on tilannekomiikkaa. Hän sanoo, että ei ole kiinnostunut maisemista, vain ihmisistä ja koirista, joissa hän kuvaa hauskaa kömpelyyttä ja haavoittuvuutta, empaattisella otteella. 
Näyttelyssä oli yksi kuva Suomestakin, lavatansseista.  

Erwitt ikuisti myös historiallisia hetkiä, kuten presidentti Richard Nixonin vierailun Neuvostoliitossa, John F. Kennedyn hautajaiset ja Barack Obaman virkaanastujaiset, sekä kuvasi aikansa suuria tähtiä, kuten Marilyn Monroeta, Alfred Hitchcockia, Grace Kellyä ja Andy Warholia. 

Videolla on hauska kohta, jossa Erwitt vetää päähänsä baskerin ja esittää itseään täynnä olevaa ns. taidevalokuvaajaa. Tyyppi on hänen kehittämänsä alter ego André S. Solidor (nimikirjaimista tulee sana "ass"), jonka hahmossa Erwitt kritisoi senaikaisen valokuvauksen joitain hassuja piirteitä. Solidorin töistä on jopa julkaistu kirja ja järjestetty näyttely Lontoossa vuonna 2011.

Fotografiskan toinen iso näyttely oli Bruce Gildenin (synt. 1947) 40 kuvaa sisältävä Why These? - Miksi juuri nämä? Gilden oli valinnut kuvat näyttelyynsä, koska pitää niitä laajan tuotantonsa parhaimpina ja hän vastaa: Why not?
Gilden on kuvannut lähes 60 vuotta ja on edelleen valokuvauksen "enfant terrible", niin rajujen aihevalintojensa kuin röyhkeiden kuvaustapojensa vuoksi. 

Gilden syntyi Brooklynissä, New Yorkissa. Hän on lähes itseoppinut kuvaaja. 

Bruce Gildenin kuvia 2010-luvulta

Gilden on kertonut pitävänsä aina salamaa valmiina ja hyppäävänsä kadulla kohtaamansa ihmisen eteen. Kasvot ovat joka karvaa ja ryppyä myöten tarkkoja. Gilden kuvaa paljon kaupunkien köyhiä ihmisiä, kodittomia, asunnottomia, ilotyttöjä ja muutoin syrjäytyneitä. 

Erwittin tapaan myös Gilden on kuvannut monissa maissa. Hänen ensimmäinen iso aiheensa oli Haitin voodoo. Sen lisäksi hän on kuvannut Japanin Yakuza-mafiaa, Irlannin hevoskilpailuja ja USA:n köyhän maaseudun väkeä.

Bruce Gilden: Quinza, Tokio, Japani, 1998

Bruce Gilden: New York City, USA, 1986

Bruce Gilden: New York City , USA, 1990

Kuvista huomaa, että Gildenillä on ollut mustavalkokuvissaan enemmän lämmintä huumoria kuin uusimmissa värikuvissa, joissa rujous ja ahdistus hyökkäävät katsojan silmille. 


Kolmas Fotografiskan näyttely oli nuoren tanskalaisen Henriette Sabroe Ebbesenin (synt. 1994) Kaleidoskooppi, jonka isoissa kuvissa ja videolla ihmiskehot vääristyvät, valuvat, yhdistyvät ja liukenevat omituisiksi läjiksi. 
Ebbesen on koulutukseltaan lääketieteen tohtori, mutta keskittynyt valokuvaan ja elokuvaan. Esitteessä kerrotaan, että hänen taiteensa haastaa katsojan tarkastelemaan kehoon ja mieleen liittyviä kysymyksiä. No, minusta nämä kuvat olivat vain epämiellyttäviä eivätkä herättäneet minua mihinkään pohdintoihin. 
Teknistä taitoa vaativia isoja kuvia, mutta ikään kuin tekniikka olisi ollut pääosassa. 

Ebbesen-video 

Semmoinen Tallinnan anti. Seuraavana päivänä ajelimme bussilla Riikaan Latviaan, jossa ihmettelin taas eri asioita. Jatkoa seuraa jossain vaiheessa. 

PS Puolet kuvista on minun ottamiani, puolet mieheni. Hänkin otti kuvat puhelimen kameralla (unohti paremmat kamerat kotiin!), mikä oli vain hyvä. Ei tarvinnut kantaa painavampaa kameraa - ja eikös nämä kelpaa turistikuviksi ihan hyvin? 
 

Elokuista elämääni

Kävelykenkkini varrelta: Reunan kirjakaupan sivuseinän
muraali

 

Nyt on jäänyt bloggarilla kirjoittaminen kakkoseksi sosiaalisen elämän ollessa vilkasta. Lukeminen on tietenkin jatkunut kaiken aikaa.

Vietin mukavan viikonlopun joensuulaisen ystäväni (myös mieheni ystävä) seurassa. Yövyimme ensimmäisen yön meidän mökillä Luumäellä, saunoimme ja keskustelimme aiheista laidasta laitaan - siis hän saunoi ja ui ja olisi tehnyt sitä nautiskellen yöhön asti, jos olisi ollut yksin mökillä, mieheni piipahti vedessä, minä en enää tarennut (eiköhän se Jaakko ole jo heittänyt kylmän kivensä myös Luumäen Kivijärveen!).
Kävimme Luumäellä myös presidentti Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä ja ajelimme sitten tänne meille Myllykoskelle. Keskustelu kävi kiihkeänä kaiken aikaa.
Syyskuun puolivälissä minä puolestani matkaan tämän ystäväni luo jatkamaan juttua siitä mihin jäimme ja osallistumaan Joensuun kirjallisuustapahtumaan. Tule sinäkin, tämän kirjoitukseni lukija! Suomen paras kirjallisuusseminaari (niistä mihin olen tutustunut) viettää juhlavuottaan, 25 vuotta mitä kiinnostavimpia teemoja ja alustuksia. Tämän vuoden aihe on juhlavuoteen sopivasti Aika. 

Ystäväni lähdettyä kävimme päiväseltään Virolahdella toisten ystävien mökillä.
Meren rannassa on eri tunnelma kuin järvien rannoilla. Kiikaroimme merimetsoja ja nautimme tunnelmasta Suomenlahden poukamassa. 

Eläköön pitkäaikaiset ystävyyssuhteet!  

Sosiaalinen meno jatkui hoitamalla muutaman päivän ajan lievästi flunssaista lapsenlasta. Pelailimme Junior Aliasta ja muita pelejä, luimme, hän J. K. Rowlingin kirjaa Harry Potter ja Azkabanin vanki ja minä Abdulrazak Gurnahin Kivisydäntä, mieheni Gurnahin romaania Hylkääminen. 
Tein Gurnahin romaaneista, tästä ja aiemmin lukemistani, sellaisen havainnon, että Gurnahin kirjat ja viime aikoina lukemani Camilla Nissisen Rihmasto ja Annamari Marttisen Tapahtui mitä tahansa ovat kerrontatyyliltään hyvin samanlaisia, hyviä lukuromaaneja kaikki. Se että Gurnah on Nobel-kirjailija ja Marttisen kirjoja mainostetaan lukuromaaneina johtuu ehkä globaaleista aiheista, pakolaisuus ja maahanmuutto. Tosin, onhan Marttisellakin sama aihe romaanissaan Vapaa.
Genrejaot ja niistä johtuva arvostus on ongelmallinen asia, jaottelu kun on usein kliseistä ilmaisua käyttääkseni "veteen piirretty viiva".

Nyt on edessä viikonloppu omaa arkea ennen kuin lähdemme mieheni kanssa jo kerran sairauden vuoksi perutulle Baltian reissulle. Hieman jännittää pysymmekö terveenä. Sen olen oppinut, että matkalle ei pidä lähteä, ainakaan minun, jos on vähäisintäkään kurkkukipua tai muuta sairastumisen oiretta. Hotellit ja laivaliput on helppo perua; junaliput, bussi Tallinna - Riika ja lentomatka ovat hankalampia, mutta niistäkin saa melkein kaiken takaisin vakuutuksen kautta. Matkalla olo on vaativampaa kuin kotoilu ja miksi olla puolinaisesti raihnaisena mukana siinä, minkä haluaa kokea täysillä. 
Seuraava kirjoitukseni on siis matkakertomus, joskus syyskuun puolella - jos kaikki menee hyvin. "Inshallah" sanovat islaminuskoiset ja "jos Jumala suo" sanoi moni suomalainen kristinuskoinen ennen vanhaan, mm. oma isoäitini lähes kaikkeen mitä oli suunnitteilla.

Vielä lyhyesti edellä mainitsemistani kirjoista, jotain, mikä on jäänyt päällimmäiseksi mieleeni.

Camilla Nissisen Rihmasto on sukutarina, joka kertoo sukupolvelta toiselle siirtyvästä kivusta ja rakkaudesta.
Kirjan Ilmari, vaatimaton pientilallaan töitä paiskiva, valtavan henkisen kestävyyden omaava mies, toi mieleeni oman isäni. Joskus kirjallisuudesta löytää tällaisia yhtäläisyyksiä. Kun vielä kirjaa lukiessani Helsingin Sanomissa sattui olemaan juttu ja kuvia perinteisestä pohjalaistalosta, niin minun mieleeni alkoi nousta haikeita muistoja lapsuudenkodistani, punamullalla maalatusta pitkästä talosta, jossa ison tuvan oven suussa oli penkki taloon poikkeaville ja katossa leipäorsi. Voi kunpa sen talon tilalle ei olisi rakennettu uutta, paljon tylsempää, ja kunpa edes se olisi entisellään kauniine pihoineen: koivukuja, ruusupenkit, meillä tytöillä lautakeinut portin pielessä (ai niin nämähän olivat sen vanhan talon aikana, äidin eläessä), tien toisella puolen liiteri ja postilaatikko, sellainen iso koppi, johon me siskoni kanssa ahtauduimme jännittyneinä odottamaan postiautoa, josta postipoika viskasi sanomalehden ja kirjeet meidän päällemme. (Olimme kyllä pieniä silloin, miten me mahduimme... olenko keksinyt tämän?) 

Luulen, että muistot ovat kuin kaitafilmikameran nauha. Ne kuumenevat ja sulavat, rätisevät inhottavasti ja värjäytyvät valkoisilla läiskillä, jotka jokainen täyttää parhaan taitonsa mukaan. Kronologia häviää, tapahtumat menevät päässä sekaisin, aikamuodot menettävät merkityksensä.

Aina kun muistelemme jotakin tapahtumaa, rakennamme sitä mielessämme uudestaan. Poistamme ja lisäämme yksityiskohtia, kehittelemme tapahtumien välille narratiivin, jonkinlaisen järjellisen syy-seuraussuhteen. Muistot rakentuvat kerroksiksi toistensa päälle, ja hiljalleen ne muuttuvat. 

Kävelylenkkini varrelta: tienvarren
ruusuja

Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa on mielenkiintoinen asetelma: eronnut isä on juuri päässyt jaloilleen vaikean eron jälkeen ja aloittanut leppoisan eläkeläisen elämän, kun yksi lapsista  tekee rikoksista pahimman, murhan. Miten rikos vaikuttaa läheisiin ja onko tästä tilanteesta mahdollista selvitä? 

Isla, Roni ja Aida ajattelivat varmaankin minusta nyt samalla tavalla kuin olin itse ajatellut omista vanhemmistani. Aikaa oli loputtomasti ja vanhemmat pysyivät siellä missä olivatkin kuin vanhat puut. Heihin saattoi ottaa etäisyyttä, heidät saattoi jättää huomiotta pitkiksi ajoiksi, joskus vuosiksi. Silti he pysyisivät.
Sama päti sisaruksiin. He pysyisivät. 

Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä.
 

Olen lukenut myös erään psykologisen rikoskirjallisuuden mestarina tunnetuksi tulleen kirjailijan monipuolisen ihmissuhderomaanin, jossa on aivan hykerryttävä ja paljastava kohta siitä, miten seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen käsitetään väärin. Kirja on Karin Alvtegenin Todennäköinen tarina.

Laput silmillä kulkeva, ahdasmielinen Anna-Karin ei ole tajunnut, että hänen poikansa Niklas, joka asuu Jonaksen kanssa, ei olekaan Jonaksen kämppäkaveri vaan rakastettu ja ollut lapsuudesta asti homo. Niklaksen sisar on tiennyt asian aina, kuten moni muukin, vain homovitsejä kertovalle äidille siitä ei ole voinut puhua.

Kun Jonas käyttää itsestään vahingossa termiä poikaystävä Anna-Karinin kuullen, tämän maailma hajoaa. Hänen poikansa on vietelty!

Jos he olisivat kertoneet jotain jo silloin, kun Niklas oli ollut toisella kymmenellä, ehkä hän olisi pystynyt tekemään asialle jotain. Pitänyt huolen siitä että poika olisi saanut apua ennen kuin homous vei hänet kokonaan. Nyt hän itse oli homon äiti, ja sen sijaan että Niklas olisi tuonut kotiin miniän, joka pystyisi antamaan hänelle lapsenlapsia, poika oli valinnut lapsettoman, seksikeskeisen elämäntavan. 

Hehee, "seksikeskeinen elämäntapa", homostelu! Käy ilmi, että Anna-Karinin käsitys homoista perustuu Pride-kulkueisiin, joissa on aina räikeä ja värikäs karnevaalimeininki. Toden totta, meillä Pohjoismaissa karnevaalit ovat tuntematon asia! Onko niitä edes muita kuin Pride?
Ehkä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa pitäisi tuoda enemmän esille vakavien foorumien muodossa.
Anna-Karin -parka on hädissään. Kun hän on haukkunut Jonaksen, nuoret miehet päättävät jättää vierailun kesken ja mennä hotelliin, mutta sehän pitää estää. Mitä jos ihmiset saavat tietää.

Tämmöistä elokuuta täällä. Kesä kesti tänä vuonna yhden kuukauden, ihanan heinäkuun. Nyt laskeudumme kohti syksyä. Kunpa se olisi lämmin - syksyksi lämmin - ja värikäs. 

Kävelylenkkini varrelta tämäkin: loppukesän
orvokkeja

Fernando Pessoa ja Persoonat

Kaukana itsestäni itsessäni kulkeudun
erilleen siitä joka olen:
Varjo ja liike josta muodostun.
(Fernando Pessoa)

Portugalilainen Fernando Pessoa (1888 -1935) on 1900-luvun tunnetuimpia ja erikoisimpia eurooppalaisia runoilijoita.
Hän hankki elantonsa kääntämällä kauppaliikkeitten ulkomaankirjeitä ja kirjoitti paljon erilaisia tekstejä runoista ja kirjallisuusarvosteluista horoskooppeihin. Hän julkaisi runoja sekä omalla nimellään että kolmen heteronyymin kautta, joita hän kutsui Persooniksi. Nämä kolme hahmoa, Alberto Caeiro da Silva, Álvaro de Campos ja Ricardo Reis kirjoittivat kukin omalla tyylillään ja kritisoivat toisiaan julkisuudessa, Álvaro de Campos tuli jopa sotkemaan Pessoan platonista rakkaussuhdetta kirjeillään. 
Pessoan minuudessa oli näkyvissä dissosiatiivisuutta jo lapsena ja kaiken kaikkiaan hänellä oli kymmeniä persoonia ilmentämässä minuutensa eri osia, jotkut niistä lähellä Pessoan persoonaa, jotkut ei.

En minä aina ole sama siinä mitä sanon ja kirjoitan.
Muutun, mutta en muutu paljon.
Kukkien väri ei ole sama auringossa
kuin pilven kulkiessa yli
tai kun yö saapuu
ja kukat ovat varjon värisiä.
Mutta joka katsoo tarkkaan näkee että ne ovat samat kukat.
Sen takia, kun en näytä pitävän yhtä itseni kanssa,
katsokaa minua tarkkaan:
jos olin kääntymässä oikeaan,
nyt käännyn vasempaan,
mutta aina olen sama itseni ja seison samoilla jaloillani -
Aina sama, kiitos taivaalle ja maalle
ja valppaille silmilleni ja korvilleni
ja sieluni kirkkaalle yksinkertaisuudelle...
(Alberto Caeiro da Silva)

Pessoa julkaisi eläessään kirjan muodossa vain yhden niteen sonetteja ja vuotta ennen kuolemaansa runoelman Mensagem (Viestejä), mutta lähipiirin tiedossa oli, että hänellä oli laaja julkaisematon tuotanto järjestettynä isossa matka-arkussa. Siellä olivat eri pinoissa omat runot, Persoonien runot ja laaja kokoelma pienproosaa nimellä Livro do desassosego (Levottomuuden kirja), jonka tekijäksi Pessoa oli merkinnyt Bernardo Soaresin. Soares on tutkijoiden mukaan tavallinen pseudonyymi, ei minuuden osa kuten nuo kolme Persoonaa tai aivoihmistä, jolla nimellä suomentaja Pentti Saaritsa myös heitä kutsuu runokirjassa En minä aina ole sama. Tämä kirja on yksi monista, joita matka-arkun paketeista on koottu. 

Alan tuntea itseni. Minua ei ole.
Olen välimatka siitä mikä haluan olla siihen

                                                   mitä muut minusta tekivät,
tai puolet siitä välimatkasta, sillä onhan myös elämä...
Se minä loppujen lopuksi olen...
Sammuta valo, sulje ovi ja lakkaa läpsyttämästä
                                                        tohveleitasi käytävässä.
Jää minä yksin huoneeseen oman itseni suureen rauhaan.
Se on halpa maailmankaikkeus.

(Álvaro de Campos)

Kiinnostuin niin paljon Pessoasta, että lainasin useamman kirjan kirjastosta. Katsokaa noita nimiä! 
En minä aina ole sama, Minusta minussa on ainakin kaksi, Minussa on monta - vielä on hakematta Minä se olen.
Huomasin pitkässä listassa Pessoa-kirjallisuutta myös José Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi. Runoilija Pessoa on kuollut, mutta hänen alter egonsa Ricardo Reis elää ja seuraa Pessoan jalanjälkiä yksinäisenä Lissabonissa. Kirja kertoo Euroopasta ja Lissabonista vuonna 1936 ja sitä on pidetty yhtenä Saramagon parhaista teoksista.

Ollaksesi suuri, ole kokonainen: älä mitään
          itsessäsi liioittele äläkä sulje pois.
Ole täydesti joka asiassa. Pane kaikki mitä olet
          pienimpäänkin mitä teet.
niin kuin koko kuukin mahtuu joka lampeen
          koska se loistaa korkealta.
(Ricardo Reis)

Oma muistini ei ole mitään, ja tunnen
         että se joka olen ja se joka olin
         ovat eri unia. 
(Ricardo Reis)

Kulttuuritapahtumia Kaakon kulmalla ja vähän muuallakin

 

Pelakuut hehkuvat Luumäellä Satun Makiat -kahvilan terassin kukkalaatikoissa. Tänä kesänä kaikki kukat ovat harvinaisen uhkeita. Poikkeamme mökkireissuilla tässä kahvilassa pikkusuolaisella, niin ei tarvitse heti perille päästyä ryhtyä ruuan laittoon, eli lämmittämään ruokaa mikrolla, joskus harvoin grillaamaan. 
Heinäkuu oli oikea kesäkuukausi, vilukissakin tarkeni uida. 

~ Jos edellinen kirjoitukseni innosti näkemään Reidar Särestöniemen taidetta, niin tässä infoa siitä, missä satavuotisnäyttelyitä (sata vuotta taiteilijan syntymästä) vielä on. 
Didrichsenin taidemuseon ja rovaniemeläisen Kulttuuritalo-Korundin juhlavuosinäyttelyt ovat jo ohi, mutta Kouvolan Vuohijärvellä menossa ja Oulussa vasta tulossa.
Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon näyttelyn piti päättyä 10. elokuuta, mutta parhaillaan selvitetään jatkoajan mahdollisuutta, jolloin näyttely kestäisi vähintään elokuun loppuun. Päivittäinen kävijämäärä on Vuohijärvellä jopa nelinkertaistunut ja tästä kesästä onkin tulossa kaikkien aikojen ennätyskesä. Vuohijärven erikoisuus on taiteilijan varhaisvaiheen työt. 
Oulun taidemuseossa alkaa Särestöniemi-näyttely 27.9. ja kestää vuoden loppuun. Tässä näyttelyssä painopiste on taitelijan maisemamaalauksissa ja luontokuvissa. Joissain aikalaiskritiikeissä Särestöniemeä arvosteltiin liiasta värien leiskumisesta, mutta hän on kertonut tutkineensa luontoa lapsesta asti ja saaneensa kaikki värit sieltä. Lapin ruskan nähnyt lienee samaa mieltä, sieltä se väriloisto tulee.

"Mie en ole hyökkäävä. Sitä aggresiivisuutta on ihan tarpheksi asti. Mie kerron näissä tauluissa ihmisille asioita. Ja näytän sitä, minkä mie näen."
(Lapin Kansan haastattelusta 1975, jossa kulttuuritoimittaja Armi Harju siteeraa pitkästi Särestöniemeä, otteen on poiminut Noora Vaarala Särestöniemi-elämäkertaansa.)

Paras kohde Särestöniemen taiteen kokemiseen olisi tietenkin Särestöniemen koti- ja taidemuseo Kittilän Kaukosessa. Sinne menosta haaveilen.

Reidar Särestöniemi, Taivaanjaara ja yöaurinko,
Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon näyttelystä 2025

~ Juhlavuosista puheen ollen, meillä tuli mieheni kanssa täyteen puolivuosisataa avioliittoa, kultahäävuosi. Emme ehtineet juhlia hääpäivänä kuin kahvilakäynnillä Kouvolassa, mutta onhan tätä vuotta vielä lähes puolet jäljellä.  
Sen sijaan kävimme kahden nuoren juhlissa, rippijuhlassa ja Prometheus-juhlassa. Molemmissa juhlissa pojille annettiin elämänohjeita. Minä tietenkin uuden ihastukseni August Pyölniitun aforismeja: "Miten vähän ihminen voikaan seistä itsensä nojassa" (huom! painotus: vain itsensä nojassa) ja "Ei kannata kumartaa pienille oville". 

~ Meillä oli tässä aivan nurkalla Suomen leppoisimmiksi kirjamessuiksi nimetty tapahtuma Kymi Libri, mutta en ehtinyt sinnekään. Heinäkuussa on aina niin paljon kaikkea päällekkäin ja limittäin, ja jos on sellainen että tarvitsee aina kivan tapahtuman jälkeen omaa aikaa, niin kaikkeen ei kerkiä. 
Kymi Libri oli nelipäiväinen: sarjakuvaa, politiikkaa, kaunokirjallisuutta ja dekkareita. Harmi, että jäi väliin, koska tämän tapahtuman jatko ei ole aivan varma. 

~ Huomenna käymme Sippolassa Taidekeskus Antareksessa ja elokuvissa.
Antareksessa on juuri avautunut uusi näyttely, jossa on töitä yhdeltätoista helsinkiläisen Valligrafia-taideyhteisön jäseneltä ja arkkitehti-valokuvataiteilija Timo Ryttäriltä. 
Elokuvateattereissa ei ole mennyt pitkään aikaan mitään elokuvaa, jonka olisin halunnut nähdä. No, nyt menee Materialists, joka ei ehkä ole mikään mestariteos sekään, mutta kaipaan itse elokuvateatterissa oloa.

~ Tässä kuussa avautuu mieheni  Unto Mentulan ja toisen pitkän linjan valokuvaharrastajan Kalle Salosen valokuvanäyttely Ajassa. Se on Kulttuuritalo Wanhan Rautakaupan näyttelytilassa täällä meillä Myllykoskella 11.8. - 5.9. Näyttely koostuu mustavalkoisista, filmille kuvatuista ja pimiössä vedostetuista kuvista, joiden aika ja aihe vaihtelevat.
Kirstinkallion kylätalolla tässä lähellä on pimiö, jossa mieheni on  viettänyt tuntikausia kuvia tekemässä. Vanhimmat kuvat ovat 70-luvun lopulta ja uusin tältä vuodelta, kaikki vanhalla tekniikalla valmistettuja.

~ Keskiviikkona ajelemme taas mökkipaikkakunnalle Luumäelle, mutta ehkä ei mökille ollenkaan (säävaraus) vaan suoraan ja vain Kotkaniemi-foorumiin, joka järjestetään nyt neljännen kerran presidentti Svinhufvudin museona toimivan kotitalon pihassa. Kävimme tässä turvallisuuspoliittisessa seminaarissa viime kesänä ja pidän sitä hyvin tasokkaana. Tämän kesän teema on Suomen suunta muuttuvassa maailmassa ja puhujina on useita asiantuntijoita. 
Tilaisuus striimataan ja on nähtävissä Yle Areenassa. Lisää tietoa tästä. 

Kukkia Taavetin torin laidalta, vieressä ihana
Massimiliano Baratellin kahvila Al chiosco da Massimo
ja leikkipuisto sekä aikuisten puistokuntosali
ja - tärkein kaikista - kirjasto 💖

Reidar Särestöniemi - mies imagonsa takana

 

Kannen valokuva: Studio Kuvasiskot, 1976
Kannen suunnittelu: Jussi Karjalainen

Reidar Särestöniemi -mielikuva sementoitiin 1960-luvulla, nousukiidon vuosina. Moni suomalainen tuntee hänet vieläkin sellaisena kuin media hänet silloin esitteli: rempseänä rikkaana lappilaisena, joka maalasi värikkäitä maisemia ja tyhjensi porvarien taskut.
Siinä tarinassa Reidar kehtasi ja kykeni. Mutta tosiasiassa hän varoi ja pelkäsi.

Yrjö rakas, jokakerta kun kirjeesi saapuu, saapuu myös kevät ja sarviini puhkeaa lehti. Olet minulle elämän kuvio, olet minulle kaikki.
(Ote Reidar Särestöniemen kirjeestä keväällä 1967 rakastetulleen runoilija Yrjö Kaijärvelle. Tämä rakkaudentunnustus on päässyt osaksi kirjan nimeä, Sarviini puhkeaa lehti - Ihmeellinen Reidar Särestöniemi. 'Ihmeellinen' tulee nimeen siitä, että nuori Reidar pohti haluavansa olla jotakin, esimerkiksi ihmeellinen).

Kulttuuri- ja feature-toimittaja Noora Vaarala on kirjoittanut ansiokkaan ja monipuolisen elämäkertakirjan Reidar Särestöniemestä (1925 - 1981) tähtäimenään korjata vääristynyt itetaiteilija & Lapin shamaani -imago, joka tästä taiteilijasta levisi jo nuorena. Sitä kuvaa levittivät toimittajat ja osittain myös aikalaistaiteilijat ja kulttuuriväki. 

Särestöniemi poseeraa 25-vuotiaana Suomen
Taideakatemiassa maalaamansa  
Arabialainen miesmalli -teoksen kanssa.

Miksi ja miten tällainen imago pääsi syntymään?

Särestöniemen uran alussa Lappi ei ollut vielä tunnettu suomalaisille etelän ihmisille. Lapin matkailu oli vähäistä ja alueen ihmiset, taiteilijat mukaan lukien haluttiin nähdä eksoottisina hahmoina. Tämä on vaikuttanut esim. Timo K. Mukan ja Kalervo Palsan henkilökuvaan. 

Ounasjoki, pohjoinen viima, hankikantama. Hyppelehtivä moottorikelkka kevättä katkaisemassa. Ohjaustangossa kiinni etukumaraan painunut partainen hahmo. 
Lapin harteilla lentää hiisi. 
"Noidan sukua olet Reitari, turha kieltää." 
(Monalisa-lehden tunnelmointia jutussa vuodelta 1972)

Lapin shamaani -myytti sekä palveli että rasitti taiteilijaa.

Hän hoiti itse taulujensa myynnin, oli pakkokin, koska ei päässyt mukaan Helsingin taiteilijapiireihin eikä saanut myöskään apurahoja tai palkintoja. 
Särestöniemen taide oli aikakauden taide-eliitin makuun liian rehevää ja rouheaa, kaupallista, isoa ja värikästä ja häntä itseäänkin pidettiin liian räikeänä, erikoisesti pukeutuvana ja rehvakkaana. Joku arvostelija oli naljaillut Reidarin taulujen syntyvän niin, että  hän roiskii maaleja kankaalle ja veli Anttu talloo päällä.

Särestöniemi oli Pariisin matkallaan ihastunut Marc Chagallin taiteeseen, mikä mielestäni näkyy hänen töissään. Chagallin Vitebskin kyläyhteisön kuvissa on samaa iloisuutta ja fantasiaa kuin Särestöniemen Kittilä-kuvissa. Hän on kuvannut omaa tyyliään surrealistisella tavalla naiiviksi ja sentimentaaliseksi.
Helsingin taidemaailman torjuvuuteen kyllästyneenä Särestöniemi piti isoja näyttelyitä ulkomailla lännessä ja pohjoisessa. Helsingissä hänellä oli yhteistyötä vain Didrichsenin taidemuseon kanssa.
   
Ehkä osa Särestöniemen vähättelyä johtui myös kateudesta. Valtaeliitti rakasti hänen taulujaan ja hän ansaitsi niillä todella hyvin. Vitsailtiin, että porvarilla on oltava "taistolaiset kakarat ja Särestöniemi seinällä". 

Reidar Särestöniemi sai professorin arvonimen presidentti Kekkoselta, joka tajusi hänen taiteensa arvon, mutta taiteilijaprofessorinimitys kulttuuriväen taholta jäi puuttumaan. 

Kekkonen kuljetti arvovieraita Särestöniemessä, samoin Kittilän kaupunginjohtaja ja moni muu, niin että lopulta vieraitten kestitseminen, syöttäminen, juottaminen ja seurustelu kävivät voimien päälle ja veivät liikaa aikaa luovalta työltä. 
Rakkaitten ihmisten kuolemista johtuva masennus, lääkkeet ja alkoholi veivät lopulta taiteilijan hautaan alle kuusikymppisenä. 

 

Särestöniemi ei ollut itetaiteilija vaan hyvin kouluttautunut maailmanmatkaaja, joka innostui ja sai vaikutteita taiteesta eri mantereilla.  
Hän opiskeli Suomen Taideakatemian tutkinnon ja yliopistokurssien lisäksi kolme vuotta Leningradin Ilja Repin-insitituutissa ja teki ensimmäisen Ranskan ja Italian matkansa jo 1952. Perhe tuki nuorta taiteilijanalkua myymällä metsää, ja Reidar itse paiski metsätöitä.  

Rikastuttuaan Särestöniemi pakeni pitkiä pimeitä talvia etelän lämpöön, mikä myös rikkoo kuvaa "aidosta Lapin ihmisestä". Kotona lapsuuden Särestöniemessä Reidarilla ei ollut edes sähkövaloa, tottakai hän nautti kun sai maalata hyvässä valossa.

Särestöniemi maalasi usein tauluihinsa "auringon
potenssin". Tässä se on viiksekkäiden mieshahmojen kanssa
taulussa Sukuni juuret ovat yöauringon maassa.  

Tiedätkö, että julkisuuden tarve on minullakin - että tahtoisin julistaa itseäni sellaisena kuin olen. Sitten ihmiset kivittäisivät pahan hengiltä. Voi perkele!
(Särestöniemi ystävälleen Brita Polttilalle)

En ole ennemmin tunnustanut itselleni, miten ulkopuoliseksi sentään koen itseni, tuota tunnetta on joskus raskas kantaa. Koetko Sinä koskaan samantapaista? Jaksatko aina välittää yhteiskunnasta, joka pitää herkintä minääsi rikollisena?
(Särestöniemen kirjeestä Yrjö Kaijärvelle)

Homous oli Suomessa rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 asti. 
Särestöniemi maalasi tuskaansa. Hän maalasi urospuolisia eläimiä ja omia mielikuvitushahmojaan, kuten taivaanjaaraa, joka on taivaanvuohen ja pässin yhdistelmä. Kun rikosnimike poistui, hän maalasi jonkin aikaa syleileviä miehiä, mutta palasi eläimiin, kun asenteet eivät muuttuneetkaan. Lakiin jätettiin kaiken lisäksi varoitus, jonka mukaan on edelleen rikos, jos kehottaa julkisesti "samaa sukupuolta olevien väliseen haureuteen". No, kuvahan voidaan helposti nähdä houkuttelemisena. Kehotuskielto kumottiin vasta 1999.

On ymmärrettävää, että lehdet kirjoittivat homoudesta varovaisesti ja toppuutellen. Tätä on tapahtunut paljon Särestöniemen jälkeenkin. Vaikka taiteilija itse olisi ollut aivan avoin, niin media on vaiennut suojellakseen. 

Vaarala pohtii, miten nykyään elämme homouden salonkikelpoistamisen aikaa, joten ehkä Särestöniemikin vielä nostetaan Tove Janssonin ja Tom of Finlandin rinnalle suurena queer-taiteilijana.
Itse näkisin kyllä tärkeämpänä, että hänen taiteensa pääsisi isoon näyttelyyn Ateneumiin, sukupuoli-identiteetistä huolimatta, ei sen ansiosta.
 
Eikö olisi jo aika, että kaikki ihmiset voivat vapaasti kertoa kumppaninsa nimen, olkoon se Maija tai Matti ilman että siitä tehdään numero tai paljastumisasia!   

Vaarala käsittelee kirjassaan myös Särestöniemi-tutkijoiden varovaisuutta ja Rosa Liksomin myyttistä tulkintaa kohteestaan. 
Liksomin Reitarissa ja siitä sovitetuissa monologeissa eksotisointi, karnevalisointi ja fantasia ovat aivan ydinasia. Liksom kuvaa Reitarin perhekunnan jäsenet kuten lyhytproosansa hahmot alkukantaisiksi, yliseksuaalisiksi ja väkivaltaan taipuviksi. Kieli on Liksomin meänkielen tyyppistä kieltä, ei Kittilän murretta.
Minulle tulee mieleen Liksomin Kittilästä Gabriel Garcia Márquezin Macondo, joka on kuvitteellinen kylä. Kittilä on oikea paikka. 
Biofiktiossa lukijan pitää muistaa, että se on joistain tosiseikoista huolimatta kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. 

Paitsi taiteilija Särestöniemi oli myös ympäristöaktivisti, antelias ja takertuva ystävä sekä eläinrakas perheihminen. Hän rakasti Lapin jokia ja jänkiä. Ounasjoen hän koki veljekseen ja lohduttajakseen. 

Vaaralan kirjaan liittämissä Reidarin kirjeissä näkyy hyvä kirjoittaja, joka suunnitteli yhdessä vaiheessa jopa runokirjan julkaisemista. 

Ounasjoki tulvi keväisen suvisena yli törmien ja ulottui pituussuuntaan aina maanääriin asti, ja kohisten putosi vesi maanääreltä tyhjyyteen. Seisoin rannalla joen veljeyden ilosta, ja tummat pyörteet kuljettivat muassaan maailman kaiken turhuuden. Sitten maalasin veteen sen oikean runon ja ihanasti välkkyen näin sen menevän, ja minulla oli tallella suuri voima, pälvet kumppanina lähdin puhuttelemaan Mustaakaltiota. 
(Kirjeestä tekstiilitaiteilija Elsa Montellille 1962)

Nousevalla auringolle ja tuulille puhun Yrjö Sinusta, kerron, että rakastan sinua ja kun ajan lumikelkalla yli alakuloisten aapojen olen tulossa sinua vastaan, haen kevättä, haen Sinua, haen ihmistä. Jos voit, tule silloin kun jäät lähtevät Ounasjoesta, mutta sydämeni sanoo tule heti.
(Kirjeestä Yrjö Kaijärvelle helmikuussa 1967) 

Maan päällä ja taivaassa, 1971, kaksiosainen taulu, jonka Särestöniemi maalasi pian Kaijärven
kuoleman jälkeen. Yhteinen elämä ja rakkaus jatkuu kuoleman jälkeen nuorina enkelimiehinä. 
Maan päällä miehiä suojaavat kuutilosilmät, joita Särestöniemi käytti usein
tauluissaan symboleina.