Luin Ruton, vahvistan ruumistani jumpalla ja mieltäni päiväkahvihetkillä

Pyrin välttämään kaikkia muoti-ilmaisuja. Otsikkohan olisi pitänyt kirjoittaa modernia psykologista jargonia käyttäen näin: jumppa ja kahvi kehon ja psyyken voimaannuttajina. Kyllä minun taviskielivalintani vaan on paljon vakuuttavampi!

Huomaattehan mukini voimalauseen. Valitsen aina harkiten kahvihetkiini sopivan kahvimukin, ja nyt se on ollut usein tämä. 
Onko sinulla lukijani voimalauseita? Minä olen erinäisissä tilanteissa ryhdistänyt itseäni olemaan luovuttamatta uhoten:"When the going gets tough the tough get going." (Englantia harrastamattomille suomennos: Kun meno kovenee niin kovat painaa menemään.) Eihän tämä nyt mitenkään sovi tähän epidemiatilanteeseen missä elämme, mutta tuntuu silti jotenkin hyvältä. Ja sitten on vielä se Ylen koronalähetyksissä aluksi paljon toistettu ajatus "Tästäkin selvitään".

Luin Albert Camus'n romaanin Rutto, jota edellisessä kirjoituksessani jo vähän pohdiskelin. Kirja näyttää kuvassani ohuelta, mutta on tiheällä tekstillä painettuna vähän vaille 400-sivuinen. 

Kirja kertoo elämästä ruttoepidemian aikana ranskalaisten asuttamassa Oranin kaupungissa Algeriassa joskus 1940-luvulla. Kaupunki eristetään ja tauti alkaa hallita elämää. Tarkemmin keskitytään neljään henkilöön, jotka toimivat perustamassaan kriisiryhmässä, yksi heistä on tapahtumien kronikoitsija. Kerronta ei ole kuitenkaan minä-muotoista, kronikoitsija kertoo myös omista toimistaan hän-muodossa, ja paljastaa vasta lopussa roolinsa tapahtumien todistajana ja kaikkien nimissä puhuvana raportoijana. 
Kompassi-kirjasarjassa julkaistun kirjan kannen mainoslause "Nobel-kirjailijan romaani aikamme sairaudesta" on aika lailla vihjaava, kuten myös Camus'n kirjansa motoksi valitsema lause Daniel Defoelta: "Tietynlaatuisen vankeudentilan luonnehtiminen kuvailemalla jotakin toista vankeudentilaa on yhtä hyvin puolustettavissa kuin minkä tahansa olemassa olevan todellisuuden kuvaileminen kertomalla sellaisesta, mitä ei ole." 
Alkuteos La Peste julkaistiin 1947. Olihan tuohon maailmanaikaan tapahtunut monenlaista, sekä vankeutta että vankeuteen verrattavaa. Mihin niistä Camus viittaa, sitä emme tiedä. Ei ihme, että kirjasta on tullut klassikko, niin hyvin se toimii allegoriana eri aikoina ja eri tilanteissa.

Aluksi ruttoa ei oteta Oranissa vakavasti, sitä vähätellään ja viranomaiset kieltävät paisuttelemasta asiaa ja valitsevat tyynnyttelylinjan. Vähitellen kaikkien on kuitenkin otettava onnettomuuteen kantaa. 

Ei ollut enää yksityisiä kohtaloita, olimme kaikki samaa joukkoa, jonka teot ja tuntemistavan sääteli yksinomaan rutto. Väkevimpänä hallitsi meitä eristyneisyyden, maanpaon tuntu ja sen ylläpitämä pelko ja kapinanhenki. 

"En ole ainoa vanki" oli sananpartena, jossa suppeaan muotoon tiivistyi kaikki, millä siihen aikaan yleensä saattoi lohduttautua. 

Ihmisissä on niitä, jotka eivät kestä ja niitä jotka venyvät. Jotkut näyttäytyvät sankarillisina, mutta omasta mielestään he ovat vain kunniallisia ja tekevät, mitä pitää. Jotkut käyttävät tilannetta hyväkseen ja varastavat niiden onnettomien tavaroita, jotka sytyttävät talojaan palamaan vapautuakseen näin "basillista". Onpa niitäkin, jotka yrittävät koota aseellisia joukkoja ja hyökätä rajavartijoita vastaan. 
Kriisiryhmä tekee työtä yötä päivää, vähitellen he turtuvat ja muuttuvat välinpitämättömiksi unohtaen suojata itseään.
Epidemia jyllää keväästä seuraavan vuoden helmikuuhun. Silloin portit avataan ja rajoitukset puretaan. Rakkaistaan erotetut pääsevät taas toistensa luo, junat ja laivat kulkevat. 
Siellä, asemalaiturilla, he aloittivat jälleen elämänsä yksilöinä, mutta vaihtaessaan silmäyksiä ja hymyjä tunsivat vielä kuuluvansa yhteen.     

Kronikoitsija kulkee kaupungin katuja miettien, mikä koetun kärsimyksen tarkoitus voisi olla. Hänen oma työnsä lääkärinä jatkuu ja hän tietää, että voitto on väliaikainen. Silti hän ihailee riemuitsevia ihmisiä ja heidän kykyään elpyä.
 
He tiesivät nyt, että oli jotakin, mitä saattoi aina tavoitella ja minkä joskus saattoi saavuttaakin: hellä kiintymys ihmiseen.  

Ruttoa lukiessa löysin paljon yhtymäkohtia nykytilanteeseen. Mielialat poikkeustilanteessa vaihtelevat, ja suhtautuminen epävarmuuteen on eri ihmisillä hyvin erilaista. 

Nyt tekee kyllä mieli jo lukea ihan muuta. Sain postissa Patti Smithin ystävästään Robert Mapplethorpesta kirjoittaman kirjan The Coral Sea ja kirjaston kirjoja on pino odottamassa. 

Karanteenini on sujunut hyvin. Olen löytänyt YouTubesta jumppavideoita joilla korvaan (joten kuten) pilatestunnit ja vesijumpan. Olen leiponut ja katsellut elokuvia. Läheisten kanssa vaihdetaan viestejä ja puhutaan videopuheluja. Päiväkahvit ja herkut ovat tärkeitä mielen kohottajia. Tuoreita tulppaaneja on aina oltava maljakossa. 
Pääsiäiseen valmistautuminenkin on alkanut. Istutin ohrat ja rait, ja laitoin narsisseja parvekkeelle. Vietämme pääsiäisen pyhät kahdestaan miehen kanssa, mitä on tapahtunut vain kerran, vuonna 1976, jolloin esikoisemme ei ollut vielä syntynyt. Ensin olivat seuranamme pojat, myös silloin kun olivat jo arkena poissa opiskellessaan muilla paikkakunnilla, pian seuraan liittyi tyttöystäviä, joista myöhemmin tuli vaimoja, ja kohta aloimme saada vieraaksi lapsiperheitä. Tuntuu oikeastaan kivaltakin olla kahdestaan, kun tietää, että se on vain tämän kerran, tai siis toisen kerran. 

Koronauutisia seuraan tarkasti eri lähteistä. Paras välttää kontakteja, koska yli seitsenkymppisistä sairastuneista peräti 20 - 25 % joutuu sairaalahoitoon, kun nuoremmista vain muutama prosentti. 

Loppuun Kouvolan Sanomien Napakat tekstiviestipalstan viesteistä napakoimmat.

Just niin! Ja valmiusvarastot ajan tasalle seuraavaa epidemiaa varten. Niitä myös tarkistettakoon säännöllisin väliajoin (ihan kuin aseitakin), ettei kasvomaskit ole hapertuneet sitten kun niitä tarvitaan. 

Nämä ovat yksittäisiä viestejä, vaikka jälkimmäinen onkin ihan kuin vastaus edelliseen, jossa on 'the tough get going' -henkinen viestittelijä. Hyvä, että intoa on ja auttamishalua löytyy, mutta nyt on vain vetäydyttävä sivuun. Metsään voi tietysti mennä loppukesällä sieni- ja marjasatoa korjaamaan, mutta ei mansikkatiloille isoihin porukoihin.   

Seuraavaksi kirjoitan Amélie Nothombin kirjoista. Olkaa kuulolla.
Alkaa jo kyllästyttää tämä koronapähkäily. Otetaan vastaan mitä tuleman pitää.

Koronan aikaan

Olen lukenut muutamia kelpo kirjoja ja mietin, mistä eniten haluaisin kirjoittaa, Domenico Starnonen vanhenemista ja kunnianhimoa pohdiskelevasta  kirjasta Kepponen, Elina Kilkun kielletystä suhteesta kertovasta romaanista Ihana tyttö vai kahdesta Amélie Nothombin teoksesta. Kesken miettimiseni löysin  työhuoneeni hyllystä (se aakkosjärjestys pitäisi tehdä vihdoin nyt tässä koronakaranteenin aikana!) Albert Camus'n romaanin Rutto ja nyt en mitään muuta halua tehdä niin paljon kuin syventyä tähän kirjaan uudelleen yli viidenkymmenen vuoden jälkeen.  Aloittelen vasta ja tutkin teini-ikäisen itseni tekemiä muistiinpanoja ja alleviivauksia. Tämän kirjan lukemisesta tulee todellakin myös muistelemista ja tutustumista siihen millainen olin lukion toista luokkaa käyvänä tyttönä. Ensimmäinen mikä yllättää minut on silloinen kaunis käsialani. Nykyään en tahdo saada muistiinpanoistani ja kauppalapuistani selvää. Ensimmäiselle sisälehdelle poimimani ajatus siitä, mihin meillä on aikaa, viehättää minua. (Jos et näe sitä hyvin, niin klikkaa kuva suuremmaksi.)

Ensimmäinen alleviivaamani kohta kirjassa on "rakastaa tunnettaan tarkkailematta" ja olen lisännyt sen viereen sulkeisiin (hippie). Niin, tässä on kyllä kyse siitä, että ihmisillä ennen ruttoa ei ollut kaiken menemisensä keskellä aikaa syventymiseen ja siksi oli pakko rakastaa tunnettaan tarkkailematta, mutta 60-luvun lopun tunnelmat saivat minut katsomaan tätä hippiaatteen näkökulmasta. Näin aika vaikuttaa meidän tulkintoihimme. Tämän jälkeen olen nostanut esiin sellaista mitä nytkin pidän tärkeänä. Olinko hieman pikkuvanha 17-vuotias?

Ruton päähenkilö on lääkäri Rieux, joka kirjaa, mitä näkee, kun Oranin kaupunki joutuu epidemian valtaan. Rutto on kirjassa myös symbolinen asia, ei vain sairaus, mutta jokainen voi miettiä, mitä se rutto voisi olla. Joka tapauksessa epidemian kuvaus on nyt ajankohtainen. 

Olen luonteeltani sellainen, että haluan kriisitilanteissa ennen kaikkea saada tietoa ja selvittää asioita. Ymmärrän, että jotkut valitsevat mieluummin ohittamisen ja kääntävät katseensa muualle. Meillä on opitut selviämiskeinomme, joita joudumme ottamaan enemmän käyttöön lähiaikoina. Me olemme vasta alussa koronakriisissä.

Edellisessä kirjoituksessani löysin karanteenielämän hyviä puolia, ei niin pahaa jottei jotain hyvääkin, mutta tietenkin elämme nyt vaikeaa aikaa. 
Kauheinta ovat tragediat, joita jotkut ovat jo kokeneet. Jokaisen tilastoidun kuoleman takana on surevia läheisiä. 
Kauheaa on myös talouden ongelmat, työpaikkojen menetykset ja taloushuolet perheissä. 

Olen katsellut eri maiden tartuntakäyriä ja miettinyt, pitäisikö muuallakin ottaa käyttöön Etelä-Korean käytäntö, jossa testataan paljon ja eristetään sairaat. Meillä, kuten monissa muissakin maissa testataan vähän ja laitetaan terveet karanteeniin, mikä pysäyttää normaalin elämän ja saa pitkään jatkuessaan ihmiset voimaan huonosti. Jos taudin huippu Suomessa on juhannuksen tienoilla ja hiipumisvaihe kestää syksyyn, niin niinkö kauan me jatkamme rajoituksia ja karanteenia? Aivan viimeinen tieto (katson kaikki koronalähetykset) on, että Saksa olisi ottamassa käyttöön Etelä-Korean mallin. 
USA:ssa taudin käyrä on lähes pystysuora. Mitä siellä oikein tapahtuu? Entä Venäjällä, josta tietoa ei paljon saada? Toisella puolen naapurissamme Ruotsissa on oma linjansa. Jää nähtäväksi, millainen lähestymistapa on ollut paras. 
Miten Afrikan väkirikkaat valtiot pärjäävät? Entä Venezuela, jossa on muutoinkin ollut äärimmäiset poikkeusolot pitkään ja ihmiset kuolleet hoidon puutteeseen tavallisissakin sairauksissa? Mikä on tilanne Turkin ja Kreikan rajalla? 

Camus lopettaa kirjansa tilanteeseen, jossa tauti on ohi, mutta Rieux miettii, ettei hänen kronikkansa ole lopullisen voiton kronikka.
Kuunnellessaan kaupungista kohoavia ilon huutoja Rieux muisti senkin, että tuota iloa oli aina vaanimassa vaara. Hän tiesi, mitä riemuissaan remuava väkijoukko ei tiennyt ja mistä se, joka tahtoi, sai lukea kirjoista: ruttobasilli ei kuole eikä häviä milloinkaan, se voi jäädä kymmeniksi vuosiksi uniseen elämäänsä huonekaluihin ja vaatteisiin, se voi odottaa kärsivällisesti asuinhuoneissa, kellareissa, matkalaukuissa, nenäliinoissa ja jätepapereissa, ja saattaa tulla päivä, jolloin se ihmisten onnettomuudeksi ja varoitukseksi ajaa rottansa kuolemaan keskelle onnessaan pahaa aavistamatonta kaupunkia. 

Epidemiat tulevat tietyin väliajoin, 10 - 20 vuoden välein, joskus lievempinä, joskus paljon ihmisiä tappavina pandemioina, jollainen covid-19-pandemia näyttää olevan. Paitsi että ihmisiä kuolee, niin taudin vaikeasta muodosta selvinneille voi jäädä ikäviä muistoja keuhkoihin. 

Deadline torstaina -blogissa oli epidemioiden toistuvuus mielessä tehty sellainen päätelmä, että EU:ssa pitäisi perustaa terveydenhoidon "puolustusvoimat". Pitäisi olla hyvin varustettuja tehohoitosaleja, lääkäreitä, hoitajia ja lentäjiä valmiustilassa. Mikä tärkeä huomio! Jos sotia varten säilytetään tykkejä, niin miksei epidemioita varten hengityskoneita?
"Ajatuksen symmetria: sodat synnyttivät rauhan, sairaudet terveysjärjestelmän." Lainaus on Kyösti Salovaaralta, jonka blogikirjoituksen voi lukea täältä (klik).

Rajoitusten ja karanteenin aikaa on kestänyt vasta vajaa kaksi viikkoa. Miten se tuntuukin jo nyt paljon pitemmältä? No, itse olin jo sitä ennen pari viikkoa paikallaan keuhkokuumeen vuoksi, mitä nyt istuin autossa, kun mieheni kyyti minua tiputuksiin. Nyt olen terve, kävelen reippaasti ja hengästymättä. 
Sairastumiseni takia menetin jo siskostapaamisen Huittisissa ja omat syntymäpäivät/perhetapaamisen Helsingissä, jota pojat olivat organisoineet. Naistenpäivän Erja Lyytisen konsertti jäi myös käymättä. 
Karanteeniaikana mieheni on käynyt kaupassa ja muilla asioilla. Ikävä kyllä hän ei pidä kaupoissa käymisestä ja minä kaipaan sitä. Nyt tekisi mieli mennä Kultajouseen, koska bonusseteli, jonka saimme, kun mieheni osti minulle syntymäpäivälahjaksi sormuksen on voimassa enää muutaman päivän. Ehkä hän löytää sieltä jotain kivaa itselleen palkaksi minun suojelemisestani. Hän kärsii kaiken lisäksi minua enemmän sosiaalisesta tyhjiöstä, koska on tottunut tapaamaan valokuvakamujaan ainakin kahdesti viikossa kerhoilloissa ja erilaisissa kuvausprojekteissa, jotka nyt ovat epämääräisen mittaisella tauolla.  

Juuri ennen kuin tauti levisi Suomeen olin suunnitellut kutsua pitkäaikaisen ystäväni toiselta paikkakunnalta kesäkuiseen Iitin musiikkijuhlaan. 
Miten käy kaikkien kesän festivaalien ja näyttelyiden? Helsinki Lit on tietysti peruttu. Milloin kirjastot ja museot ovat taas auki? Elokuviakin on ikävä, elokuvateatterissa katsottuna. 
Normaalioloissa olisin ollut huomenna Amnestyn kevätseminaarissa. Se peruttiin heti kun hallitus alkoi suositella isompien kokoontumisten välttämistä.

Olin jo ehtinyt murehtinut, onko tullut kerätyksi tähän kevääseen liikaakin menoa ja ihmisten tapaamista, kun tykkään olla niin paljon itsekseni. Nyt ei sitten todellakaan ole huolta, että elämä olisi liian sosiaalista.  

Pääsiäisenä meillä on ollut aina lasten perheitä käymässä. Nyt ei. Silti on tärkeää laittaa iloiset liinat pöytiin - laitoin ne jo - ja narsissikori parvekkeelle. Tuntuu, että nämä esteettiset asiat ovat nyt erityisen tärkeitä, samoin se että laittaa hyvää ruokaa ja kattaa sen kauniisti. Pieni herkkuhetki on myös tarpeen päivittäin. 
Lenkkipolulla ohitimme toisen karanteenipariskunnan ja nauroimme - turvallisen välimatkan päästä - että nyt elämykseksi riittää sitruunaperhonen ja sinivuokot, kun ennen oli tärkeää nähdä paljon suurempaa ja erikoisempaa.  

Mitä ajatuksia sinulle lukijani tulee koronan aikaan? Onko kestävyytesi koetuksella ja olosi turvaton, vai oletko ehkä sitä mieltä, että pieni flunssahan se vain on vai koetko tärkeimpänä sen, että saat rajoitusten mahdollistamana tilaisuuden levätä kaikesta hektisestä?

Jotain hyvääkin...

Osuin kerran sellaiseen kolumniin, jossa siteerattiin saksalaista sotien jälkeen julkaistua äidinkielen kirjaa. Sitaattiin oli otettu suositelluista aineotsikoista eräs, joka tuntui makaaberilta.
(Ensin pitää selventää sana 'aine'. Ennen koulussa kirjoitelmia tai esseentapaisia kutsuttiin aineiksi. Aluksi oppilas sai vain otsikon, mutta myöhemmin alettiin antaa vihjeitä asioista, joita kirjoitelmassa olisi hyvä käsitellä. Ylioppilaskirjoituksissakin äidinkielen osaamista testattiin aineen kirjoittamisella, vain sillä. Aiheotsikot olivat tiukasti eri reaaliaineisiin liittyviä asia-aineotsikkoja, paitsi yleensä joukossa oli joku, josta saattoi kirjoittaa kaunokirjallisemman tuotoksen. Itse kirjoitin vuonna 1969 aiheesta 'Me emme elä yksinomaan leivästä'. Se oli  tarkoitettu uskonnon aiheeksi, mutta rohkenin lähestyä aihetta aivan muusta näkökulmasta, taiteen ja elämysten merkitystä korostaen.)
Se kolumnistin esiin ottama saksalaisen oppikirjan otsikko kuului 'Sodasta seuraa jotain hyvääkin', ja vihjeissä kehotettiin pohtimaan, missä tämä hyvä näkyy, kulttuuri nousee uuteen kukoistukseen, kirjallisuus saa aiheita jne.

Kun olin nuori opettaja, eräs minua parikymmentä vuotta vanhempi kollega huokaili aina kun joku napisi turhasta, että kyllä tarvittaisiin uusi sota.
Joten kai niistä huonoista ajoistakin aina jotain hyvä seuraa, ainakin näköala avartuu ja tyytyväisyys tavalliseen arkeen lisääntyy. 

Luonteeltani positiivisena listaan, mitä hyvää näen pandemian saavan aikaan nyt tässä vaiheessa, jossa emme ole edes kokeneet pahinta. 
Toisen listan aika on sitten, kun elvymme ja alamme rakentaa hyvinvointiamme uudelleen. Tietenkään pandemia ei lopu kuten sota rauhan julistukseen, jolloin ihmiset halailevat toisiaan kadulla. Ei, se hiipuu yhtä vähitellen kuin tulikin, emmekä me tiedä hetkeä, milloin uskaltaisi halata. 

1. Huomaamme arvostaa yhteiskuntaa, joka huolehtii. 
Me Suomessa elämme uusimmankin listauksen mukaan parhaiten onnellisuuden mahdollistavissa puitteissa.

2. Solidaarisuus lisääntyy. Se näkyy monin tavoin. 
Yksilöt ja ryhmät lupaavat apua niille, jotka eivät voi liikkua kotoaan korkean iän tai heikon kuntonsa vuoksi mihinkään. Kuntosaliohjaajat pitävät ilmaiseksi kuntopiirejä netissä. Konsertteja järjestetään ilman yleisöä ja näytetään netin välityksellä. 
Koronan pahimman vaiheen (toivottavasti pahimman, voihan se ryöpsähtää uudestaan) kokenut Kiina vei asiantuntijaryhmän Italiaan antamaan neuvoja katastrofin keskelle. Myös ainakin Saksa, Kuuba ja Venäjä ovat auttaneet Italiaa. Espanja on jo lähes yhtä pahassa jamassa kuin Italia, toivottavasti apua löytyy.

3. Kotitaidot kasvavat karanteeniolosuhteissa. 
Siivotaan, kokataan ja laitetaan paikkoja kuntoon. Sulatetaan pakastin, pestään ikkunat, tehdään pikku remontteja.

4. Kiireen aiheuttama stressi vähenee. 
Sen sijaan, että olisi aivan pakko rientää ryhmäharrastuksesta ja elämyksestä toiseen keskitytään harrastamaan perheen kesken ja yksin. Ehkä lukeminenkin lisääntyy. 

5. Löydetään lähiluonto. 
Monella kiireisellä ei ole ollut aikaa huomata kevään merkkejä sitten lapsuuden: puroja, pajunkissoja, kevään ensimmäisten kukkien nuppuja ja muuttolintujen saapumista. 

6. Luonto kiittää. 
Ilma kirkastuu siellä missä saastuttavat tehtaat ovat vähän aikaa pysäyksissä ja sameat vedet selkenevät siellä missä turistit ovat nyt poissa. 

6. Someriitely ja toisten mollaaminen ei enää tuota nautintoa, kun on isompia huolia.

7. On mahdollista tutkailla itseään, kun ei ole minne mennä. 
Eräs läheinen sanoi, että hiljainen viikonloppu muistuttaa sitä, miten me oltiin Kuhmossa asuessa, ei käyty ulkona lounaalla ja kahviloissa, ei shoppailemassa eikä järjestetyissä tilaisuuksissa kovin usein, vaan elettiin perhekeskeisesti ja keksittiin itse tekemistä.  
Presidentti Sauli Niinistön haastattelunsa loppuun valitsema Kassu Halosen (sävel) ja Vexi Salmen (sanat) kappale kuvaa hyvin näitä tunnelmia
...
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää…

8. Otetaan yhteyttä ystäviin, kaukaisempiinkin, kun on aikaa ja mieli herkistynyt elämän arvaamattomuuden vuoksi. Soitellaan, kirjoitellaan ja lähetetään kuvia.


Osa edellä mainitsemistani ei koske niitä, joille epidemia on aiheuttanut isomman kiireen kuin normaalisti. Lääkärit ja hoitajat työskentelevät yli voimiensa. Opettajat tekevät valtavasti suunnittelutyötä ohjatessaan koululaisia etänä. Kaupan väki täyttää hyllyjä tarpeisiimme, toppuuttelee rohmuja ja järjestää kotiinkuljetuspalveluja. Tiedottajilla on kiire tuottaa ajantasaista tietoa. Monella on yhtä aikaa vilkkaita lapsia kotona hoidettavana ja etätyöpiste jossain kodinhoitohuoneen nurkassa. 
Osa ihmisistä puurtaa, osa (sosiaalisemmat meistä) tylsistyy kotona ja osa (epäsosiaalisemmat ja stressaantuneet) nauttii, kun ei tarvitse osallistua mihinkään.  

Huomasin sellaisen vinkin, että me turvassa karenssissa olevat voisimme askarrella ikkunoihin sydämiä kiitokseksi niille, jotka tekevät työtä meidän hyvinvointimme eteen tänä vaikeana aikana. 
Löysin värikalvoja ja leikkasin sydämiä kotimme ikkunoihin. 
Kertovathan nämä myös, että hyvin täällä elellään ja sydän sykkii. Minulla tuli sellainenkin ajatus, että entä jos minä jo sairastin tuon koronan, jos se olikin syy keuhkokuumeeseeni, joka kaiken lisäksi on ollut lievempi kuin mikään aiemmista neljästä. No, näin onnellisesti asia ei varmaan ole. 

Osa perheestämme on jo altistunut virukselle, joku sairastaa sen sorttisesti, että se saattaa olla viruksen aiheuttamaa. Ajattelen heitä koko ajan. 

Taudin huippua ei ole saavutetttu. Tällä hetkellä tilanne Euroopassa on paha, mutta virus on vasta leviämässä Afrikkaan.  

Eräs lapsi esitti erittäin tärkeän kysymyksen Lasten tiedekysymyksissä perjantain Helsingin Sanomissa: Onko kaikkiin kysymyksiin vastaus? - Ei ole, siihen meidän on tyytyminen. 
Jotkut käyttäytyvät nyt sillä tavalla närkästyneesti koronan suhteen ikään kuin heitä olisi petetty, kun ei viranomaiset, hallitus eikä edes presidentti osaa sanoa, milloin se on ohi ja pitääkö nyt ihan oikeasti perua kaikki menot, mitä on suunnitellut.  
Virus on vihollinen, jota vastaan ei voi käydä aseilla. Amerikassa aseiden myynti on lisääntynyt. Onko jenkeille pyssy siis samanlainen turvariepu kuin meille vessapaperi?  

Eräs suuri pettymys minulle oli se, kun luin että Etelä-Suomesta oli alettu ajaa kiireellä pohjoisen lomakeskuksiin ennen kuin Uusimaa tai jokin alue siellä ehkä tautipesäkkeenä eristetään. Siis mitä! Viemään virusta eteenpäin ja rasittamaan pikkupaikkakuntien terveydenhuoltoa, joka on mitoitettu paikkakuntalaisille sopivaksi. Röyhkeyden huippu. 
Onko noin vaikea pysyä paikallaan kaikkien yhteiseksi eduksi? Ja omaksi. Luonnossa saa kävellä vapaasti, Helsingissäkin, toistaiseksi, mutta ei kannata mennä sinne minne kaikki muutkin menevät. Helsingin keskustan puistoissa on väljää, kun kaikki haluavat kävelylle meren rantaan. Eilen uutisissa oli videokuvia näistä paikoista. 
Meillä on Kouvolan seudulla kaikkialla väljää. Eilen ulkoilimme mieheni kanssa Tirvalla, ketään ei tullut vastaan.  

Laitan tänne loppuun vielä kokonaan edellä siteeraamani Maailma on kaunis -laulun sanat. Tämän laulun on esittänyt aika moni artisti. Siinä on paljon samaa viisautta ja lyyrisyyttä kuin Eino Leinon runoissa.  

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
(Vexi Salmi)

Covid-19 ja yhdessä eläminen

Baby, Borneo 2015, Relatives
Laura ja Petri Parkko, Galleria Pato

Yksi lause on toistunut käymässäni viestien vaihdossa ja puhelinkeskusteluissa: Elämme poikkeuksellisia aikoja.

Näkymätön vihollinen, virus, on ajanut koko maailman kriisiin. 

Meillä Suomessa on siksi edullinen asema, että olemme "pohjan perillä" ja voimme ottaa opiksi siitä, miten muualla on toimittu ja välttää muiden viruksen yllättäminä tekemiä virheitä. Ehdottomasti pahin virhe joissain Euroopan maissa on ollut välinpitämättömyys.  Ihmiset ovat liikkuneet parvissa eristäytymisohjeista huolimatta ja levittäneet tautia toistellen "flunssaahan se vain on" ja "ei se minua tapa" tai "johan minä tästä joudan mennä". Jokainen tartunnan saanut vähentää toisten mahdollisuutta selvitä levittämällä tartuntaa ja mahdollisesti tarvitessaan sairaalahoitoa. Harvassa ovat varmaan ne, jotka kieltäytyvät avusta jättäen hengityskoneen kohteliaasti toisille. 

Focus, Borneo 2015, Relatives,
Laura ja Petri Parkko, Galleria Pato

Eristäydytään siis niin hyvin kuin voidaan. Itsemme ja toisten takia. 

Jokin aika sitten annettiin termi sellaiselle ihmisen käyttäytymiselle, jossa kaiken menotarjonnan keskellä pelätään, että yhden valinnan tehdessään jää vaille jotain tärkeää, mitä tapahtuu samaan aikaan muualla, FOMO, fear of missing out. Tämä on kuulemma milleniaalien murhe. Nyt tuosta ongelmasta pääsee irti, kun missään ei tapahdu mitään. Vetäydytään kotiin, tehdään etätöitä ja koulua käydään digilaitteiden avulla kotona.  Vapaa-aikakin on tapahtumattomampaa kuin ennen. Lapsia ei kuljeteta harrastuksissa vaan mennään vaikka metsäretkelle ja vietetään kotona saunailtaa. Ollaan samalla tavalla jumissa kuin joulun aikaan, paitsi totaalisemmin. Monet yksinäiset ovat viime vuosina kokoontuneet sinkkujouluihin ja perheet lähteneet jo joulupäivänä ostoskeskuksiin.

Etätyö ja koulunkäynti kotona ei ole kaikille helppoa. Koti tuntuu ahtaalta ja tulee riitoja. Vapaa-ajan menojen loppuminenkin on toisille vaikeampaa kuin toisille. Joistakin on vain kivaa, kun nyt saa luvalla olla vetäytyvä ja kaikki muutkin ovat samassa tilanteessa, toiset taas hyppivät seinille. Introvertin on helppo moralisoida, pitää ekstrovertin ihmisten kaipuuta lapsellisena ja hehkuttaa yksin olon tärkeyttä.
Voi olla, että kun viruksen pahin aika on ohi, niin parisuhteissa on tapahtunut muutoksia. Tiivis yhdessäolo saattaa huonontaa entisestään huonoa suhdetta ja syventää hyvää. Se saattaa myös laittaa hyvänkin koetukselle. 

On tärkeää, että emme tuomitse toistemme huolia ja käyttäytymistä, emme oman vähemmän sosiaalisen porukkamme keskuudessa emmekä kansojen välillä. 

Lämpimämmissä maissa on totuttu tapaamaan ystäviä ravintoloissa ja syömään yhdessä siinä missä meillä kutsutaan ystäviä kotiin. Meillä on isommat asunnot, koska vietämme ilmaston vuoksi paljon aikaa kotona. Italialainen saattaa mieltää lähiterassin olohuoneekseen ja hänelle liikkumisen estäminen on siksi isompi menetys kuin meille. 

Joissain köyhissä Euroopan maissa tauti on tullut hitaammin siksi että ei ole varaa matkustella paljon. Suomalaiset ovat paljon matkustavaa kansaa, mihin on muitakin syitä kuin korkea elintaso, ainakin ilmasto ja terveyssyyt. Silti on aivan turha syyttää toisiamme  matkoista. Me toimimme kukin aina niissä olosuhteissa, missä kulloinkin elämme. 

Love, Thailand 2018, Relatives,
Laura ja Petri Parkko, Galleria Pato

Kirjoitukseni kuvat ovat  Laura ja Petri Parkon näyttelystä Relatives Kuusankosken Taideruukin Pato-galleriassa. Kuvaajat ovat kerännet materiaalia näyttelyyn vuodesta 2013. Näyttelyn tarkoituksena on kiinnittää huomiota paitsi apinoiden inhimillisyyteen, niin myös niiden sekä monien muiden lajien uhanalaistumiseen ja suojelun tarpeeseen. 
Ehdimme käydä katsomassa näitä viehättäviä kuvia juuri ennen kuin sairastuin keuhkokuumeeseen ja siitä toipuminen linkittyi tähän riskiryhmäläisen karanteeniin. 

Viimeisenä näyttelyssä oli peili, johon saattoi asettua kuvaan. Otin kuvan, jossa mieheni juttelee tutun valokuvaharrastajan kanssa ja sain näin kuvaan kolme homo sapiensia.  

Human, Kuusankoski, Finland 2020

Kirjoitimme molemmat, mieheni ja minä, yhtä aikaa ajatuksiamme elämästä koronapandemian rajoitusten aikana. Hän kirjoitti facebookiin. Julkaisen hänen kirjoituksensa tässä lopussa, koska mielestäni nämä kirjoituksemme täydentävät kivasti toisiaan. Hän puhuu laumanisäkkäistä, sopii hyvin minun kuvavalintaani.  

Kiitos selkeästä ja asiallisesta asioiden hoidosta poikkeustilanteessa presidentti, hallitus, asiantuntijat, tiedottajat, terveydenhoitohenkilökunta ja toisiaan avustavat ihmiset. Virkavaltaa ei ole tarvittu, toivottavasti ei tarvitakaan. 

Ja nyt Mentulan residenssin tyypit lähtevät pienelle retkelle termospullo ja pullat repussa. 
Voikaa hyvin, ystävät!

Unton kirjoitus:

Koronavirus supistaa nyt elämänpiiriämme kovin ottein. Se saa tajuamaan kirkkaasti, mikä on elämässämme tärkeintä. Terveys, rakkaat ihmiset, turvallisuus, ravinto… Koronan torjunnassa ei toimikaan viime aikoina niin tutuksi tulleet uhoaminen, vihaaminen, hedonistinen napaansa tuijottaminen, ylivertaisuuden tunne muihin ihmisiin ja kansoihin nähden. Kuolema on tullut oudon lähelle, vaikka sen piti koskea vain joitakin taitamattomia, jotka sen ansaitsevat eivätkä osaa sairautta vastaan oikein taistella. Yllättäen ihminen onkin vain laumanisäkäs, joka voi sairastua pahaan massaepidemiaan siinä kuin muutkin elävät.
Muistan äitini kertomuksen, kuinka hän 10-vuotiaana tyttönä oli espanjantaudin jälkeen hoiperrellut pitkin seiniä. Kansainvälinen tiedonjako ei tuolloin toiminut eikä rajoituksia juurikaan voitu tai osattu käyttää. Itse sairastin raskaasti ns. aasialaisen 7-vuotiaana. Korkeassa kuumeessa ajoin huoneessani takaa jänistä, joka pakeni tapetin kuvioon. Nyt on koronan aika. Matkailevat ihmiset levittivät sen keskuuteemme ennennäkemättömällä nopeudella.
Dystooppiset kirjat ja elokuvat ovat kuvanneet maapalloa tilassa, jossa ulkopuolinen vihollinen lähestyy meitä ja rikkoo kaiken tutun ja turvallisen. Nyt meillä on koko maailman yhteinen vihollinen. Siihen eivät pure Naton ohjukset eivätkä terrroristien itsemurhaliivit. Talousnobelistit saavat antaa mitä tahansa lausuntojaan, korona pistää pörssit polvilleen eikä Trumpinkaan möläytyksistä ole apua. Maailmanlaajuinen yhteistyö, kokemusten ja tietojen jako sekä rajoituksiin sitoutuminen ovat osoittautuneet tehokkaiksi.
Arvostan korkealle Suomen hallituksen, presidentin, viranomaisten ja terveydenhuollon ammattilaisten toimet. Jälkikäteen voidaan varmasti löytää virheitäkin, mutta onhan tilanne ainutlaatuinen. On selvää, että aikanaan virus talttuu ja palataan kohti normaalia elämää. Tappiot tilastoidaan, mutta otetaan myös opiksi, niin ainakin toivon.
Kalenterista tyhjenivät merkinnät. Onneksi on puhelin ja muut sähköiset yhteydet. Kaupasta olivat yllättäen hetkeksi loppuneet perunat ja porkkanat. Tehdään siis enemmän tuttua kotiruokaa.
Eläkeläisellä muutosta on eristäytyminen. Meillä se merkitsee myös eroa lapsista ja lapsenlapsista. Töissä käyvillä on suuremmat haasteet; työt ja lapset siirtyvät kotiin ja työt saattavat myös loppua täysin. Terveydenhuollossa varaudutaan muuttuviin tilanteisiin.

Nyt on rauhoittavaa liikkua luonnossa. Oheinen kuva on eiliseltä kävelyltä Väliväylän Paaskosken maisemista. Tänään suuntaamme Marjatan kanssa Sippolan arboretumin metsäpolulle.

Patti Smith, Year of the Monkey

Patti Smith on undergroundin kuningattareksi nimetty monipuolinen taiteilija. Hän tuli julkisuuteen 70-luvulla runoilijana, rock-laulajana ja kuvataiteilijana. Ensimmäinen Smithin albumi Horses julkaistiin 1975 ja ensimmäinen näyttely hänellä oli jo sitä ennen, vuonna 1973. Tämän lisäksi Smith on esiintynyt näyttämöllä, tehnyt poikkitaiteellisia performansseja ja kirjoittanut laulun sanoja toisille muusikoille. Viime aikoina hän on myös luennoinut erilaisissa musiikkitapahtumissa. 

Tunnen Patti Smithin vain hänen elämäkertatrilogiastaan. Just Kids (2010), M Train (2015) ja Year of the Monkey (2019), jota parhaillaan pohdiskelen. Kaksi ensimmäistä on suomennettu ja Apinan vuosi myös kohta tulossa suomeksi, suomentajana kaikissa kolmessa Antti Nylén. 

Kävin googlailemassa, mitä Smith on kirjoittanut aiemmin. Laululyriikkaa ja  runoja on useampi teos. 
Minua alkoi kiinnostaa erityisesti kaksi hänen proosarunoteostaan 90-luvulta. Woolgathering on muistelma lapsuudesta ja oman taiteilijuuden löytymisestä. Kirja on suomennettu nimellä Uneksuntaa. Toinen minua lukemaan houkuttava on Smithin nuoruuden rakastettunsa taiteilija  Robert Mapplethorpin muistolle kirjoittama The Coral Sea. 

Vuosi 2016 oli kiinalaisessa kalenterissa apinan vuosi. Patti Smith aloittaa kirjansa jo vähän sitä ennen meidän länsimaisen kalenterimme uutena vuotena. Hän oli juuri lopettanut onnistuneen konserttikiertueensa San Franciscoon ja kirjoittautunut motelliin tarkoituksenaan tavata siellä musiikkialalla toimiva ystävänsä Sandy Pearlman ja lähteä tämän kanssa yhteiselle lomalle. Sandy on kuitenkin saanut yllättäen aivoverenvuodon ja Smithin suunnitelmat muuttuvat. Hän valvoo vuorotellen ystäviensä kanssa Pearlmanin vuoteen äärellä ja matkustelee siinä ohessa edestakaisin pitkin Yhdysvaltoja Californiassa, Arizonassa, Virginiassa ja Kentuckyssa. 
Vuosi on synkkä. Pearlman kuolee ja Smithin toinen hyvä ystävä, näytelmäkirjailija Sam Shepard kärsii ALS-taudin rappeuttamana. Smith auttaa häntä viimeisen työnsä loppuun saattamisessa. 

Smithin vuoden kestävä matka on sekä tutkimusmatka omaan maahan että myös matka omaan mieleen. Hän liftaa mitä kummallisimpien tyyppien kyydissä, käy keskusteluja tapaamiensa ihmisten kanssa kirjallisuudesta ja filosofiasta, istuu kahviloissa, ottaa kuvia Polaroid-kamerallaan ja kirjoittaa muistiinpanoja aina mukana kulkevaan vihkoonsa. Reissu tuo mieleeni Australian aboriginaalien walk about -riitin. 
Teksti vaihtelee tavanomaisesta taianomaiseen. Raja mielikuvituksen luomien kuvien ja todellisten tapahtumien tai muistojen välillä on häilyvä. Eräs meksikolainen Ernest ilmestyy Smithin seuraan matkan varrella, jättää hänet keskelle ei-mitään ja ilmestyy taas paikalle kuin tyhjästä. Hän lienee hallusinaatio tai toinen minä. Ernestin kultturelli puhekin on samanpoljentoista kuin Smithillä.  

I just sighed. Was it all a dream? Was everything a dream? Beginning with the Dream Motel straight on through the monkey-induced mischief. I was in the middle of this circular rumination when I sensed that I was not alone. 

I whirled around. We were standing in front of that same third-rate café.
- See, he said in a voice oddly reminiscent of some other voice.
- You are the dream sign, I suddenly blurted.
- It's the Dream Inn, he said, fading. 

Smith täyttää 70 vuotta apinan vuonna ja pohtii vanhenemistaan. 
Vuosi on myös vaalivuosi ja se saa Smithin näkemään pahoja ennusmerkkejä. Hän huomaa erään ehdokkaan suoltavan valheita nopeammin kuin kukaan ehtii korjata. "The bully bellowed", toteaa Smith tämän vippaskonsteilla ääniä keräävän ehdokkaan kampanjointityylistä.  
Ja niinhän siinä käy, että kun päästään seuraavaan eli kukon vuoteen, niin ennakkoaavistelut käyvät toteen.  

It was the last day of the Year of the Monkey and the golden cockerel was crowing, for the insufferable yellow-haired confidence man had been sworn in, with a Bible no less, and Moses and Jesus and Buddha and Mohammed seemed somewhere else entirely. 

Parasta mielestäni tässä kirjassa on sen runollinen ja välillä hyvin humoristinen kieli. 
Loppukappale, jonka Smith on nimennyt eräänlaiseksi epilogiksi, A Kind of Epilogue, on lumoavan kaunis haikeudessaan. Kesken apinan vuoden ikävien tapahtumien ja kuolleiden muistelun ja suremisen hän toteaa reippaasti: "Yet still I still keep thinking that something wonderful is about to happen. Maybe tomorrow." Tässä optimismissa olen ihan  samanlainen Smithin kanssa. Tekee mieli sanoa hänelle: That's a girl! 

Minua ajoi tätä kirjaa lukemaan varsinkin kaksi asiaa. Luin jostain lehtijutusta, että Patti Smith ketoo vanhenemiseen liittyvistä tunteistaan täyttäessään 70 vuotta, mikä on itsellekin ajankohtaista ja reissaa Santa Cruzissa. Hih, luulin, että hän matkustelee Santa Cruz de Tenerifellä, jossa itse kävin viimeksi matkalla, mutta ei - onhan Kaliforniassakin Santa Cruz, ja monessa muussa paikassa, minne kristityt ovat tulleet omimaan alueita ja pystyttämään ristinsä. Mutta sillä ei ollut todellakaan väliä, missä Smith vaeltaa, tärkein on pään sisäistä liikettä. 
 

Lopuksi kehuja kirjan viimeistellystä ulkoasusta. 
Kannen on suunnitellut Kelly Blair ja kirjan 35 valokuvaa ovat Smithin pikakamerallaan ottamia retrotyylisiä otoksia. Yllä olevassa kuvassa ovat Smithin lapset Jackson ja Jesse.
Kirjan ensimmäinen ja viimeinen kuva on otettu samasta Dream Inn -motellista samasta kuvakulmasta, mutta loppukuva on kuvattu todella synkeällä pilvisellä säällä. Alussa ja lopussa on kuin sinetteinä apinan ja kukon vuosien pikkukuvat.
Ja vielä sekin ihastuttava seikka, että sivujen reunat ovat epätasaiset kuin vanhoissa kirjoissa, joiden sivut avattiin paperiveitsellä. 
Kuka vielä sanoo, että on sama, onko kirja tekstinä kännykän näytöllä vai omana esineenään. 

Keuhkotautisen elämää

Kuusankoskella tiputuksessa 10.3. illalla

Se iski taas, toistuva vieraani keuhkokuume. Olen ollut niin uupunut, että välillä olen saanut antibiootit suoneen makuulla. Kuvassa olen jo aika piristynyt. Uupuminen onkin yksi keuhkokuumeen tunnuspiirteitä. Sitä yrittää katsoa jotain tallennusta televisiosta ja torkahtelee, niin että puolen tunnin ohjelman katsominen vie takaisinpäinkelauksineen puolitoista tuntia. 

Kävin ensin viikon ajan tiputuksissa kolmesti päivässä. Viikonlopun ajan ja iltaisin meidän seudulla pitää käydä Kuusankoskella aluesairaalassa, mutta arkisin päivän kaksi ensimmäistä reissua on hoitunut tässä lähellä omassa terveyskeskuksessa. Odotin tulehdusarvon laskua, ja kyllähän sitä odotti flunssasairas miehenikin, joka kuskasi minua uskollisesti noihin hoitoihin ja piti seuraa. Maaginen 50:n raja CRP:ssä tuntui olevan kaukana, kun se oli aluksi noin 200. Tänään se päivä koitti, sain tabletit ja voimme lopettaa ramppaamisen.
Taudin vakavuudesta kertoo sekin, että toipumisiaika on pari kuukautta. Sanon hyvästit tämän kevään järjestetylle liikunnalle ja voimistan itseäni metsäkävelyillä. 

Tiedättekö, ymmärrän hyvin sitä nuorta naista, joka on raportoinut syöpäsairauttaan somessa kauniiden kuvien kera lievästä taudin alusta saattokotivaiheeseen ja saanut osittain ala-arvoista törkyä palautteeksi. 
En usko, että kirjoittaisin somepäivityksiä tuossa tilanteessa, mutta me olemme erilaisia. Jos ihminen on tottunut kertomaan kaikesta someystävilleen, niin miksi hänen pitäisi vaieta siinä vaiheessa, kun hän tarvitsee eniten tukea? Somessa tapahtuu paljon oikeasti pahaa. Miksi moralisoida sellaista, missä ei loukata ketään?

Siis itsekin tässä kirjoittelen taas keuhkoistani. Uskon, että asia kiinnostaa monia ihmisiä. Lisäksi koen tärkeäksi oikoa joitain väärinkäsityksiä liittyen keuhkosairauksiin. 
Minulle on huomauteltu, että on sellainenkin asia kuin keuhkokuumerokotus. On, on, ja tietysti olen ottanut sen heti kun sitä alettiin markkinoida. Anelin sitä jo vuosia ennen, mutta lääkärini kuittasi asian sillä, että turhaa, koska eihän se auta kuin pneumokokki-bakteerin aiheuttamiin keuhkokuumeisiin. Se on totta, mutta hyvä, että edes niihin. Minullakin on ollut kaksi keuhkokuumetta rokotuksen otettuani. Se rokotus ei siis anna samanlaista suojaa kuin esim. tuhkarokkorokotus.
Sama koskee kausi-influenssarokotuksia, suojaavat osittain. Rokotukset on valmistettava siinä vaiheessa, kun vasta päätellään, mihin suuntaan virus kehittyy, mutta sehän on ovela ja voi muuntua paljonkin ennen kuin tauti alkaa levitä. Suojateho vaihtelee vuosittain, eikä rokote ole optimaalinen, mutta sitä kehitetään toimivammaksi. Rokote kannattaa ehdottomasti ottaa, koska jos influenssan saakin, niin se on lievempi rokotuksen ansiosta. 

Parhaillaan leviävä korona-virus on todellinen uhka minunkaltaisilleni astmaatikoille. 
Minulla on toinen keuhkolohko vaurioitunut ensimmäisessä massiivisessa keuhkokuumeessani nuorena.  Siinä on huono ventilaatio, mikä altistaa tulehduksille. Olen voimistanut keuhkojani pulloon puhaltamalla. Perinteisestä menetelmästä on kehitetty myös laite WellO2. En halua tuollaista mötikkää (voit googlata laitteen jos haluat), vaan jatkan pullon kanssa. Ei nyt liioitella sentään, minähän liikun kepeästi ja rasitan mielellään keuhkojani normaalisti luonnossa. 

Kyllähän minulta on tiukattu viime päivänä myös, etten vain sairastaisi koronaa. Ei ole mahdollista. Flunssa iski minuun kuusi viikkoa Teneriffalta palattua ja se italialaisperhe, joka siellä eristettiin koronan vuoksi tuli lomalleen kuukausi meidän paluun jälkeen. 
Ihmeellistä kyllä Kymenlaakso on toistaiseksi säästynyt tartunnoilta, vaikka Lappeenranta on lähellä ja sieltähän Ryanair on lennättänyt porukkaa kaiken aikaa Bergamoon Pohjois-Italian kriisialueelle ja sieltä tänne, tänään lennot keskeytettiin.

Luen tuossa alkukuvassa Eeva Klingbergin kirjaa Syvän maan juuret. Sitä kuvataan takakansitekstissä kansainvälisen tason lukuromaaniksi, jonka lukemista ei voi lopettaa kesken. Minä kyllä jouduin lopettamaan kesken useampaan otteeseen, koska kirja on lähes 500-sivuinen ja olen lukenut sitä sairaudessa kipristellessäni. Hyvä kirja.
En tunne yhtään muuta suomalaisen kirjoittamaa romaania, joka sijoittuisi syvään etelään ja käsittelisi rotuerottelua ja rasismia. On tässä muitakin teemoja, kuten suku, kulissit sisäänlämpiävyys ja poikkeavuuksiin suhtautuminen. Asioita tarkastellaan rikoksen ratkaisun läpi kahdessa ajassa, vuonna 1935 ja vuonna 1974.

Viimeksi luin Patti Smithin uusimman, Year of the Monkey, jota on vaikea määritellä. Muistelmaa, esseetä, romaania, unenomaisuutta, surrealismiakin. Pidän Patti Smithin tyylistä valtavasti. Kirja ilmestyy suomeksi piakkoin. 

Marcus Aurelius asks us to note the passing of time with open eyes. Ten thousand years or ten thousand days, nothing can stop time, or change the fact that I would be turning seventy in the Year of the Monkey. Seventy. Merely a number but one indicating the passing of a significant percentage of the allotted sand in an egg timer, with oneself the darn egg. The grains pour and I find myself missing the dead more than usual. I notice that I cry more when watching television, triggered by romance, a retiring detective shot in the back while staring into the sea, a weary father lifting his infant from a crib. I notice that my own tears burn my eyes, that I am no longer a fast runner and that my time of sense seems to be accelerating. 

Kaunista, niin kaunista. En malta lyhentää tuota tekstiä yhtään. Kirjoitan tästä kirjasta lisää pian. 

Amélie Nothomb, Hunger

Amélie Nothomb on belgialaislähtöinen kirjailija, joka joutui lapsena muuttamaan diplomaatti-isänsä työn vuoksi maasta toiseen kolmen vuoden välein. Hän syntyi Kobessa Japanissa. Nykyään päälle viisikymppisenä hän asuu Ranskassa. 
Tausta on antanut Nothombille paljon pohdittavaa. Useissa romaaneissaan hän käsitteleekin kulttuurieroja, jopa kokemiaan kulttuurishokkeja.
Nothombin laajasta romaanituotannosta on suomennettu toistaiseksi Vaitelias naapuri, Nöyrin palvelijanne, Antikrista ja Samuraisyleily. Hänen uusimpiin teoksiinsa kuuluva Les Prénoms épicènes, The Book of Proper Names on saanut Englannissa paljon kiitosta. 
Ranskassa ja Belgiassa Nothombilla on omaperäisyytensä ansiosta kulttimaine.

Biographie de la faim (2004), The Life of Hunger (2006) on elämäkerrallista tekstiä nälkä-teeman kautta nähtynä. 
Nälkä ei ole Nothombin tarkastelussa vain ruuan nälkää, sitä se ei varakkaan perheen tyttärellä ole ollenkaan. Se on makean, alkoholin, veden, elämysten, paikkojen, ihailtavana olemisen ja ihailemisen, rakkauden, ihmisten ja lukemisen nälkää. Nälkä on halua, vimmaa, kyltymättömyyttä, tyhjyyden pelkoa. Eräässä vaiheessa 13-vuotiaana näännytettyään itsensä kieltäytymällä ruuasta se on hänelle myös nälän nälkää. 
Nälkä on aktiivista toimintaa, draivia, joka ajaa liikkeelle ja pakottaa etsimään. Täydellisen kylläisyyden Nothomb näkee kyllästyneisyytenä. 

Nothomb pitää nälkää eräänä kaikkia ihmisiä yhdistävänä piirteenä, jossa hän itse supernälän omaavana on mestari. 
As far back as my memories go, I have always been dying of hunger. 

Is there a hunger of the belly that is not also a sign of a generalized hunger? By hunger I mean that terrible lack within the whole being, the gnawing void, the aspiration not so much to a utopian plenitude as to simple reality: where there is nothing, I beg for there to be something. 

Kirjaa lukiessa voi miettiä, mille asteikolle oma nälkä asettuu, onko olo tyyni ja tyydytetty vai tunteeko, että jotain enemmän pitäisi olla. 

Kuva, jonka Nothomb antaa diplomaattiperheen omapäisen, lahjakkaan tyttären elämästä on täynnä sekä rakkautta että menetyksiä. 
Kirjassa on paljon samoja asioita, mitä on Nothombin muissakin kirjoissa. mm. poikaystävä Rinri, jonka kirjailija tapaa nuorena aikuisena Japanissa, on Samuraisyleilyssä ihmissuhteen toisena osapuolena. Tämä romaani, Nälkä, kattaa isomman osan Nothombin elämästä kuin hänen muut johonkin tiettyyn elämänjaksoon sijoittuvat romaaninsa. 

Neljä ensimmäistä vuotta Kobessa tyttö saa viettää rakkaan hoitajansa Nishio-sanin ihailussa tämän lempeän katseen alla. Hän kärttää suklaata ja luumubrändiä, jota hoitaja ei suostu antamaan, koska se kuuluu aikuisille. Tyttö taas ei ymmärrä, miksi humaltuminen on vain aikuisten ilo. Hän siemailee pullonpohjia cocktail-kutsuilla ja on esikoulussa krapulassa. 
Aikuinen muistelija on sitä mieltä, ettei hänellä ollut lapsuuden alkoholismistaan mitään haittaa. Epäilen, että tässä alkoholin nauttimisessa Japanin vuosina on hieman liioittelua, kuten myöhemmin myös baareissa käymisessä ja whiskyn siemailemisessa perheen kesken New Yorkissa alle 10-vuotiaana. Mutta kyseessähän ei olekaan faktateostyyppinen biografia vaan kaunokirjallista esseeseen vivahtavaa oman elämän tarkastelua haluamisen kautta. Anoreksia 13 - 15 -vuotiaana hävittää alkoholin himon.

Japanin jälkeen isä saa siirron Pekingiin Kiinaan, joka on monella tavalla vastakohta Japanille. 
My Japan was the land of nature, flowers and trees, my Japan was a mountain garden, Peking was the city taken to its apotheosis of ugliness, its greatest concentration of concrete.
"Japanin äidin" suloinen naisten ja lasten käyttämä japanin kielen variaatio vaihtuu Maon ajan kiinan tylyttämiseen ja käskemiseen. Hellittelyjen sijaan tyttö joutuu tottumaan kotia vartioiviin sotilaisiin ja koulupäivän alkamiseen tukistelulla. Tyttö elää ikävuotensa 5 - 8 maailmanlopuksi kokemissaan tunnelmissa.
Hän alkaa tutkia karttoja ja opiskella sanakirjoja alusta loppuun, mitkä aktiviteetit ovat tietenkin tylsyyden poistamista. Hän kärsii myös ylettömästä veden juonnista, kyltymätön tyhjyyden tunne ilmenee kyltymättömänä janona. Ja kyllä Kiinassakin löytää makeaa ahmittavaksi, vaikka varastelemalla. Samoin alkoholia.
Myöhemmin Nothomb pohtii aikuisen aivoillaan, että Japanin jälkeen Kiinalla ei ollut mitään mahdollisuutta tulla hänen hyväksymäkseen.  

Onneksi apokalypsi päättyy ja sitä seuraa kolmen vuoden pesti New Yorkissa, jota Nothomb kuvaa näin: In New York being eight, nine, ten - Jubilation, Jubilaton, Jubilation!
New Yorkin mentaliteetti on sama kuin sinne muuttaneen tytön. Nopea pulssi, elämykset ja vauhti saavat ajan kulumaan nopeaan. Au-pair, kaunotar Inge, on hänelle lähes yhtä merkityksellinen kuin lapsuuden Nishio-san. 

Mutta mikä onkaan seuraava paikka - maailman köyhin maa Bangladesh. Siellä Amélie ja hänen sisarensa istuvat kolme seuraavaa vuotta sohvalla lukemassa päivät pitkät. Tytöt ovat kehittäneet muuttojen mukana lähes symbioottisen suhteen. 
Paljon lukemisen seurauksena Amélie löytää lukemiseen juonen käänteiden lisäksi aivan uuden ulottuvuuden, kielen kauneuden. 
As I read the sentence that brought hardly any supplementary information, an incredible phenomenon occurred: a nervous impulse ran down my vertebral column, my skin shivered, and despite an ambient temperature of thirty-eight degrees, I developed gooseflesh. 
Pienempänä tyttö oli ollut usein pettynyt kirjojen loppuihin. Eikö muuta, tässäkö se oli? Nyt alkaa nälkäinen kauneuden etsintä kirjoitetussa kielessä. 

Lomalla Nepalissa Amélie kokee 12-vuotiaana elämänsä tyttönä loppuvan. Konkreettisesti tämä toteutuu bramaanien 'elävä jumalatar' -perinteessä, jossa valittu tyttövauva sijoitetaan temppeliin paikalleen kuin patsas papittarien palvottavaksi. Hän ei pysty liikuttamaaan kuin käsiään, häntä lihotetaan ja kuljetetaan kerran vuodessa kulkueessa ihmisten nähtäväksi, kunnes 12-vuotiaana hylätään kuihtuneine jalkoineen liikuntakyvyttömänä, ja tilalle valitaan uusi tarkkaan valittu tyttölapsi. Onko tytön elämä parempaa ennen vai jälkeen jumalallisuuden, sitä emme tiedä, mutta Amélie tajuaa tässä seremoniassa yhden asiaan, 12-vuotiaana tyttöys hyvästellään. Amélie inhoaa muutoksia kehossaan. 

Burma on paikka, joka olisi aiemmin ollut paikasta toiseen siirrellylle lapselle unelma, mutta 13-vuotias Amélie ei pysty ottamaan sen loistoa vastaan. Hän tuntee itsensä täysin sopimattomaksi ylelliseen kauneuteen ja kokee kauhua huomatesaan himoitsevansa englantilaista poikaa. Hän lakkaa syömästä. Kahden kuukauden päästä nälkä katoaa ja sen mukana tahto ja tunteet, myös itseinho. Parin vuoden vaikean jakson jälkeen, kuoleman partaalla, ruumis vie lopulta voiton hengestä ja vaatii ravintoa. Jo jonkin aikaa tyttö on pelännyt aivojensa tuhoutuvan rasvan puutteessa ja huomannut,  että mitä enemmän paino putoaa sitä ohuemmaksi myös hänen mielensä käy. Hän alkaa tuntea nälän nälkää. 
Nothombin mielestä asketismi ei mitenkään rikastuta sielua, eikä kieltäytyminen ole hyve. 

Miksi Nothomb kirjoittaa? Miksi hän kirjoittaa monessa kirjassaan omasta elämästään? 
Hän meni 17-vuotiaana Brysseliin avoimeen yliopistoon ja koki Belgian maaksi, jota ymmärtää vähiten. Niinpä hän alkoi selvitellä asioita kirjoittamalla. 
Nothomb on todennut, että kyvyttömyys ymmärtää on hänellä ollut toimiva nostatusaine romaanien kirjoittamisessa. 

Kirjan lopussa Amélie palaa 21-vuotiaana yliopistotutkinto mukanaan Japaniin ja vierailee varhaislapsuuden ympäristössään, joka on menettänyt täysin lumouksensa. Kaikki on pientä ja arkista, myös Nishio-sanin tapaaminen.  
Japanissa ollessaan Nothomb pettymyksistään huolimatta viihtyy, saa poikaystävän ja löytää kirjoittamisen rytmin. Hän ryhtyy päätoimiseksi kirjailijaksi. 
Writing no longer had anything to do with the hazardous extraction of beginnings, from now on it was what it is today - a big push, blissful fear, desire constantly re-sourced, voluptuous necessity. 

Nothombin kirja on aikamoinen selvitys siitä, millaista paikasta toiseen siirrellyn diplomaattiperheen lapsen elämä voi olla. 
Eräs lause tuo hyvin esiin Nothombin kriittisen mielipiteen: It seems that most international terrorists are recruited from the children of diplomats. I'm not surprised. 

--------------
Lisäys 4.3.
Keskustelimme mieheni kanssa, olemmeko supernälkäisiä kuten Nothombin kuvaama tyttö, vai kylläisiä ja tyyniä kuten hänen tapaamansa Vanuatun saaren asukkaat, joista hän kertoo kirjan alussa. 
Molemmat totesimme, että  olemme olleet nuorena nälkäisiä, jopa supernälkäisiä välillä, mutta nykyään tyyntyneempiä (se tavallinen tarina). Tosin paloakin löytyy, nothombilaisia siis enemmän kuin vanuatulaisia.