Aamu oli puolivuotias. Kävelin meren kivikkoista rantaa, olin sitonut hänet rintaani vasten pellavaliinalla. Istuuduin suurelle kivelle ja katselin ailahtelevaa syysaurinkoa, suljin silmäni ja olin vähällä nuokahtaa uneen. Illan lämmin, tiivis lapsenpaino oli rauhoittanut minua tavalla, jota en ollut ennen tuntenut. Hän oli vauvasta asti nukkunut yönsä ilman levottomuutta, tiennyt mitä tahtoi ja noussut kolhujen jäljiltä kuin sitkeä voikukanvarsi. Aamu oli eri aineesta: jos Ilta oli vakaa puuntaimi, joka kasvoi myrskyistä huolimatta, Aamu oli kivien yli väreilevää vettä, joka välkähteli ja sameni, jäätyi ja suli, muutti muotoaan jokaisen tuulenvireen ja esteen äärellä.
Lähdin kohti Pohjolan taloa. Yhä vain Aamun kasvot tahtoivat kääntyä merta kohti, tavoittaa jonkin minulle näkymättömän. Liinan sisällä hän kutistui äkisti, punertavanruskea karva työntyi hänen iholtaan, ja ehdin juuri saada hänet kiinni, ennen kuin hän kiipesi oravana karkuun. Otteeni säikäytti hänet takaisin ihmishahmoonsa ja hän alkoi huutaa suoraa huutoa.
En ollut koskaan kuullut kenenkään näyttäneen loitsuhahmoaan niin nuorena.
"Pohjan akka harvahammas" Louhi ei olekaan kaiken pahan ruumiillistuma vaan oman kansansa johtaja ja äiti, joka on valmis tekemään mitä vain taatakseen tyttärilleen onnellisen elämän.
Tarina alkaa Sammatista Suomen suuriruhtinaskunnasta vuonna 1884. Jo kauan tuonilmaisissa aikaa viettänyt Louhi tulee kertomaan kuolinvuoteellaan makaavalle Elias Lönnrotille oman syntylaulunsa alkaen pienen Lauha-tytön syntymästä Pohjolan kivimäessä, maanpaosta Metsänpeitossa ja Pohjolan uudesta noususta, taistelusta Sammon omistuksesta, tytärten naittamisen pakoilusta Kalevalan kosiomiehille, Tuhannen synnyn jumalattaren palvonnasta ja metsän valtiaan Tapion kunnioittamisesta ja hiisien lepyttelystä, mutta ennen kaikkea siitä, mitä hän on vanhuudessaan ymmärtänyt maineen ja vaurauden vähäisestä merkityksestä ihmisen onnelle ja läheisten merkityksestä.
Otsasi on kirkas, päämääräsi jalot, ja uskot niiden oikeuttavan kaiken. Myös minä ajattelin kerran niin.
Et vielä tiedä sitä, minkä minä ymmärsin kauan sitten.
Runoilijoihin ei ole luottamista. Me olemme valehtelijoita joka ikinen.
Rakkaiden kuolema on kovempi kestää kuin oma. Joka kerta, kun joku lähtee, kuulet kinahmin kohinan lähempää. Tiedät, että sinun vuorosi voi olla milloin vain.
Kirjan nimi Lumenlaulaja tulee Louhen erityiskyvystä taikoa sää taistelukeinoksi estämään hyökkääjän suunnitelmia. Pohjolan naisilla on erilaisia kykyjä selvitä vaarallisesta elämästä, jossa nälänhätä ja muut uhat on otettava huomioon. Aamulla on ennustamisen lahja ja kirous, siksi hän jo vauvana tuijottaa merelle. Muuntautuminen loitsuhahmoksi pelastaa hengen tosinaan, mutta on myös kivuliasta.
Jokainen luku, jonka Itäranta on nimennyt lukoksi, yhdeksän lukkoa, alkaa Louhen sinä-muotoisesta puheesta Lönnrotille ja jatkuu minä-muodossa oman elämäntarinan kerrontana.
Louhi on seuraillut Lönnrotin askeleita ja kertoo kadehtineensa häneltä lukemisen ja kirjoittamisen taitoa, jonka kokee voimallisimmaksi taikuudeksi oman kuolemansa jälkeen.
Merkit, joita kaiversimme puuhun ja metalliin, pitelivät sisällään suurta voimaa. Niiden tapa kertoa tarinoita tai tallentaa tietoa oli kuitenkin toisenlainen kuin näiden ihmeellisten esineiden, joita kutsutaan kirjoiksi.
Tunnen sinun nälkäsi, Elias. Kaipaan enää harvoin mitään aineellisesta maailmasta. Mutta juuri nyt kärkyn kehoa, joka voisi ojentaa kätensä, poimia almanakan sormistasi ja tuntea sen painon. Mitä antaisinkaan nenästä, jonka voisin painaa paperiin, hengittää sen tuoksua. Haluan tietää, miltä tuntuu kirjoitetun sanan mahti.
Jos minulla olisi eläessäni ollut hallussa tämä taikuus, olisin ollut voittamaton.
Lumenlaulajan pohdinta on minulla yhä kesken. Tässä vaiheessa koen kirjan vahvimpana antina itselleni Louhen suhteen omiin lapsiinsa ja kirjoitetun kielen merkityksen.
Olen jo ottanut esiin Kalevalan. Tunnen suurta houkutusta lukea sitä nyt Itärannan eläviksi tekemien hahmojen vuoksi ja vertaillen niitä taruja, joita Lönnrot on kerännyt ja sitä maailmaa minkä Itäranta luo pohjautuen Kalevalaan ja muuhun itämerensuomalaiseen ja karjalaiseen mytologiaan. Rauta-ajalta on vähän tietoa, mutta fiktiossa kaikki on mahdollista.
Arvostan suuresti Itärannan perehtyneisyyttä ja taitoa luoda lumoavia maailmoita ja kertoa niistä kielellä, jota haluaa lukea pelkästään kielen kauneuden vuoksi.
Juoni ja rakenne ovat nekin tässä kirjassa täydellisiä.
Itäranta on ollut sekä palkintoehdokkaana että voittanut palkintoja edellisellä kolmella kirjallaan, Teemestarin kirja, Kudottujen kujien kaupunki ja Kuunpäivän kirjeet.
Lumenlaulaja oli Runeberg-palkintoehdokkaana, mutta ei voittanut. Kirjan olisi mielestäni pitänyt olla mukana Finlandia-kisassa, mutta saihan se sentään Blogistanian äänestyksessä kaunokirjallisuuden Finlandian. Itse en ole osallistunut näihin äänestyksiin, koska olisi pitänyt lukea niin paljon uutuuskirjoja pystyäkseen vertaamaan. Tämänkin upean romaanin luin vasta nyt, kun äänestys on ohi. Palkinto meni oikein!
Hyvää pääsiäistä ja lukemisen iloa, ihmiset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti