tiistai 29. heinäkuuta 2025

Reidar Särestöniemi - mies imagonsa takana

 

Kannen valokuva: Studio Kuvasiskot, 1976
Kannen suunnittelu: Jussi Karjalainen


Reidar Särestöniemi -mielikuva sementoitiin 1960-luvulla, nousukiidon vuosina. Moni suomalainen tuntee hänet vieläkin sellaisena kuin media hänet silloin esitteli: rempseänä rikkaana lappilaisena, joka maalasi värikkäitä maisemia ja tyhjensi porvarien taskut.
Siinä tarinassa Reidar kehtasi ja kykeni. Mutta tosiasiassa hän varoi ja pelkäsi.

Yrjö rakas, jokakerta kun kirjeesi saapuu, saapuu myös kevät ja sarviini puhkeaa lehti. Olet minulle elämän kuvio, olet minulle kaikki.
(Ote Reidar Särestöniemen kirjeestä keväällä 1967 rakastetulleen runoilija Yrjö Kaijärvelle. Tämä rakkaudentunnustus on päässyt osaksi kirjan nimeä, Sarviini puhkeaa lehti - Ihmeellinen Reidar Särestöniemi. 'Ihmeellinen' tulee nimeen siitä, että nuori Reidar pohti haluavansa olla jotakin, esimerkiksi ihmeellinen).

Kulttuuri- ja feature-toimittaja Noora Vaarala on kirjoittanut ansiokkaan ja monipuolisen elämäkertakirjan Reidar Särestöniemestä (1925 - 1981) tähtäimenään korjata vääristynyt itetaiteilija & Lapin shamaani -imago, joka tästä taiteilijasta levisi jo nuorena. Sitä kuvaa levittivät toimittajat ja osittain myös aikalaistaiteilijat ja kulttuuriväki. 

Särestöniemi poseeraa 25-vuotiaana Suomen
Taideakatemiassa maalaamansa  
Arabialainen miesmalli -teoksen kanssa.


Miksi ja miten tällainen imago pääsi syntymään?

Särestöniemen uran alussa Lappi ei ollut vielä tunnettu suomalaisille etelän ihmisille. Lapin matkailu oli vähäistä ja alueen ihmiset, taiteilijat mukaan lukien haluttiin nähdä eksoottisina hahmoina. Tämä on vaikuttanut esim. Timo K. Mukan ja Kalervo Palsan henkilökuvaan. 

Ounasjoki, pohjoinen viima, hankikantama. Hyppelehtivä moottorikelkka kevättä katkaisemassa. Ohjaustangossa kiinni etukumaraan painunut partainen hahmo. 
Lapin harteilla lentää hiisi. 
"Noidan sukua olet Reitari, turha kieltää." 

(Monalisa-lehden tunnelmointia jutussa vuodelta 1972)

Lapin shamaani -myytti sekä palveli että rasitti taiteilijaa.

Hän hoiti itse taulujensa myynnin, oli pakkokin, koska ei päässyt mukaan Helsingin taiteilijapiireihin eikä saanut myöskään apurahoja tai palkintoja. 
Särestöniemen taide oli aikakauden taide-eliitin makuun liian rehevää ja rouheaa, kaupallista, isoa ja värikästä ja häntä itseäänkin pidettiin liian räikeänä, erikoisesti pukeutuvana ja rehvakkaana. Joku arvostelija oli naljaillut Reidarin taulujen syntyvän niin, että  hän roiskii maaleja kankaalle ja veli Anttu talloo päällä.

Särestöniemi oli Pariisin matkallaan ihastunut Marc Chagallin taiteeseen, mikä mielestäni näkyy hänen töissään. Chagallin Vitebskin kyläyhteisön kuvissa on samaa iloisuutta ja fantasiaa kuin Särestöniemen Kittilä-kuvissa. Hän on kuvannut omaa tyyliään surrealistisella tavalla naiiviksi ja sentimentaaliseksi.
Helsingin taidemaailman torjuvuuteen kyllästyneenä Särestöniemi piti isoja näyttelyitä ulkomailla lännessä ja pohjoisessa. Helsingissä hänellä oli yhteistyötä vain Didrichsenin taidemuseon kanssa.
   
Ehkä osa Särestöniemen vähättelyä johtui myös kateudesta. Valtaeliitti rakasti hänen taulujaan ja hän ansaitsi niillä todella hyvin. Vitsailtiin, että porvarilla on oltava "taistolaiset kakarat ja Särestöniemi seinällä". 

Reidar Särestöniemi sai professorin arvonimen presidentti Kekkoselta, joka tajusi hänen taiteensa arvon, mutta taiteilijaprofessorinimitys kulttuuriväen taholta jäi puuttumaan. 

Kekkonen kuljetti arvovieraita Särestöniemessä, samoin Kittilän kaupunginjohtaja ja moni muu, niin että lopulta vieraitten kestitseminen, syöttäminen, juottaminen ja seurustelu kävivät voimien päälle ja veivät liikaa aikaa luovalta työltä. 
Rakkaitten ihmisten kuolemista johtuva masennus, lääkkeet ja alkoholi veivät lopulta taiteilijan hautaan alle kuusikymppisenä. 
 
Särestöniemi ei ollut itetaiteilija vaan hyvin kouluttautunut maailmanmatkaaja, joka innostui ja sai vaikutteita taiteesta eri mantereilla.  
Hän opiskeli Suomen Taideakatemian tutkinnon ja yliopistokurssien lisäksi kolme vuotta Leningradin Ilja Repin-insitituutissa ja teki ensimmäisen Ranskan ja Italian matkansa jo 1952. Perhe tuki nuorta taiteilijanalkua myymällä metsää, ja Reidar itse paiski metsätöitä.  

Rikastuttuaan Särestöniemi pakeni pitkiä pimeitä talvia etelän lämpöön, mikä myös rikkoo kuvaa "aidosta Lapin ihmisestä". Kotona lapsuuden Särestöniemessä Reidarilla ei ollut edes sähkövaloa, tottakai hän nautti kun sai maalata hyvässä valossa.

Särestöniemi maalasi usein tauluihinsa "auringon
potenssin". Tässä se on viiksekkäiden mieshahmojen kanssa
taulussa Sukuni juuret ovat yöauringon maassa.  


Tiedätkö, että julkisuuden tarve on minullakin - että tahtoisin julistaa itseäni sellaisena kuin olen. Sitten ihmiset kivittäisivät pahan hengiltä. Voi perkele!

(Särestöniemi ystävälleen Brita Polttilalle)

En ole ennemmin tunnustanut itselleni, miten ulkopuoliseksi sentään koen itseni, tuota tunnetta on joskus raskas kantaa. Koetko Sinä koskaan samantapaista? Jaksatko aina välittää yhteiskunnasta, joka pitää herkintä minääsi rikollisena?
(Särestöniemen kirjeestä Yrjö Kaijärvelle)

Homous oli Suomessa rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 asti. 
Särestöniemi maalasi tuskaansa. Hän maalasi urospuolisia eläimiä ja omia mielikuvitushahmojaan, kuten taivaanjaaraa, joka on taivaanvuohen ja pässin yhdistelmä. Kun rikosnimike poistui, hän maalasi jonkin aikaa syleileviä miehiä, mutta palasi eläimiin, kun asenteet eivät muuttuneetkaan. Lakiin jätettiin kaiken lisäksi varoitus, jonka mukaan on edelleen rikos, jos kehottaa julkisesti "samaa sukupuolta olevien väliseen haureuteen". No, kuvahan voidaan helposti nähdä houkuttelemisena. Kehotuskielto kumottiin vasta 1999.

On ymmärrettävää, että lehdet kirjoittivat homoudesta varovaisesti ja toppuutellen. Tätä on tapahtunut paljon Särestöniemen jälkeenkin. Vaikka taiteilija itse olisi ollut aivan avoin, niin media on vaiennut suojellakseen. 

Vaarala pohtii, miten nykyään elämme homouden salonkikelpoistamisen aikaa, joten ehkä Särestöniemikin vielä nostetaan Tove Janssonin ja Tom of Finlandin rinnalle suurena queer-taiteilijana.
Itse näkisin kyllä tärkeämpänä, että hänen taiteensa pääsisi isoon näyttelyyn Ateneumiin, sukupuoli-identiteetistä huolimatta, ei sen ansiosta.
 
Eikö olisi jo aika, että kaikki ihmiset voivat vapaasti kertoa kumppaninsa nimen, olkoon se Maija tai Matti ilman että siitä tehdään numero tai paljastumisasia!   

Vaarala käsittelee kirjassaan myös Särestöniemi-tutkijoiden varovaisuutta ja Rosa Liksomin myyttistä tulkintaa kohteestaan. 
Liksomin Reitarissa ja siitä sovitetuissa monologeissa eksotisointi, karnevalisointi ja fantasia ovat aivan ydinasia. Liksom kuvaa Reitarin perhekunnan jäsenet kuten lyhytproosansa hahmot alkukantaisiksi, yliseksuaalisiksi ja väkivaltaan taipuviksi. Kieli on Liksomin meänkielen tyyppistä kieltä, ei Kittilän murretta.
Minulle tulee mieleen Liksomin Kittilästä Gabriel Garcia Márquezin Macondo, joka on kuvitteellinen kylä. Kittilä on oikea paikka. 
Biofiktiossa lukijan pitää muistaa, että se on joistain tosiseikoista huolimatta kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. 

Paitsi taiteilija Särestöniemi oli myös ympäristöaktivisti, antelias ja takertuva ystävä sekä eläinrakas perheihminen. Hän rakasti Lapin jokia ja jänkiä. Ounasjoen hän koki veljekseen ja lohduttajakseen. 

Vaaralan kirjaan liittämissä Reidarin kirjeissä näkyy hyvä kirjoittaja, joka suunnitteli yhdessä vaiheessa jopa runokirjan julkaisemista. 

Ounasjoki tulvi keväisen suvisena yli törmien ja ulottui pituussuuntaan aina maanääriin asti, ja kohisten putosi vesi maanääreltä tyhjyyteen. Seisoin rannalla joen veljeyden ilosta, ja tummat pyörteet kuljettivat muassaan maailman kaiken turhuuden. Sitten maalasin veteen sen oikean runon ja ihanasti välkkyen näin sen menevän, ja minulla oli tallella suuri voima, pälvet kumppanina lähdin puhuttelemaan Mustaakaltiota. 
(Kirjeestä tekstiilitaiteilija Elsa Montellille 1962)

Nousevalla auringolle ja tuulille puhun Yrjö Sinusta, kerron, että rakastan sinua ja kun ajan lumikelkalla yli alakuloisten aapojen olen tulossa sinua vastaan, haen kevättä, haen Sinua, haen ihmistä. Jos voit, tule silloin kun jäät lähtevät Ounasjoesta, mutta sydämeni sanoo tule heti.
(Kirjeestä Yrjö Kaijärvelle helmikuussa 1967) 

Maan päällä ja taivaassa, 1971, kaksiosainen taulu, jonka Särestöniemi maalasi pian Kaijärven
kuoleman jälkeen. Yhteinen elämä ja rakkaus jatkuu kuoleman jälkeen nuorina enkelimiehinä. 
Maan päällä miehiä suojaavat kuutilosilmät, joita Särestöniemi käytti usein
tauluissaan symboleina.


13 kommenttia:

  1. Uhkea esittely Reidar Särestöniemi -elämäkerrasta! Oitis en osaa sanoa muuta, kuin ison kiitoksen. Myös Rosa Liksom -osuus tuntuu painokkaalta. Jään odottamaan näyttelyä Ateneumiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Lissu!
      Arvaapa mitä, Akanvirtaa-blogi on mainittu tässä kirjassa. Se on lopussa luvussa Fiktiivinen Reidar, johon Vaarala on kerännyt joitain esimerkkejä siitä, miten Liksomin kerrotaan kirjoittaneen Reitarin hänen ja Reidar Särestöniemen yhteisellä kielellä. Näinhän minäkin olen luullut, tähän asti.
      Myös Kiiltomato- kirjallisuushdessä oli kirjoitettu yhteisestä Perä-Pohjolan murteesta, mutta Kittilästä kotoisin oleva Vaarala sanoo, että kyseessä on iso murreryhmä isoine eroineen.

      Yleensä elämäkerroissa pyritään siihen, että niissä olisi mahdollisimman paljon paikkansapitävää kuvattavan kohteen kanssa, mutta Liksomin Reitari taitaa olla aika paljon Liksomin oma luomus.
      Antti Majander on arvellut HS:ssa, että eiköhän Reitari riittävän näköinen ole.

      Poista
  2. Jopas on havainto Akanvirrasta! Emme siis kirjoittele tyhjiöön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä niin. Tässä yhteydessä on mainittu myös pari kirjoittajaa Goodreads-sivustolta ja joku nimimerkki Bookbeat-lukuaikapalvelussa.
      Joissain kirjamainoksissa näkyy myös otteita blogeista. Simmotteja influenssereita me kirjasomen tyypit ollaan!

      Poista
  3. marjatta

    uusi juttu -sivustolla on kirjoitus statussymbolitaiteilijoista. kuvataiteilija anna tuorin käsitys on, että "särestöniemen statussymboliarvo liittyi kekkosen antamaan suosioon. se nosti särestöniemeä mediajulkisuuteen ja hän sitten otti siinä roolinsa."

    minulla oli ristiriitainen suhde särestöniemen maalauksiin. lumipälvien laikut vielä menevät, samoin kissankokoiset signeeraukset suoraan väriputkesta, mutta kivikauden kalliomaalauksia jäljittelevät porot ja lapin shamaanimystiikka tekevät tiukkaa. reidarista itsestään olen aina tykännyt hurjasti.

    olen huomannut, että taulut muuttuvat paikan vaihtuessa. kokemus on eri, jos katsoo särestöniemeä didrichsenin taidemuseossa tai osto- ja myyntiliikkeen seinällä. olen nähnyt yhden aidon reidarin sulassa sovussa kirjojen, kenkien ja tukkasolkien keskellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä jäinkin miettimään Marjatan kirjoituksen kohtaa, jossa Kekkonen tajusi RS:n taiteen arvon. Onko sellaista taiteen arvoa, joka olisi olemassa ikään kuin itsenäisesti, institutionaalisesta hyväksynnästä riippumatta? Vai syntyykö arvo sen myötä, että riittävän vaikutusvaltainen henkilö sattuu pitämään teoksesta tai taiteilijasta? Imago rakentuu sen jälkeen.

      Jännä juttu tuo eksotisointi. Nykyään homous ei riitä eksotiikaksi eikä varmaan lappilaisuuskaan. Entisellä hulluudella eli nykyisillä mielenterveysongelmilla on kenties vielä jonkin verran romanttista utua, kun lehdistö päättää, ketkä taiteilijat ovat kiinnostavia ja saavat palstatilaa. Ja vaikkei taideteoksesta juuri puhuttaisiinkaan, niin mielenterveydestä kuitenkin.

      Poista
    2. Niin, Särestöniemeen liitettiin myös "Lapin hulluutta", vaikka ei kai hänessä mitään mielen sairautta ollut. Taiteilijamyyttiin on aina liitetty hulluus ja köyhyys, ja Särestöniemi oli reipas, punaposkinen ulkoilmaihminen joka hinnoitteli taiteensa korkealle.

      Luulen, että hän olisi menestynyt hyvin ilman Kekkostakin ja Kekkosen suosiosta saattoi olla jopa haittaa.
      Kun Reidar palasi Repin-instituutista valtavan tavaramäärän kanssa, niin Arvo Turtianen keksi, että hän voisi pitää ensimmäisen näyttelynsä rautatieaseman varastossa ja taulujahan meni heti kaupaksi. Hieno alku uralle.

      Se että Reidar asettui Kittilään eikä Helsinkiin, mitä hän myös harkitsi, vaikutti hänen julkisuuskuvaansa, joka alkoi etääntyä siitä, mitä hän todellisuudessa oli, eli hyvin tavallinen ihminen.

      Meri, minä en näe Särestönimen tauluissa mitään yleistä Lapin mystiikkaa. Hän ei kuvittanut taruja, kuten esim. Andreas Alariesto, vaan maalasi omaa sielunelämäänsä ja omia taruhahmojaan.
      Kun katselen kuvia Särestöniemen maalauksista, näen niissä toistuvia yksityiskohtia kuten selällään kelluva kuu, punainen aurinko, parrakkaat miehet, eläinparit ja pyöreät kirkon kupolit.
      Jotkut työt muistuttavat ikoneja.
      Vuohijärven luonto- ja kulttuurikeskuksessa hiljattain näkemässäni isossa Särestöniemi-näyttelyssä oli myös upeita muotokuvia.

      Poista
  4. Voi kuinka kauniisti Reidar kirjoitti rakastetulleen Yrjölle. Hänellä olisi ollut lahjoja myös runoilijaksi.t.Selja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella. Ehkä rima oli korkealla Yrjö Kaijärven vuoksi ja myös salaamispakon.
      Reidar tunnisti Kaijärven runoista hänet psyykkisesti itsensä kaltaiseksi ja otti yhteyttä. Alkoi ihanien kirjeiden aika.

      Poista
  5. Loistava monipuolinen esittely ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Rita!
      Koitin saada esiin kirjan eri puolet, mutta monia asioita vain sivusin, kuten sitä, ketkä kaikki taiteilijat innoittivat Reidaria.

      Poista
  6. Kiitos.
    Tiesin/tiedän Särestöniemen olleen taiteilja mutta siinä se sitten olikin. Uskon että näin useimpien ihmisten kohdalla jotka eivät ole "oikeasti" perehtyneet taiteeseen ja olenpa ollut keskusteluissa joissa saatetaan sanoa "se on se taiteilija, kai sä sen tiedät" ja kyllä, olen sortunut tähän itsekin. Tiedetään siis taiteilija mutta ei mitään hänen töistään tai elämästään ja se aiheuttaa häpeää jota ei kehdata tunnustaa tai näyttää koska muut pitäisivät junttina. Siksipä on hyvä että on ihmisiä jotka valottavat ihmisiä ihmisenä heidän statuksensa takaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin tehtyjä elämäkertoja on kiinnostavaa lukea.
      Tässä viehätti se, että Vaarala katsoi kliseiden taa eikä toistanut vanhoja taiteilijamyyttejä ja erityisesti Reidariin liitettyä mystiikkaa, jonka läpi moni arvostelijakin katsoi hänen taulujaan ja näki niissä sellaista mitä oli päättänyt nähdä.
      Eräs Apu-lehden toimittaja oli hämmästellyt Reidarin talon mukavuuksia ja kirjoittanut juttuunsa: "Hän ei ole kummitus. Hän on ihminen."

      Poista

Reidar Särestöniemi - mies imagonsa takana

  Kannen valokuva: Studio Kuvasiskot, 1976 Kannen suunnittelu: Jussi Karjalainen Reidar Särestöniemi -mielikuva sementoitiin 1960-luvulla, n...