Miettiminen on osa blogini nimeä. Lukeminen on miettimistä ja kirjoittaminen on sitä vieläkin enemmän, koska siinä alkaa jäsentää edestakaisin seilaavia ajatuksiaan.
1. Mietin itseäni ja maailmaa ja itseäni maailmassa.
2. Mietin, miksi en ole vieläkään onnistunut löytämään nelilehtistä apilaa.
3. Mietin joka päivä kaikki laajennetun perheemme jäsenet läpi. Onko kaikilla hyvä olla, ovatko kaikki tyytyväisiä elämäänsä.
4. Mietin mielisairasta siskoani, jonka tilanteesta pyysin järjestämään kartoituksen. Minut kutsuttiin hoivakokoukseen, joka on myöhemmin tässä kuussa. Kokoukseen ei tule hänen julman muuttopäätöksensä tehnyttä henkilöä, eipä tietenkään. Luulen, että alueen hyvinvointipalvelujen edustaja ja kotihoidon esihenkilö pyrkivät todistelemaan iloisesti, miten hyvin kaikki on. Kokous järjestetään siskoni asunnossa hänen läsnäollessaan. En voi sanoa sisareni kuullen, että jos hänet on saatu puolessa vuodessa heikkenemään näin paljon, lähes vuodepotilaaksi, niin onko tarkoitus, että seuraavan puolen vuoden päästä häntä ei enää tarvitsekaan hoitaa. Haluaisin huutaa, aiotteko te tappaa sisareni. Eiväthän he tiedä, millainen hän oli ennen käsittämätöntä siirtoa yksinäisyyteen. Kirjoitan huoliraportin, jonka jaan osanottajille lähtiessä. Lähetän sen jo etukäteen sosiaalitoimeen ja edunvalvojalle.
5. Mietin kirjojen nimiä ja miten niissä joskus onnistutaan joskus ei. Voi sattua niinkin, että käännöskirjan nimi on paljon alkuperäistä parempi. Äskettäin lukemani Andrei Kurkovin Kiovan korvan venäjänkielinen nimi on Самсон и Надежда eli Samson ja - tavanomainen. Kirjassa on korvansa kasakan sivaltamana menettänyt kymnaasilaispoika. Käy ilmi, että korva lähettää hänelle kuulemansa kaikkialta, mihin päätyy. Miten hieno symbolinen nimi. Eletään vuotta 1919 ja Kiovan valta vaihtuu kaiken aikaa. Korvalla riittää raportoitavaa.
Romaanin tyyli on hirtehishumoristinen. Suomentaja Arja Pikkupeura on tuonut sen hyvin esiin.
Ratsusapeli iskeytyi isän päähän vonkaisten niin, että Samson kuuroutui hetkeksi. Vain kiiltävä terä välkähti silmänurkassa, ja samassa hän astui lätäkköön. Jo hengettömänä ajotielle suistuvan isän vasen käsi näet tyrkkäsi Samsonin sivuun, ja tuon tönäisyn ansiosta seuraavan ratsukon sapeli ei osunut pojan punatukkaiseen päähän jos ei aivan ohikaan: oikea korvalehti silpoutui irti. Ojaan kaatuessaan Samson äkkäsi korvalehden, ojensi kättään ja nappasi sen nyrkkiinsä. Isä sen sijaan oli rojahtanut keskelle tietä kallo halkaistuna, ja hevonen naulitsi hänet kengitetyllä takakaviollaan maahan vielä toistamiseen.
6. Mietin suomalaisuutta.
Juuri lukemassani Ivan Manirahon romaanissa Auringon syy on osuvaa kuvausta meidän käyttäytymisestämme, sitä samaa, niin hyvää kuin huonoakin, mitä niin monet muualta tulleet ovat aina huomanneet. Ruandalaispoika Mooses pääsee enonsa kanssa Suomeen ja muuttuu pohjoishaagalaiseksi Eliakseksi. Hän pelastuu sisällissodan jaloista, mutta haavat jäävät. Enon on vaikeampi sopeutua, välillä hän pakenee Afrikkaan "Suomen kylmää yksinäisyyttä".
Elias ihailee suomalaisten "viileän kylmää järkevyyttä, suorapuheisuutta ja kykyä pidättää tunteitaan".
Muistin tätä kirjaa lukiessa palestiinalaisen Umayya Abu-Hannan kirjat, Nurinkurin ja Sinut. Luen ne uudelleen ja kirjoitan jonkun jutun näiden kahden kirjailijan teoksista myöhemmin. Umayya Abu-Hanna tuli Suomeen 1981 ja muutti muualle Eurooppaan vuonna 2010, koska ei jaksanut sitä, että hänen Etelä-Afrikasta adoptoimansa pienen tytön päälle syljettiin rattaissa.
 |
| Olgan farmin lehmiä Iitissä, edessä ja kummun päällä kuuluvat suomenkarjaan, vasemmalla takana seisova oli pelastettu huonosti hoidetulta tilalta ja oli vielä toipilas. |
7. Mietin omaa somekäyttäytymistäni.
Liityin Facebookin vasta viisi vuotta sitten kun toiset olivat olleet siellä vuosia, enkä nytkään ole siellä aktiivinen. En tarvitse muita yhteydenpitokanavia kuin puhelimen, tekstiviestit, muutamat whatsapp-ryhmäni ja blogin. Olen nykyään kirjautunut myös Instagramiin, mutta vien sinne lähinnä vain linkkejä näihin blogijuttuihini, koska sain sellaisen toivomuksen.
Se minkä julkaisen on mietittyä, joten kaikkeen blogeissa, Facessa ja Instassa julkaisemaani on avoin pääsy. Enhän minä edes muistaisi mitä olen missäkin ryhmässä puhunut, jos alkaisin paljastella arkaluontoisia asioitani jossakin ja pimittää niitä taas jossain muualla. Esiinnyn aina omalla nimelläni ja kuvallani. Vaikutan avoimelta, mutta elämässäni on myös sellaista, mistä en kirjoita ja minkä ylipäänsä vain muutama ihminen tietää.
Kuvissa sama juttu, julkaisen harkiten ja sitä minkä olen julkaissut en varjele. Eivät minun kuvani niin hyviä ole, enkä pelkää, että minuun kohdistettaisiin niitten kautta taikoja.
8. Mietin vanhenemista.
Nyt on toisen polven sivussa lievää kipuilua, nivelrikkoa tasolla 2 (tasoja on 4). Miestäni vaivaa aika ajoin kihti ja häneltä leikattiin kipeä nivustyrä, minkä vuoksi Baltian reissumme peruuntui. Olemme jutelleet, miten meillä asuu kipu-niminen olento. Se vaihtaa paikkaa, aamuisin pitää kuulostella, mihin se nyt on tehnyt pesän. Joskus se unohtaa meidät ja jää odottelemaan. Kipujen ja vaivojen sanotaan silloin olevan remissiossa.
Varasimme Tallinna-Riika -reissun uudelleen elokuulle, samalla konseptilla kuin aiemmin, taisimme saada samat hotellitkin. Ja syksyllä on vähän pitempi kultahäävuoden matka Rodokselle! Kohde valikoitui nostalgiasyistä. Olimme samassa paikassa 25 vuotta sitten kesällä hopeahääpäivän aikaan. Se oli se kesä jolloin kaikki tuntui oudolta. Olimme muuttamassa Kuhmosta Kouvolaan, viidenkympin villitys meidän tyylillämme, koti oli osittain riisuttuna koko kesän ja edessä oleva iso elämänmuutos sekä inspiroi että pelotti.
 |
| Ruusuja kävelylenkkini varrelta Kenraalintien sivusta |
9. Mietin toisten syyttelyä.
Luin kirjastossa Kauneus ja terveys -lehdestä Henriikka Rönkkösen kolumnin sarjassa Simppeli oivallus. Rönkkösen oivallus oli otsikoitu "Vika onkin ehkä sinussa". Kun toinen ihminen ärsyttää tai tilaisuus, johon on mennyt alkaa pänniä, niin onko vika siinä ihmisessä joka käyttäytyy omalla tavallaan tai tilaisuudessa, jossa muut viihtyvät - vai onko vika ehkä sinussa, joka et tunne itseäsi etkä osaa valita. Olisiko sinun syytä myös kasvattaa sietokykyäsi?
Sama oivallus ihastutti minua Aku Louhimiehen Tuntemattomassa Sotilaassa. Eräässä kohtauksessa omapäinen, joustamaton Rokka taas kerran marmattaa, miten väärin häntä kohdellaan ja hyväntahtoinen Vanhala kysyy, onko Rokka ajatellut, että hänessäkin saattaa olla vikaa. Elokuvassa on tässä kohden pieni pysähdys, ikään kuin miettimistä varten.
Nykyään kannustetaan ihmisiä itsekeskeisyyteen pehmopsykologisissa artikkeleissa, naisia ainakin, voimaantumaan pois toisten palvelemisesta, valikoimaan ystävänsä tarkalla seulalla ja hylkäämään läheisensä surutta, jos nämä eivät ole erinomaisen itsen kanssa kaikessa samaa mieltä. Minusta nämä ovat huonoja elämänohjeita ja tekevät ihmisestä onnettoman.
10. Mietin, että epäkohteliaat ihmiset ovat siksi hyödyllisiä, että heiltä kuulee usein totuuden, jota huomaavaiset eivät tuo julki. Presidentti Donald Trumpin lapsenomaisen röyhkeät uhkailut ja haukkumiset ovat saaneet mukavuudenhaluisen Euroopan ryhdistäytymään.
 |
| Unilukkarin keppi, jolla suntio on herätellyt neljä tuntia kestävissä jumalanpalveluksissa nukahtaneita, Petäjäveden 1700-luvulla rakennettu puukirkko |
 |
| Petäjäveden puukirkko, Pyhä Kristoforus katolilaisuuden ajalta kannattelemassa saarnastuolia |
Näitä ja monia muita asioita mietin Ulla-myrskyn taivuttaessa puita ikkunan takana. Ei se myrsky meille tullut kovin pahana. Kesä jatkuu moninaisena.
Ylempänä mainitsemani kirjat vielä loppukuvissa:
 |
| Umayya Abu-Hanna on kirjoittanut myös kirjat Multikulti, monikulttuurisuuden käsikirja, Alienin silmin: Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana ja ohuen, kauniin kirjan Johanneksen evankeliumi, jossa on ensin hänen pitkä johdantokirjoituksensa ja sitten itse evankeliumi. Abu-Hannan isä on kotoisin Nasaretista ja nimeltään Hanna eli Johannes. Hän kuljetti perhettä ympäri maata eri uskontojen pyhillä paikoilla. Pidän kovasti tästä kirjamessuilta hankkimastani humaanista teoksesta. |
PS Kohtaan 4 liittyen: aiempi kirjoitukseni sisareni siirrosta täällä.
PS 2 Kohtaan 3 liittyen: mietin myös ystäviäni vähän väliä, vaikka olen huono ottamaan yhteyttä.
Jännä juttu, miten myös blogikavereita ajattelee usein, heitä joiden kanssa on tullut pitkän kirjoittelun kautta tutuksi. Tässä 12 vuoden aikana on muutama menehtynytkin, ja se on surun paikka.
Kipu-niminen olento kuulostaa melkein sympaattiselta. Jostain syystä pidän tunteiden personoinnista. Suosikkini on Mara, joka painaa yöllä rintakehää ja tuottaa painajaisia. Irlantilaisesta sarjasta opin, että iirinkielinen ihminen ei sano olevansa surullinen. Hän sanoo: "Suru lepää ylläni."
VastaaPoistaMinusta tuntuu, ettei oikeastaan ole suurta eroa siinä, esiintyykö somessa reaalimaailman nimellä vai nimimerkillä. Kummankin ympärille syntyy tietynlainen hahmo, joka ohjaa kirjoittamisen tyyliä, aiheita ja sitäkin, mitä ei kirjoita.
Katsoin saman sarjan. Tuo kuvaus surusta on kaunis ja myös toivoa sisältävä. Se on erillinen asia, viipyy aikansa ja siirtyy pois.
PoistaToivottavasti Mara ei paina liian kovaa. Painajaisissakin on eroja. Muistan nähneeni lapsena kaikkein pahimmat painajaiset, nykyään näen painajaisia erittäin harvoin.
Totta, ihminen siellä on bloginimen takanakin.
Blogeissa ja blogien pitäjissä on mitä nokkelimpia/hauskimpia/taiteellisimpia jne. nimiä.
Itse en hoksannut miettiä yhtään pitempään, perustin blogini niin nopeasti. Olin sitä ennen lukenut vain muutaman jutun parista blogista.
Vanhuus tuli taloon, istuimme ja katselimme sen tuloa, siihen se asettui, kuin vieras joka on päättänyt viipyä. Tämän vieraan voi nimetä monenlaisilla nimillä. Ymmärrän huolesi siskosta, läheinen asuu laitoksessa, on niin tuttua tuo mielivallan käyttö, itsemääräämisoikeus on puhki puhuttu sana, sitä käytetään aina, se taipuu tilanteen mukaan. Sinä olet ainoa joka voi puolustaa siskoa, minä sanon henkilökunnalle suoraan, mitä mieltä olen, läheiseltä sivussa. Kukaan ei ansaitse tulla kohdelluksi sisaresi tavalla, muuttopäätös oli epäinhimillinen, väärin tehty. Miksi ei lähtökohdat vanhusten ja kaikkien hoitoa tarvitsevien kohdalla voisi olla ihmisläheiset, häntä kunnioittavat ja kuuntelevat.
VastaaPoistaKyllä nämä siskoani hoitavat varmaan tekevät parhaansa, koko siirto vain oli väärä. Hän viihtyi yhteisöllisessä paikassa, jossa oli hänenlaisiaan ihmisiä ja hoitajat, jotka olivat kouluttautuneet mielenterveydeltään sairaitten hoitajiksi. Nykyisessä paikassaan hän on outolintu, enkä usko että tilanne muuttuu miksikään ajan kanssa.
PoistaOnnea hoitokokoukseen! Maltti on valttia. Asialinja ja joissakin asioissa periksi antaminen avittavat sovun syntymistä. Toivoisin ainakin.
VastaaPoistaVaimo kävi avioliiton siunauksessa tuolla Petäjäveden kirkossa. Tosi nopeasti on Kristofferista tullut Kristoforos. Pyhä Kristoffer tai Kristoforos on kyllä katolilainen pyhimys tai jokin, mutta Suomen kirkosta tuli luterilainen jo 1500-luvulla. Siinä katsannossa vähän ainakin mietityttää miten 1700-luvulla rakennettuun kirkkoon olisi tullut katolilainen pyhäinkuva. Lienee ollut Petäjäveden eka kirkko?
Aika usein mainitaan vanhaa rakennusta tai vanhaa kaupunkia keskiaikaiseksi, vaikka rakennuksista varsin harva on peräisin 1500-luvulta tai aiempaa. Tämä tuli vain mieleen, ehkä olisi ollut parempi jättää siitä mainitseminen johonkin toiseen yhteyteen.
Miten niin, ihan hyvin sopii tuo huomio tähän. Jokin yksittäinen rakennus saattaa olla jopa 1500-luvulta, mutta muutoin meidän vanhimmatkin kaupunginosamme ovat myöhemmin rakennettuja.
PoistaKatolilaisuutta näkyy yhä Suomessa joissain muissakin kirkoissa pyhimyspatsaina ja maalauksina. Kristoffer/Kristoforus kantaa usein kirkkomaaluksissa Jeesus-lasta, Petäjävedellä saarnastuolia.
Opas selitti, että muutos tapahtui Suomessa hitaasti eikä Lutherkaan täysin hylännyt pyhimyksiä.
Minä luulin ensin tätä patsasta vaivaisukoksi ja etsin kolikkoaukkoa.
Juu, hoitokouksessa pidän asialinjan. En rähjää, mutta en myöskään mielistele, kuten Euroopan johtajat Trumpia.
Koitan vain saada heidät ymmärtämään, miten paljon Tarjan elämä muuttui. Minulle kokouksesta soittanut henkilö sanoi kevyenoloisesti, että kun tulee ikää, niin tulee myös muutoksia asumiseen, ja minä kysyin, miten se muutos voi olla niin päin, että heiketessä siirretään vaativampaan asumismuotoon. Siihen hän ei osaannut sanoa mitään, ei varmaan edes tiennyt yksityiskohdista.
Meidänkin eka reissumme suuntautui Rodokselle. Siitä on jo 50 vuotta. Muistan ihanan Tsambikan lahdelman ja keltaiset bikinini, mussakan ja kreikkalaisen salaatin. Muistan myös kälyltäni lainaksi saamani sievän kesämekon, jonka sitten pesaisin niin että se kutistui hänelle liian pieneksi. Vieläkin nolottaa.
VastaaPoistaKivat muistot sinulla, kaukaiset jo.
PoistaMinun ensimmäinen aurinkolomani oli aivan 80-luvun lopussa noin 35 vuotta sitten, ja se oli Rodokselle kahden pienen pojan kanssa. Ajattelin, voiko näin paratiisimaista ollakaan, voiko ilma olla kuin ihoa hyväilevää silkkiä ja vesi samoin. Se matka oli kesäkuussa, eikä ollut liian kuuma.
Virkistäviä näkökulmia miettimiseen! Minulla on sama pienemmän tason ongelma, en ole koskaan löytänyt neliapilaa. Enkä siitä turhautuneena ole jaksanut etsiäkään. Miten jotkut löytävät niitä jatkuvasti? Eivät nämäkään ihmiset usein ole syntyneet onnellisten tähtien alla.
VastaaPoistaSiskosi tilanne ja sen hoitaminen ovat olleet jotain järkyttävää luettavaa. Sama toistuu kuin monistuskoneeseen painettuna ympäri valtakuntaa. En tiedä, koska hoito tässä maassa alkaa täyttää inhimilliset mittasuhteet. Vaikka verrattain maailmassa me saamme täällä hoitoa, mutta byrokratia vie onnen siitä vähästä ja paljosta.
Terveisin Abu-Hannan tarhalapsi :D
Mieheni kertoi, miten hän pikkupoikana vietti pitkiä aikoja nelilehtisen apilan etsimisessä, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Ajatella, joskus on ollut aika jolloin lasten on pitänyt keksimällä keksiä tekemistä. Ommeltiin nukeille vaatteita, järjestettiin kauppaleikkejä leikkimökkiin, makoiltiin pihanurmikolla ja katseltiin taivaalla liikkuvia pilviä.
PoistaKatsotaan nyt, miten sisko jaksaa. Viimeksi käydessä hän vain nukkui eikä herännyt kunnolla siitä tokkurastaan.
Kaikkein pahin tapahtui tässä hiljattain. Siskoni oli löydetty aamulla lattialta oksennuksessaan, oli saanut noroviruksen, koittanut lähteä vessaan, kun oli huono olo ja kaatunut. Kotihoitaja löysi aamulla. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan hän oli ollut lattialla avuttomana. Se siitä ympärivuorokautisesta hoidosta. Edellisessä paikassa hänellä oli oma huone samassa tasossa muitten kanssa ja kaatuminen olisi kuultu, nyt kukaan ei kuule vaikka hän huutaisi apua - oma yksiö, oma rauha, joopa.
Hieman mystiset nuo sinun lopputerveiset. Onko sinunkin päälle syljetty tarhaikäisenä?
Muistan, miten Umayya Abu-Hanna kertoi, että hienosti pukeutuneet vanhemmat rouvat kurkkivat rattaisiin, sähisivät ja sylkivät pienen Reeman päälle. Tätä ei silloin uskottu. Abu-Hanna muutti Amsterdamiin, koska tiesi että siellä on jo kauan asunut monennäköisiä ihmisiä.
Abu-Hannalla on mahtava kuvaus omasta tarhaan menostaan tuossa Nurinkurin-kirjassa. Hän joutui kävelemään yksin tarhaan alle kaksivuotiaana vastaantulevaa kukkoa peläten potta toisessa ja oreganoleipä toisessa kädessä. Äidin mielestä piti oppia itsenäiseksi.
Kyllä vielä 80-luvullakin muistan, että piti keksiä omaa hupia, vaikka jo silloin alkoi tulla näitä käsikäyttöisiä pelejä. Muistan nuohonneeni tuntikausia pihalla, ja etsineeni apilaa ehkä sekunnin. Kauppaleikit olivat tuttuja myös.
PoistaEn muista, että tarhassaakaan olisivat aikuiset meitä leikittäneet, itse piti hupi löytää. Umayya oli siis minun hoitajani. Lapselle ne kiharat olivat ihanat, vaikka nykyisin tämä kommentti tulkittaisiin kolonialistiseksi katseeksi tai piilorasismiksi varmaan. Lapsi ei sellaisia mieti. . Olen lukenut nuo kaikki kirjat myös, mahtavia ja traagisia tarinoita. On minun päälle kyllä työelämässä ihan kirjaimellisesti syljetty ja lyötykin on, kun Suomi on nykyisin suuri avohoitola.
On aivan kamalaa lukea siskosi laiminlyönnistä. Toivotan kovasti voimia!
Aa-a, minä etsin jotain symbolista. En tiennytkään, että Abu-Hanna on ollut töissä lastentarhassa. Se oli varmaan opiskelija-aikana. Sinulla kivat muistot!
PoistaSaan kohta Nurinkurin luetuksi - melkoista menoa 60-luvun monikulttuurisessa Haifassa. Luen seuraavaksi Sinut uudelleen, siinä on muistaakseni useita koomisia kulttuurisia törmäyksiä Abu-Hannan alkuvuosilta Suomessa, mutta on ihan silkkaa rasismiakin.
Tarhat miellettiin ehkä enemmän lasten säilytyspaikoiksi, niin että vanhemmat pääsivät töihin, kun taas päiväkotiaikana on alettu korostaa kasvatuspuolta ja katsotaan, että lapsella on oikeus aloittaa valmistautuminen kouluun esikoulun kautta.
Valmistaudun siskoni hoitokoukseen kiteyttämällä sanottavani muutamaan pointtiin, Stubbin tyyliin, niin ei itse asia huku monisanaisuuteen. Sama kirjallisena liitteeksi kokousmuistioon ja toivottavasti kimmokkeeksi johonkin jatkokäsittelyyn, jotka johtaisivat siihen, että hän saisi palata takaisin sinne missä voi paremmin.
Toivottavasti pointit ovat jo tehonneet!
PoistaKyllä muistot ovat kivat, mutta kesti kauan tajuta, että kyse oli samasta hoitajasta kuin telkkarissa. Jännää kyllä! Vanhempanikaan eivät ikinä puhuneet aiheesta mitään, vaikka Umayya asui silloin meidän lähellä. Mutta näin jälkikäteen mietin, ehkä monella asialla on ollut piilotasolla merkitystä.
Ensi viikolla esitän pointtini.
PoistaTuossa Sinut-kirjassa olikin päiväkotiapulaisen paikasta. Umayya oli niin tyytyväinen, että pääsi alkuun työelämässä. Aika paljon hän ehtikin tehdä kaikenlaista taiteen maisterin tutkintoa opiskellessaan.
Surulliselta kuulostaa siskosi hoito. Samanlaisia suru-uutisia kuuluu jatkuvasti kavereiden vanhemmista. Erästäkin muistisairasta siirretään paikasta toiseen. Nyt on sentään luvattu 3kk pitää samassa paikassa.
VastaaPoistaMinulla lähti lasiainen toisesta silmästä ja sain tutustua Tyksin kanditason hoitoihin. Sanon suoraan, että kesällä ei kannata sairastua.
Muistisairas heittopussina - hän jos kuka tarvitsisi turvaa tutusta ympäristöstä.
PoistaMeillä onnistutaan pistämään paljon rahaa hoiva-alaan ja tuottamaan sillä huonoa hoivaa. Keskitytään varmaan vääriin asioihin.
Voi sinua, toivottavasti silmä on kunnossa.
ostin kerran pursimiehenkadun ja kankurinkadun kulmassa olevasta antikvariaatista lin jutangin maallisen onnen. myöhemmin kirjan välistä löytyi harmaantunut, hellästi ja taitavasti prässätty nelilehtinen apila. ehkä se oli siirretty kirjan väliin onnea tuottamaan. nimiölehdellä oli omiste, jossa kirjan antaja kehotti kirjan saajaa iloitsemaan elämän vaatimattomista pikkuseikoista.
VastaaPoistaps. luin uutisen, jonka mukaan me yli 65-vuotiaat saamme hoidattaa itseämme yksityisellä puolella syyskuusta alkaen. aion mennä kuvauttamaan kipeän polveni, epäilen että siinä on kohtalainen nivelrikko. kohtalainen on ehkä se kakkostason kremppa...
Oi, mutta Meri sulla tuo apilan mukana tullut kehotus on toteutunut...
PoistaValitettavasti se yli 65-vuotiaille tarjottu etuus koskee vain yleislääkärin vastaanottoa, ei labroja ja kuvantamisia, joista jöutuu maksamaan 50% eli aika paljon, polven röntgenistä varmaan noin 100 e, kun julkisella puolen se on joko ilmainen tai todella huokea.
Kun luin tämän, mietin eikö se yksityislääkäri sitten voi kirjoittaa lähetettä julkiselle puolelle, niin minä olen päässyt lonkan ja sormien nivelrikon hoidossa eteenpäin. Terveyskeskuslääkärin mielestä en tarvinnut mitään, koska olin todennäköisyyksien mukaan liian nuori ja terveen näköinen ollakseni sairas, mutta yksityispuolella laitettiin heti kiireellinen lähete julkiselle puolelle jatkoon, ja lonkan operaatio olisi saanut tulla aiemminkin.
Onko tämä etuus nyt sitten vain flunssatapauksia yms. varten?
Minulla on aiempien kremppojeni vuoksi vuosikontrollit ja niihin kerään kaikki huolenaiheet. Toivottavasti saan pitää tämän - nykyään ei tiedä, mikä kaikki katsotaan tarpeettomaksi.
Mielenkiintoisia mietteitä, ja myös kirjoja. Minäkin järjestelen ja kypsyttelen ajatuksia kirjoittamalla ✏️
VastaaPoistaAppiukkoni kuulemma löysi aina helpposti nelilehtisiä apiloita 🍀 kun hetken aikaa katseli apilaniittyä.
Toivon kovasti että siskosi olot paranevat. Ihanaa miten paljon olet ponnistellut hänen hyväkseen ja kamalaa miten voimaton potilas itse on sekä hänen omaisensa tuossa systeemissä. Jaksamista ❤️
Kiitos, Rita!
PoistaMinä koen musertavaa syyllisyyttä siskoni vuoksi.
Joku voi ajatella, miksi en sitten ota häntä luokseni asumaan. Ottaisin kyllä, mutta hän ei tulisi. Kun toinen lähempänä asuva siskoni on hakenut hänet heille, niin vierailu on kestänyt ehkä varttitunnin ja sitten on jo ollut lähdettävä takaisin. Sama koski käyntejä lapsuudenkodissa, silloin kun semmoinen vielä oli olemassa.
Aivoistaan sairaille ihmisille on usein tärkeää, että ympäristö ei muutu ja heillä on pysyvä koti ja tutut ihmiset. Siksi tämä muutto onkin ollut niin hurja. Tuntemattomat kotihoitajat tuovat lääkkeitä ja pitäisi käydä syömässä alakerran ravintolassa vieraitten ihmisten seassa. Voin vain kuvitella, miten sisko-parka koittaa suojautua siihen petinsä, nojatuolin ja telkkarin muodostamaan pesään.
💕 Pysyvyys nimenomaan olisi tärkeää. Toivottavasti hän sopeutuu jossain määrin eikä kärsi kovasti.
PoistaPaljon ja monenlaista olet miettinyt nelilehtiapilaa etsiessäsi. Minä olen löytänyt ainakin kerran sellaisen. Kuivatin ja säilytin sitä rippivirsikirjani sivujen välissä. Ajan oloon vain katosi, liekö mennyt onneni myös sen myötä? Ei kuitenkaan mitään suurempaa onnettomuuttakaan nelilehtisen apilan katoaminen saanut aikaan.
VastaaPoistaItse asiassa vielä nytkin silloin tällöin katselen, josko löytäisin uuden.
Sisaresi tilanne on murheellinen. Ymmärrän huolesi täysin, sillä olen samassa tilanteessa, veljeni tilanne ahdistaa. Puhelut hänen kanssaan eivät onnistu, en saa sanaakaan selvää hänen puheestaan. Häntä hoidetaan kotiin, vaikka mies ei pääse itse liikkumaan kunnolla. Hän on vain luuta ja nahkaa, kun unohtaa syömisen.
Iän myötä sairauksia ilmenee lisää. Ei ole ainakaan kohdallani riittäneet ns.terveelliset elämäntavat, yhtä ja toista kremppaa on tullut.
KYllä 50 vuotta saman ihmisen kanssa mahtava seikkailu. Niin pitkään aikaan on mahtunut paljon.
Geenit määräävät paljon siinä, miten vanhenee ja mitä sairauksia saa osakseen, sanokoot elämäntapagurut mitä tahansa.
PoistaPitkä parisuhde on ainakin minulle sopiva asia. Saan rakkautta, turvaa ja seuraa. Kun toinen on tuttu, niin kaikki sujuu ilman harmeja, on oppinut hyväksymään hänet eri puolineen ja olemaan yhtä rento kuin yksin ollessa.
En voi kuin toivoa, että pysyisimme molemmat suht koht kunnossa vielä vuosia.