sunnuntai 29. syyskuuta 2024

Kielestä, luetuista ja lukemaan valituista

Hyvän kielikorvan omaava ystäväni Leena kertoi harmistuneensa mediassa ja muualla huomaamistaan kömpelyyksistä ja omituisuuksista.
Iltapäivälehden otsikko "Maailman suurin risteilyalus meni rikki" kuulosti hänen korvaansa lasten kieleltä. Niin minunkin. Lelut menevät rikki, mutta alus vaurioituu tai vioittuu. 
Entä se, että liikkeelle lähtemisen sijasta lähdetään liikenteeseen, vaikka lähtisi vain lähikauppaan ja jotain tehdään kaksi eri kertaa. Mitä virkaa eri-sanalla tässä on? Kaksi kertaa tai kahdesti, eikö niin?
Aloin miettiä omia viime aikoina huomaamiani outouksia kielen käytössä.
Miksi nykyään mielikuvitellaan? Olen kuullut tämän muutaman kerran mm. poliitikkojen haastatteluissa. Kuvitteleminen on mielikuvituksen käyttöä, ei siinä mitään vahvistussanaa tarvita.
Ikiärsykkini "juurikin niin" on yhä vaan voimissaan. Onko se jotenkin vahvempi kuin "juuri niin"? No, se on varmaan tarkoitettu leikkisäksi ja lienee saanut alkunsa vitsinä, kuten myös tuo "lähteä liikenteeseen". 

Alla kuvassa kolme viimeksi lukemaani kirjaa.

 

Luin Paul Austerin suomenkielisen Baumgartnerin (2024) ensin kokonaan ja sitten sieltä täältä alkukielistä kirjaa (2023). Eikö olekin valloittava tuo suomalaisen painoksen kansikuva näppäimistöineen? Sen on laatinut graafikko, kuvittaja Jussi Kaakinen.

Austerilla on upeaa kieltä, ja niin on myös hänen suomentajallaan Arto Schroderuksella.
 
Tässä kirjassa Auster kuvaa seitsenkymppistä Sy Baumgartneria käpsehtimässä jotenkin päämäärättömänä yksinäisen vanhenevan miehen elämässään. Hänen mielensä askartelee muistoissa ja arkipäivän tehtävissä. Miksi muistamme tietyt hetket niin kirkkaasti ja unohdamme toiset?
Kirjailijalla on kirja viimeisteltävänä ja vaimon julkaisemattomat runot pitäisi toimittaa kirjaksi, kun vain jaksaisi. Kirjassa on Baumgartneria liikuttavia otteita vaimon päiväkirjoista ja harvinaisen lumoava esseeteksti "Stanislavin sudet", jonka kirjoittamiseen Baumgartner kokee äkillisen tarpeen ja jota kirjoittaessaan hän elää muistonsa uudelleen niin elävänä, että lukijakin kokee vahvan elämyksen ja jää miettimään kirjailijan esittämää kysymystä tarinoiden totuudesta pitkäksi aikaa. 
 
Tämä kirja kuulostaa hyväksijätöltä, ja sitähän se onkin.
Auster sairasti keuhkosyöpää ja kuoli viime huhtikuussa. Pari vuotta aiemmin hänen poikansa oli kuollut huumeiden yliannostukseen, taustalla tuomio oman lapsen kuoleman aiheuttamisesta. Puolivuotias vauva oli kuollut isänsä hoidossa saatuaan elimistöönsä heroiinia. Ei ihme, että kaiken tämän keskellä kirjoitetussa kirjassa on surumielisyys ja luopuminen läsnä koko ajan.

Kirjailija tarkkailee hahmonsa historiaa ja väsyneitä pyrkimyksiä ajoittaisine innostumisineen jotenkin huvittuneesti myötäeläen.  

    Ja niin käy, että Baumgarner löytää uudelleen liikkumisen virkistävät, oman kehon hahmottamiseen liittyvät ilot; hän panee yksinkertaisesti jalkaa toisen eteen ja liikuttaa itseään avaruuden läpi siten, että koko keho seuraa rinnakkaisrytmejään: jyskyttävää sydäntä, laajenevia ja supistuvia keuhkoja, jalkojen tasaista liikettä, vasen-oikea-vasen-oikeaa, ja kun hän seuraavana päivänä toden teolla alkaa päästä vauhtiin, hänen itseluottamuksensa vain kasvaa kasvamistaan, kun hän jatkaa taivaltaan eteensä avautuvalla valtaisalla sisäisellä niityllä. 

Ninni Schulmanin Viimeiset leikit on kelpo dekkari, jossa lukijaa johdatellaan milloin minnekin ja utelias pikkupoika saa maksaa salapoliisileikeistään. Taalainmaalainen idyllinen pikkukylä ja 80-luku päälleäänitettävine kasetteineen, uunimakkaroineen ja smurfffeineen on kuvattu taitavasti.
Suomentaja Sirpa Hietanen on tehnyt hyvää työtä. Kirja sisältää paljon dialogia ja se kuulostaa hyvin aidolta. 
Eläydyin ja jännitin lukiessa. Lopussa itketti.


Alla olevat kolme kirjaa odottavat matkalaukun päällä päästäkseen sen sisäpuolelle matkalukemiseksi pian alkavalle Istanbulin reissulle.





Marguerite Durasin kirja on niin ohut, että se tulee luetuksi varmaan jo lentoasemalla. Nykyään asemille pitää mennä niin aikaisin, että siinä jää aikaa paitsi toisten matkoille lähtevien katseluun niin myös kirjaan upoutumiseeen. 

Edellinen Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen kirja Sinä riität minulla oli viime syksynä Espanjan reissullani. Ilahduin kun huomasin että heiltä on tullut uusi samalla tyylillä tehty ajan ilmiöitä purevasti tarkasteleva teos.  
Takakannen teksti kertoo, että kirjoittajat kysyvät muun ohessa, onko mikään kokemus liian pieni lapsuuden traumaksi ja miten kirjoitetaan essee sanomatta mitään. Kuulostaa lupaavalta. 

Jokha Alharthi on ensimmäinen omanilainen naiskirjailija, jonka romaani on käännetty englannin kielelle. Kirja voitti vuoden 2019 Man Booker International -palkinnon ja teki siinäkin historiaa, se on ensimmäinen arabiasta käännetty kirja, jolle on myönnetty tämä palkinto.  

Ihailin eilen kävelylenkilläni kesän ja syksyn 
päällekkäisyyttä. Kissankelloja ja päivänkakkaroitakin
vielä. Punaista yhä enemmän puissa ja maassa.
Kaunis syksy. 



30 kommenttia:

  1. Onkohan näistä uutuussanoista ärsyyntyminen yleisemminkin meitä boomereita yhdistävä juttu? 😊 Juurikin nostaa minussakin säännöllisesti hermon pintaan. Toinen on toki toki toki toki joka toisessa lauseessa. Yritän sitten rauhoittua ja olla pienestä kiristymättä, etten olisi niin ärtyisä akka. Näkee, että meillä sentään on vielä rauha kun tällaisestakin voi ärtyä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, niin kauan onnellista, kun voi tohottaa pienistä.

      Jotkut uutuudet on kivoja, toisia taas ei pysty hyväksymään millään.
      "Sairausloman" hyväksyminen "sairasloman" sijaan vei minulta yhden päivän ja tuntuu aivan loogiselta, mieheni sanoi, että hänestä sairasloma on edelleen parempi. Minulla on myös inhokkeja, ei tule nyt mieleen.
      "Juurikin"... arrgh...

      ET-lehdessä nro 18 haastatellaan muutamaa isojen kirjahyllyjen omaavaa henkilöä heidän kirjaharrastuksestaan. Jaakko Iloniemi sanoo:" Kirjallisuudella on minulle esteettinen arvo. Se tarkoittaa hyvää, huoliteltua kieltä ja loppuun asti ajateltuja ajatuksia." Juuri niin.

      Poista
  2. Varmaan joka päivä törmää jossain sellaisiin kielioppivirheisiin, tai muuten tökeröihin sanontoihin, että pitää ihan hillitä itseään ettei kohottaisi verenpainettaan liikaa. Ehkä eniten minua raivostuttaa se kun ei edes tavallisimpia yhdyssanoja osata kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama ärsyttää minuakin. Erilleen kirjoittaminen tulee varmaan englannin vaikutuksesta, esim. sick leave, sairausloma.

      Poista
  3. Sanainhokkeja julkaistaan viikoittain radiossakin Kielen päällä -ohjelmassa, jos oikein muistan. Usein kuuntelen ohjelmia, joissa ruoditaan kieliasioita. On vissiin jäänyt eläkeläisellä entinen ammatti purkaantumatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä niin, Lissu. Mitä sitä purkamaan.

      Liian vähän tulee kuunnelluksi radiota. Pitäisikin oikein valita ne ohjelmat joita aikoo kuunnella. Eräs ystäväni muistuttaa minua aina Ruben Stillerin keskusteluohjelmasta. Jos koittaisin aloittaa käsitöiden tekemisen uudelleen, niin siinä tulisi kuunnelluksi. Sama koskee TV:n aamuohjelmia. En ikinä avaa telkkaria ennen iltakuuden uutisia, ja ihmiset puhuvat mitä kaikkea tärkeää niissä aamun ohjelmissa on. Kirjaa voin sen sijaan lukea aamusta iltaan, heh.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Kiitos, nyt on menossa tärkeä matkapuvuston mietintä.
      Matkaan valmistautuminen on lähes yhtä kivaa kuin itse matka.

      Poista
  5. “Liikenteeseen lähteminen” oli (on) ainakin minun (suomi)piireissäni normi-ilmaisu, kun lähdetään jonnekin – ihan sama minne. Eli silkkaa puhekieltä ja kuten tiedämme, Suomessa puhekieli ja kirjakieli ovat usein varsin kaukana toisistaan.

    Minua hymyilyttää omaaminen. Eikö kehdata tunnustaa, että omistaa vaikkapa kirjahyllyn. Koska tuskinpa se vuokralla tai lainassa on etenkin, jos se sattuu olemaan omassa kämpässä. Samoin se, että joku omaa tietyn taidon. Miksei hän vain osaa.

    Olen kyllä samaa mieltä mainitsemastasi uutisotsikosta: laivan meneminen rikki tosiaan kuulostaa siltä, että “oho, se meni rikki hupsista saatana.” :D

    Oma inhokkini on keinotekoinen futuuri. Miksi “huominen tulee olemaan mahtava päivä”, kun huominen on itsessään ajan määre. Suomen kielessä ei varsinaista futuuria ole, joten sellaisen keinotekoista käyttämistä voisi tarkkaan harkita. Valitettavan moni suomalainen kirjailijakin tuohon sortuu. Miksei huomisesta vain voi tulla mahtava päivä. Tai miksi sauna ei voisi lämmetä ylihuomenna sen sijaan, että se tulee lämpenemään silloin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omistamisesta sellainenkin, että nuoret käyttävät sanaa ownata tai ounata merkityksessä omistaa jollekulle ( Ownaan tän runon sulle) ja myös voittamisesta (Ounaan jäbä sut!).

      Joskus harvoin on tilanteita joissa futuuri on hyvä ilmaista niin että se erottuu preesensistä, mutta siis todella harvoin. "Hänen taiteensa tulee elämään kauan" on mielestäni parempi kuin "...elää kauan..." , koska halutaan ennustaa, ei vain todeta.
      Joskus konditionaalissakin on futuurin sävyä. "Ehdotan, että talo rakennettaisiin tähän."
      Entä mitä pidät hienosta arkaaisesta futuurimuodosta "on tekevä"? Minusta se on joissain tilanteissa upea valinta.
      "Hän on tekevä sen mitä me emme saaneet aikaan." Jotkut kirjailijat ovat käyttäneet tätä muotoa taitavasti.

      Poista
    2. En tiennytkään, että ownaamista käytetään myös runon jollekulle omistamisessa. Englannissahan sanalla on todella monta merkitystä, mukaan lukien omistaa ja olla velkaa.

      Suomalaisessa nuorisokielessä olen useimmiten törmännyt tuohon pelimaailmasta tulevaan merkitykseen, jossa ownata on voittaa, kukistaa tai nöyryyttää. Käytetään myös väittelyissä ja suunsoitossa: "He got totally owned", kun jollekulle on sanottu näppärästi ja verbaalilahjakkaasti vastaan.

      Poista
    3. Juu, olen havainnut että anglismit ovat yleistyneet todella paljon suomen kielessä. Kyllä niitä tietysti on aina ollut, mutta niiden käyttäminen näkyy (tai kuuluu) etenkin puhuattessa. Jopa niin paljon, että minulta jäi eräs suomenkielinen podcast kesken, koska en jaksanut kuunnella, kun (tyäsin suomenkielinen) henkilö ei voi express itseään niin hyvin suomen kielellä kun jotenkin toi enkku tuntuu more natural. Okei, goodbye – en tainnut muutenkaan kuulua kohderyhmään :D

      Liittopreesens kuulostaa “raamatullisesta” ja sitähän siellä (Raamatussa) esiintyykin kosolti. Taiten ja säästeliäästi käytettynä kaunista ihan muussakin kirjallisuudessa mielestäni.


      Observeriltä taitaa nyt mennä sekaisin sanat “own” ja owe”. Kun ollaan esim. velkaa, käytetään sanaa “owe”: You owe me ten euros.

      Poista
    4. Tunsin muinoin erään vaihto-oppilaana olleen, joka Suomeen palattuaan ei osannut oikein enää Suomea, koska hän oli hengaillut/chillaillut vai mitä se nykyään on lähes vuoden "downtown Alabama".

      Oma-sanasta sellainen jännä juttu, että täällä Kymenlaaksossa oma on munoma. Kun jaoin oppilaille jotain tarvikkeita, he hätäilivät "mis munoma on", "hei, tää on munoma". Kerroin huomiostani opettajainhuoneessa eikä se ollut kenestäkään outoa. Vähän päästä yksi nuori opettaja käytti samaa munomaa. Kaikkialla on omia muotoja kielestä.

      Poista
    5. Ooo, apua :D... siis ei osannut suomea.

      Poista
  6. Austerilta olen lukenut New York -trilogian. Sehän on myös hyvin kiitelty kokonaisuus, mutta minusta kirjat olivat aika höttöä. Ehkä pitäisi lukea nyt vaikka tuo Baumgartner. Vaimonsa kirjoista pidän kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla nuo kirjat ovat muistaakseni lukematta.
      Nyt blogiaikana olen kirjoittanut Austerin romaaneista Näkymätön ja Yksinäisyyden äärellä. Winter Journal ja Repeat from the Interior, muistelmat kehosta ja mielestä, ovat myös sellaisia ajoista pidin, mutta kirjeenvaihtokirja J. M. Coetzeen kanssa, Here and Now taas aiheutti lievän pettymyksen.

      Poista
  7. Onko Baumgartnerin henkilössä paljon yhteistä Austerin kanssa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä on yhteistä hänen elämäntilanteensa kanssa. Hänellä on monessa kirjassa paljon oman elämän kaikuja.

      Poista
  8. Onneksi minua ei ärsytä kielikukkaset. Asun Turussa ja täällä on voimakas murre, ja juurikin niin kuulostaa hyvinkin varsinaissuomalaiselta sanonnalta. Sauli Niinistön puheessa oli paljon -kin päätteitä, etenkin, varsinkin jne. Sitä oli hauska kuunnella.
    Kaikkeen sopeutuu. Oma murre tulee Koillismaalta ja Oulun seudulta. Ennemmin suomalaisia murteita kuin lainasanoja, mutta niihinkin tottuu pian (boomerit googlaillaan vai miten se meni ;)

    Viimeiset leikit olen lukenut ja aion jatkaa sarjan parissa. Kiinnostuin tuosta omanialaisen naiskirjailijan teoksesta. Kiitos vinkistä ja mukavaa matkaa Istanbuliin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen varmuudella lukenut Schulmanin Tyttölapsi nro 291, koska se löytyy blogista. Kirjan kannessa lukee näyttävästi punaisen ympyrän sisällä "Tositarina", mutta takakannen esittelyssä kirja esitellään huomiota herättäneenä autofiktiona ja jonkun lehden kehuissa pannaan vielä paremmaksi vihjaamalla järisyttävästä paljastustarinasta - jollainen se ei myöskään ole. Tämmöinen vasta ärsyttääkin, enemmän kuin huono kieli.

      Murteet on rikkaus, samoin nuorisokieli, jossa on paljon englantia ja joitain arabiasta omaksuttuja sanontoja, koska meilläkin on nykyään jonkun verran maahanmuuttajia ja yhteinen, useimmille toimiva kieli on englanti.

      Itselle on oman pohjoissatakuntalaisen puheen lisäksi tuttuja kaenuun kieli ja kouvolalain. Vaikka olen asunut lyhimpään lapsuuden seudulla, niin sieltä se tuttu puheen rytmi vain tulee. Lapsuus ja nuoruus ovat vaikutuksiltaan pitempiä ja merkittävämpiä kuin ne 18 kalenterivuotta, jotka asuin lapsuuden kodissa.

      Poista
    2. Ja kiitos, Mai! Vielä on kampaajalla käynti, siistinä reissuun.
      Outoa kun on eri valuutta. Onneksi Turkin liirassa ei ole enää ihan niin paljon nollia kuin joskus ennen, jolloin siellä ollessa sai tuntea itsensä miljonääriksi.

      Poista
    3. Ootko Mai käynyt katsomassa Martti Suosalon ja Mika Nuojuan esitystä Kiviä taskussa? Siinä Suosalon yksi hahmo puhuu niiin hauskasti Turun murretta, että naurattaa jo valmiiksi kun huomaa Suosalon olevan muuttumassa täksi hahmoksi. Muutoinkin aivan upea esitys, eihän sitä muutoin olisi esitetty jo yli 20 vuotta ympäri Suomea.

      Poista
    4. Voisin kyllä käydä katsomassa Kiviä taskussa. Kävimme katsomassa muutama vuosi sitten Luolamiehen. Suosalo kertoi siinä lapsuudestaan Oulussa.

      Poista
  9. Kieli on informaatiota: todellisuuden kuvaus ja sen välittäminen kanssaihmisille.

    Miksi hermostua jos tätä apparaattia (kieltä) käyttää epäsovinnaisesti tai pikemminkin muoti-ilmaisuja viljellen. Eihän "hyvää" kieltä voi edes viljellä. Peltoja kyllä.

    Jos kielestämme poistaisi kaikki maaseutukulttuuriin liittyvät sanat ja sanonnat mitä jäisi jäljelle? Pelkkä nykyisyys vai?

    Eniten minua on viime aikoina ärsyttänyt kaiken "sanoittaminen", jota
    politiikan tutkijat ja politiikotkin käyttävät. Nimittäin, ennen sanoittaminen tarkoitti sepittämistä, vaikka tuo toinenkin merkitys oli olemassa. Kun tutkija sanoittaa jotakin, en ota vakavasti. Näin siis "sanoitan" tunteitani kielestä.

    Myönnän että käytän joskus tekstiviestissä lähteväni "liikenteeseen". Mutta silloin myös lähden eli menen autolleni. Sitä käytetään liikenteessä. Tiettävästi.

    Suomessa kieli ei oikeastaan kuvasta luokkajakoa, niin kuin monessa muussa kulttuurissa. Onko tämän kieleen hermostuminen kuitenkin eräänlaista luokittelua, eliittiväki kyllä tietää mitä sanoja saa käyttää ja mitkä pitää kirjoittaa erikseen ja yhteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta Kyösti, entä jos se onkin eliitti, joka ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja!

      Tilanne ja genre ratkaisevat, esim. tuo uutisotsikon "risteilyalus meni rikki" ei kuulosta asiakieleltä vaan tuo mielen tilanteen, jossa lapsi on käsitellyt muovileluaan kovakouraisesti ja nyt ojentaa selitellen vanhemmalle.

      Sanoittaminen tuo minulle mieleen psykologiakielen, jossa ajatellaan, että kaikista ahdistuksista pääsee, kunhan ne vain saa sanalliseen muotoon. Jotkut myös ajattelevat, että jos niistä saa sanoitetuksi oikein painetun kirjan, niin sitten voi olla huoleti ja aloittaa uuden sivun. Näinköhän.
      Siis laatia sanat melodiaan, sanoittaa.
      Termiä "sepittäminen" käytettiin paljon Matti Kuuselan tapauksessa, kun alettiin penätä, onko kaikki hänen puoliksi kaunokirjallisissa feature-jutuissaan varmasti totta. Toden totta, tämä episodi pilasi minulta koko termin.

      Poista
    2. Kieli elää ajassa ja aika elää kielessä. Nythän tuolla Hesarissa joku pölkkypää historiantutkija ei tajua lainkaan että historia on olemassa myös kielessä (johtopäätös: kielletään jopa Defoen Robinson Crusoe, Tarzaneista ja inkkarijutuista puhumattakaan). Voiko historiaa tutkia hyväksymättä että se on olemassa?

      En oikein usko että ns. rahvas miettii yhdyssanojen kirjoittamisen filosofiaa. Kun kieli "vanhenee", sen ilmaisut kuluvat ja tulevat liian tavanomaiseksi, siksi usein kirjailijat alkavat käyttää vanhoja sanoja uudella tavalla. Ja miksei myös tutkijat.

      Minun sukupolvelleni "sanoittaa" on aina tarkoittanut laulujen sanoittamista, eli sepittämistä. Nykysuomen sanakirjassakin se on tuo sanan ensi sijainen merkitys. Sitten harvempi sanan käyttö on "pukea sanoiksi". Tästä on nyt sitten tullut muoti-ilmaisu.

      No, huomaat että kirjoitin vahingossa "ensi sijainen" enkä viitsi korjata, koska se ilmaisee tarkoitetun informaation yhtä hyvin kuin "ensisijainen". Sanoisin melkein että paremmin. Kieltä siis voi "rikkoa" särkemättä ajatusta.

      Poista
    3. Ai niin, jäi sanomatta: Hyvää matkaa ja mukavaa kaikin puolin!

      Poista
    4. Kiitos! Joo, ajatus on tärkein. Nuo ensijainen-tyyppiset sanat on vaikeita ja niissä hyväksytty muoto myös muuttuu vähän väliä. Ennustan, että erilleen kirjoittaminen lisääntyy englannin vaikutuksesta.

      Kielen "puhdistaminen" ja kirjojen kieltäminen sen mukaan mikä juuri nyt nähdään hyväksyttäväksi on hulluista hulluinta.
      Rankasti mennään taaksepäin 60- ja 70-luvuilla alkaneesta ja pitkään vaalitusta vapauden ideasta.
      Kirjailijalla käy pakostakin kirjoittamisprosessin aikana mielessä, onko kirjassa varmasti tarpeeksi sitä ja ei ollenkaan tätä, niin että se menisi kustantamossa läpi ja myisi hyvin.

      Poista
    5. No niin, luin nyt tuon jutun mihin viittasit. Hoh hoijaa, kaikki niin paljon toistettua ja niin itsestäänselvää. Jo 80-luvulla ET:n opetuksessa pohdin oppilaitten kanssa, miten kulttuuri muuttuu aikojen mukana. Kaikkina aikoina kirjoitetaan sen ajan normien mukaan.
      Mutta tämä: "Näihin elementteihin suhtaudutaan jonkinlaisena kulttuuriperintönä, joka on meille sillä tavalla rakas, että siitä luopuminen aiheutta kohuja ja vastustusta. Meiltä puuttuu taitoa ja herkkyyttä tunnistaa niiden ongelmallisuus.Tämä toki kehittyy koko ajan, mutta ei tarpeeksi nopeasti."
      Hei tutkija, ne OVAT kulttuuriperintöä, Robinson Crusoet ja muut. Ja EI PUUTU taitoa eikä herkkyyttä! Tutkija väheksyy ihmisiä, mikä ärsyttää paljon enemmän kuin se, että olisi kirjoittanut 'jonkin laisena kulttuuri perintönä'.
      Ja vielä, kulttuurin muutoksia ei voi pakottaa, mutta on helppoa olla muuttavinaan sellaista mikä on jo pitkään ollut muuttumassa.
      Tuoreempiakin tutkimuksen aiheita olisi, esim nykykulttuurin suvaitsemattomuus kaikkea entistä kohtaan.

      Jään nyt miettimään termiä "eliitti". Käytimme sitä ilmeisesti vähän eri merkityksessä.
      Minä alan nähdä, että nykyajan kulttuurieliitti koostuu ihmisistä, jotka eivät välitä monestakaan sellaisesta asiasta, josta me kulttuurin kuluttajat ollaan kiinnostuneita tai huolissaan. Ehkä huoliteltu kielikin kuuluu niihin asioihin, jotka he jättävät meidän paperikirjojen lukijoiden huoleksi.

      Poista
    6. Joo, "eliitti" ei varmaankaan ollut oikea sana, vaikka en tiedä mikä sitten olisi.

      Mutta ne jotka eivät lue eivätkä kirjoita, tuskin välittävät miten sanoja rustataan. Ja, kenties, hyvin koulutetuissakin on nykyään tuollaisia ihmisiä yhä enemmän.

      Kieli on siitä mielenkiintoinen " asia", että sitä voi lähestyä niin monesta suunnasta. Jotkut toivovat, että on olemassa "ehdoton kielioppi", joka määrää miten kieltä käytetään, toisten mielestä kysymys on pelkästään tavasta välittää informaatiota, jolloin "kielioppi" muuttuu ajan kuluessa ja välitettävän informaation muuttuessa. Mutta se lienee selvää ettei kielellä ole olemassa yhtä ja ainoaa (oikeaa) kielioppia, samassa mielessä kuin että vaikkapa on kirjoitettavissa yksiselitteinen kaava millä voimalla maapallo vetää esineitä puoleensa.

      Olen usein lainaillut Sartrea, jonka mielestä modernismirunoilijat pyrkivät tuhoamaan kielen, ja Sartrella on tähän ajatukseen hyvät perustelut. Tässä mielessä moderni runo ja abstrakti taide toimivat vähän samalla tavalla: esittävät todellisuuden tavalla joka ei muistuta todellisuutta. Miksi? Sitä voi pohtia...

      Poista

Istanbul: kuvataiteesta, moskeijoista, hautausmaista ja herkuista

Heti  ensimmäisenä matkapäivänämme menimme tutustumaan Sanat Müzesiin , Istanbulin merkittävimpään modernin taiteen museoon, jossa on sekä t...