Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa 1: hyvää makua ja ystävyyttä

Viikonloppuretki Joensuuhun sattui hyvään aikaan jo siksikin, että Pohjois-Karjalassa ainoana alueena Suomessa oli lähes helle. Tietenkin olin varautunut villasukin ja pashminahuivein ja kesämekot olin jättänyt kotiin, mutta ei se mitään. Voi miten antoisa viikonloppu! 

Olen käynyt monta kertaa Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jota on järjestetty jo vuodesta 2000.
Tapahtumalla on joka vuosi kiinnostava teema. Mieleeni ovat jääneet teemat rakas, nauru, tosi, vieras, minä, kuolema ja työ. Tämän vuoden teema oli MAKU. 
Vuoden teemaa käsitellään paitsi kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa niin myös tieteissä.
Yleensä olen mennyt junalla ja majoittunut erään ystäväni/ystävämme luo, mutta tänä vuonna mieheni lähti mukaan autoilemaan, yövyimme hotellissa ja yhdistimme reissuun myös käynnin Tuupovaarassa, joka on meidän yhteisen elämämme ensimmäinen etappi.
Tapahtuma on kolmipäiväinen. Ensimmäisen päivän paikalliskulttuurin ja runojen osuus jäi meiltä kokematta.
Toisen ja kolmannen päivän annista on niistäkin niin paljon kertomista, että kirjoitan aatoksistani kaksi raporttia. 

Kirjailija Laura Gustafsson kertoi toisenlajisista eläimistä ympärillämme ja sisällämme ja pohti lajirajoja. 

Missä menee raja ihmisen ja eläimen välillä? Entä kasvin ja eläimen?
Ei ole olemassa yleiseläintä, me vain niputamme eläimet yhdeksi ja samaksi ihmisen vastakohdaksi ja kaukana ihmisestä olevaksi. 

Mikä on kasvin ja eläimen viimeinen yhteinen esivanhempi? Antiikin maailmassa palvelija pyyhki vessakäynneillä isäntäväen takapuolen märällä pesusienellä eli eläimellä.
Kun me syömme mieluiten ylempiä eläimiä, niin eikö ihmisen liha olisi meille puhtainta ravintoa? 

Nisäkkäiden biomassasta maapallolla 36% on ihmisiä ja 60 % nautoja ja muita kotieläimiä, yhteensä siis 96 %. Linnuista 70 % on hyötyeläimiä. Vapaita eläimiä on melko vähän. 

Tappaminen raaistaa ihmistä. Entä jos kaikilla elävillä olennoilla olisi itseisarvo?
Kun Darwin määritteli ihmisen eläimeksi, katsoiko ihminen sen jälkeen, että hänellä on lupa olla moraaliton ja eläimellinen?

Niin paljon  häiritseviä kysymyksiä. 

Mietin, että jos me emme enää tappaisi eläimiä vaan antaisimme myös luonnossa elävien eläinten lisääntyä vapaasti, niin mehän jäisimme alakynteen. Tallustaisiko silloin meidän kaduillamme karhuja ja kotimme ovesta kopsottelisi sisään hirvi?
Kyllähän eläimetkin ryhmittyvät lajitovereittensa kanssa hyökkääjiä vastaan ja syövät toisia lajeja, puolustuskyvyttömiä.  
Massalihantuotannossa tapahtuu kauheita asioita. En edes uskalla ajatella sitä. Olen nähnyt televisiossa amerikkalaisia "pihvipeltoja", härkälaumoja mailikaupalla silmänkantamattomiin ja lukenut, että autolla ohiajaessa haju on kuvottava eikä molemmin puolin tietä seisovat eläimet näytä painajaismaisesti loppuvan koskaan. Olen lukenut sioista, joita pidetään niin ahtaasti, että ne eivät pysty menemään makuulle edes synnyttäessään ja kalkkunoista, jotka elävät koko elämänsä sisällä pakotettuna lihomaan nopeaan tahtiin joulupöytään.   

Kirjailija Kirsti Manninen kertoi havainnollisin kuvin maun historiasta ja siitä, miten kulloinenkin arvossapidetty tyyli on levinnyt nopeasti paikasta toiseen. Vasen muotokuva on Ranskan hovista, jonka "trendisetterit" pitkään sanelivat Euroopassa mikä on tyylikästä ja oikea ruotsalaisen ylhäisönaisen vastaavasta lookista vähän myöhemmin. Kun tietyt asut kävivät vanhanaikaisiksi niitä nähtiin vielä pitkään alemmissa yhteiskuntaluokissa.
Mannisen ryijykatsaus oli erittäin kiinnostava. Se mikä oli vähän aikaa sitten moukkamaista, saattaa olla kohta muodikasta, joten älkää hävittäkö perintöryijyjä ja muita kalleuksia, jotka juuri nyt eivät sovi sisustukseen. Itselläni on varastossa rullalla suvussa kulkenut 1800-luvun alkupuolelta peräisin oleva kasviväreillä värjätty ryijy, jonka reunaan on ikuistettu mystiset nimikirjaimet ja päivämäärä sekä joitain kuvioita, joiden ehkä uskottiin suojelevan pahalta. 

Muodin tutkimuksen professori Annamari Vänskä Aalto-yliopistosta selvitti, kuka päättää sen mistä me tykkäämme. Henkilökohtainen maku on illuusio, vaikka luulet olevasi ympäristöstäsi piittaamaton itsenäinen kulkija. Kaikki mitä ostat, tilaat tai vain selailet netissä vaikuttaa siihen mitä sinulle tarjotaan omana makunasi.  

Aiemmin maku valui ylhäältä alaspäin, suurten muotitalojen haute couture -asuista kaavalehtien kautta kotiompelijoille ja ompelimoista kauppoihin. Pian kuitenkin tapahtui myös toisinpäin. Mary Quant, Jean-Paul Gaultier ja moni muu arvostettu suunnittelija ottikin mallia katumuodista. Nykyään vaikutusta tapahtuu joka suuntaan.
 

Digitalisaatio on tuonut uusina mauntekijöinä 2000-luvulla bloggaajat ja 2010-luvulla someinfluensserit, jotka nostavat omat valintansa ja elämänsä päivityksissään esikuviksi kymmenilletuhansille seuraajilleen.
Näyttää siltä, että aivan viime aikoina on alettu kaivata perinteisiä muotilehtiä tavisinfluenssereiden sijaan tai rinnalle.  

Sinun makusi ei ole sinun. Siihen vaikuttaa monia tekijöitä: sosiaalinen luokka, ryhmä johon identifioidut, ammatti, moraaliset kysymykset, ympäristö ja aika.
Yksi ajan ilmiö on myös nuo meistä tietoa keräävät algoritmit.
Hei, huijaa niitä, selaile vähän kaikkea tai älä mitään, jos haluat saada makusi enemmän omaksesi (tämä siis oma aivoitukseni).  

Ystävykset. Mitä tyyli kertoo?
Kumpi heistä on afrikkalaisen kirjallisuuden
tutkija emerita ja kumpi vuonna 2010 eläkkeelle jäänyt
kieltenopettaja?

Seminaarin ohessa vietin aikaa muutamien ystävieni, eritoten kuvassa kanssani kävelevän Raisan kanssa. Mikään ei virkistä kuten hyvien ystävien seura! Eläköön pitkät ystävyyssuhteet!
Keskustelimme päivien annista, oman elämän tapahtumista, ilmiöistä ja kulttuurista.  

Kävimme myös katsomassa elokuvan Finding the Money, joka oli erittäin kiinnostava. Mitä on valtion velka? Onko meillä syytä huoleen? Mitä raha on?
Suuri osa meni minulta ohi, koska en todellakaan hallitse taloustermejä, mutta juuri tällainen haastava tieto vasta onkin kiinnostavaa. 

Paluumatkalla ajelimme Tuupovaaran kautta ja kävimme katsomassa taloa, jossa asuimme parisen vuotta, 1975 - 1977. Olimme vuorovuosin töissä ja auskultoimassa eli pätevöitymässä opettajiksi Joensuun yliopistossa.
Koulu, jossa työskentelin äitiysvapaani molemmin puolin (esikoinen syntyi Tuupovaarassa), oli purettu ja vähän kauemmas tiestä oli rakennettu pieni päiväkodin ja alakoulun luokat käsittävä koulurakennus upeine leikkipihoineen. En ole missään nähnyt niin suurta ja niin hyvin varustettua piha-aluetta lapsille. Sillä pihalla ei tarvitse kilpailla siitä, kuka ehtii keinuun tai kiipeilemään.  

Pohjois-Karjalan korkeudella on jo vaaramaisemia