Olen lukenut ruotsalaisen Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian, joten osasin odottaa rujon elämän kuvausta myös hänen uusimmassa romaanissaan Sokerikäärme. Jana Kipon ympäristö on Pohjois-Ruotsi, Sokerikärmeen lasten teollisuuskaupunki Södertälje 80-luvulla. Kaupungissa on paljon työn perässä maahan muuttaneita, myös suomalaisia.
Leide kerää ympärilleen pari muutakin hoivaa ja kannustusta tarvitsevaa päiväkotilasta, sellisti Kristianin ja viulua harjoittelevan Miikan, muodostaa heistä lapsiyhtyeen ja vie lapset jopa ulkomaille esiintymään. Mutta ovatko Leiden motiivit vain hyväntekijän? Viimeisenä ryhmään liittynyt Miika tajuaa enemmän kuin muut. Lapset kasvavat Leiden kanssa muutaman vuoden ikäisestä lähelle murrosikää.
Kun hän itse oli lapsi. Äiditön lapsi isänsä vallassa. Hän ei toivonut mitään niin paljon kuin suojelijaa. Aikuista joka olisi illalla laskenut lämpimän kätensä hänen päälaelleen ja vakuuttanut että kaikki menee hyvin.
Kaikki menee hyvin, hän kuiskaa, Hyss. Kaikki menee hyvin minä lupaan teille.
Miika on potkinut peiton päältään. Toinen jalka nykii unessa. Frank pitää kättään reidellä ja nykiminen lakkaa. Ooh mikä lapsen iho. Sileä kuin vaginan sisäpuoli. Hän hyväilee reittä niin hitaasti ettei poika herää. Kevyt liikahdus. Poika kääntyy kyljelleen.
Smirnoffin kieli on täysin omanlaistaan.
Hän käyttää välimerkeistä vain isoa alkukirjainta ja pistettä eikä merkitse dialogia millään tavalla. Kummallista, se ei tunnu yhtään oudolta. Minäkertojat liiittyvät kerrontaan ja vaihtuvat kesken kaiken riippuen siitä kenen tarinaa kerrotaan, lukijalle on aivan selvää kuka milloinkin puhuu. Jana Kippo -kirjoissa kielessä oli ehkä liikaa erikoisuutta, nyt ei enää.
Uppoan täysillä Smirnoffin kielen vietäväksi.
Pienen Agneksen lauseet ovat lyhyitä. Eihän hänellä ole vielä oikein sanojakaan. Taapero selviää äidin pahimpien aikojen yli syömällä lattialta muruja kilpaa rotan kanssa. Välillä kerronnassa on hurjaa maagisuutta. Agnes puhuu norsujen kieltä ja säveltää itsemurhaa hautovan Kristianin kanssa sinfoniaa Pojan kuolema.
Lapset pärjäävät pitkälle neuvokkuudellaan ja tukemalla toisiaan.
He ovat samanlaisia aikuismaisia pikku sotureita ja neroja kuin lapset belgialaisen Amélie Nothombin kirjoissa. He ajattelevat isoja asioita ja ovat ikäistään vahvempia, mutta luottavat liikaa ihmisiin eivätkä tunne elämän pimeitä puolia.
Välillä lukijalla on sydän kurkussa jännittäessään lasten puolesta. Voi lapset, älkää nyt ainakaan sinne arabiprinssin naamiojuhliin menkö!
Kuin kiertävä orkesteriseurue me kannamme soittimemme hotelliin. Se on ylämäessä. Ulko-oven edustalla istuu kissa.
Hei sanon sille hei se vastaa.
Bonjour sanoo vastaanottosetä.
Bonjour Leide vastaa.
Rahaa ei ole loputtomasti hän sanoo. Joten otin meille yhteisen huoneen.
Lopuksi kaikki maagisuus on poissa ja palataan arkisempaan maailmaan, jossa lapset saavat olla lapsia. Kansankoti tulee apuun.
Minulle tulee mieleen Uzodinma Iwealan lapsisotilaan elämästä kertova kirja Beasts of No Nation/ Ei kenenkään lapset, jonka lopuksi paljon pahaa nähnyt ja pahaan opetettu lapsi toteaa, että oli hänelläkin äiti kerran.
Viimeinen luku on niin ihokarvoja nostattavan kaunis, että haluan tallentaa sen tänne kokonaan.
Olin ihmelapsi. Nyt olen tavallinen lapsi. Niin on helpointa.
Musiikki on vaiennut.
Jos en osaa soittaa mikään muukaan ei ole todellista.
Paitsi Kristian.
Niin kauan kuin tunnen hänet tiedän että hän elää. Vaikka en tiedä mistä etsisin häntä.
Kivillä on pulssi. Kaisloilla sävel. Hiekalla rytmi ja muistilla laulu.
Me olimme vain lapsia.
Jonain päivänä olemme aikuisia.
Kävin jokin aika sitten kirjaston elokuvanäytöksessä katsomassa tosielämästä inspiraationsa saaneen elokuvan May December. Se vaivaa minua yhä. "May December" on sanonta jolla kuvataan parisuhdetta, jossa ikäero on suuri.
Tosielämän pari oli 34-vuotias seattlelainen perheenäiti ja opettaja Mary Letourneau ja hänen 12-vuotias oppilaansa Vili Fualaau. Siis 12, luit oikein. Seksisuhteen paljastuttua Mary joutuu vankilaan ja synnyttää siellä heidän ensimmäisen yhteisen lapsensa. Pari jatkaa tapailemista lähestymiskiellosta huolimatta ja toinen tytär syntyy jo, kun Vili on 15-vuotias.
Kun Vili Fualaau tulee täysi-ikäiseksi he menevät naimisiin ja elävät yhdessä parikymmentä vuotta, kunnes Fualaau hakee eroa.
Elokuvassa parin elämästä ollaan tekemässä elokuvaa ja näyttelijä, joka tekee alaikäiseen rakastuneen naisen roolin tulee tutustumaan perheeseen, jossa on kolme lasta, kaikki jo lähdössä opiskelumaailmaan.
Elokuvan nuori mies, korealaisamerikkalainen Joe Yoo, on sellainen rauhallinen ja tyyni isokokoinen mies, ehkä jo poikana varhaiskypsä, johon voi hyvin kuvitella rakastuvansa, mutta ei vielä 12-vuotiaaseen sentään! Lapseen!
Oikean elämän Vili Fualaau on etniseltä taustaltaan samoalainen. Hän oli samalla luokalla kuin yksi Mary Letourneaun neljästä lapsesta.
Onko helpompi rakastua epätavallisesti, jos toinen osapuoli on jotenkin eksoottinen?
Onko seksuaalinen hyväksikäyttö erilaista riippuen hyväksikäyttäjän sukupuolesta?
Näyttelijän saapuminen ja kysymykset saavat varsinkin Joen miettimään suhteen alkua. Kuka johti? Saiko hän oikeasti valita? Eihän hän siinä iässä pystynyt oikeasti valitsemaan.
Joe kasvattaa toukista harvinaisia perhosia ja päästää ne kuoriuduttuaan vapauteen. Ovatko perhoset hänelle selviytymiskeino kuten musiikki Södertäljen epätavallisissa oloissa kasvaville lapsille?
PS Outi Mennalle isosti kiitoksia Smirnoffin kirjojen upeasta suomentamisesta!
Mitä kaikkea ihmisten kesken voikaan tapahtua!
VastaaPoistaTotuus on tarua ihmeellisempää.
PoistaHuh, nämä lapsen näkökulmat aikuisten maailmaan tulevat usein iholle. Varsinkin jos kirjailija on niin hyvä, että onnistuu välttämään aikuisen logiikan päälle liimaamisen lapsen ajatuksiksi. Jollaista usein myös lukee. Hyväksikäyttötapaukset erikseen, mutta toisinaan käy mielessä, onko oikein aikuisella epäluuloisuudella muuttaa rumaksi jotain, mikä lapselle oli kaunista. Lapsen elämässä on hyvä joskus olla joku perheen ulkopuolinen, "maaginen" aikuinen, jolta oppii asioita, joita vanhemmiltaan ei opi. Vanhempien dilemma on sitten se, kuinka he voisivat olla varma, ovatko tuollaisen vieraan aikuisen motiivit likaisia vai puhtaita. Sekä sinisilmäisyys että vainoharhaisuus voivat johtaa kauheaan tragediaan lapsen kannalta.
VastaaPoistaMuistan joskus nähneeni elokuvan, joka kertoi tuosta opettajattaren ja polynesialaistaustaisen pojan suhteesta. Niin paljon samaa, että sen on täytynyt olla sama tapaus. Samantapaisia tapauksia on sattunut Suomessa vastaanottokeskuksissa työskennelleille naisille. Luulisin kyseen olevan paitsi siitä, että kulttuurieron yli katsottuna nuori henkilö voi vaikuttaa (huomattavastikin) vanhemmalta kuin oman kulttuurin sen ikäiset, eivätkä ne totunnaiset hälytyskellot, jotka tutun kulttuurin nuorten kohdalla varoittaisivat vaistomaisesti, että tämä kuuluu "lasten" kategoriaan, toimi. Ihmiset ovat hormonaalisesti ohjautuvia olentoja. Tietoisten prosessien pitäisi kuitenkin puuttua peliin silloin kun hormonit ovat sokeita - ainakin opettajien tai sosiaalityöntekijöiden rooleissa toimivilla.
Sukupuolittuneisuus lienee myös todellisuutta, eli miespuolisen henkilön sekaantuminen alaikäisiin tuomitaan herkemmin kuin naispuolisen, koska mies yleensä oletetaan aktiiviseksi ja hallitsevaksi osapuoleksi. Puuman kohdannut teinipoika ei usein itsekään miellä tulleensa hyväksikäytetyksi, paitsi ehkä vuosia myöhemmin. (Mutta on kyllä aika eri asia, onko kyse 17- vai 12-vuotiaasta.)
Ihan kuin olisin nähnyt myös dokumentin tästä Fualaau - Letourneau -tapauksesta. Huomasin äsken googlaillessani, että heiltä löytyy elämäkerta 'Rikoksena rakkaus' ja kävin varaamassa sen.
PoistaTäytyy muistaa, että ikärajat ovat ihmisten asettamia ja aikaansa sidottuja.
Ennen kypsyttiin fyysisesti hitaammin, mutta pidettiin soveliaana aloittaa romanttisia suhteita aikaisemmin. Nykyään korostetaan kovasti pitkää nuoruutta ja sitä, että ihminen on henkisesti kypsymätön todella pitkään yli teinivuosien. Miten niin? Toisaalta on sanottu, että jokainen sukupolvi on edellistä älykkäämpi. Laahaako tunneäly sitten perässä - voiko sen näin erottaa?
Olen nähnyt näitä parisuhteita joissa toinen osapuoli on hyvin nuori sekä omassa nuoruudessani että opettajan toimessa.
Oli eräskin seurusteleva pari, jossa lukiolaispoika odotti seiskaluokkalaista tyttöä koulun ulkopuolella ja aamulla tulivat taas yhdessä hymyilevinä kouluun. Suhde oli alkanut jo tytön ollessa alakoulussa. Molemmat olivat virkamiesperheistä, ei siis mistään huonoista oloista. Kukaan ei ollut kiinnostunut heidän suhteensa yksityiskohdista. Sellainen ei ollut tapana.
Pidän kovasti tuosta kommenttisi alun pohdinnasta.
Smirnoff on kuvannut taitavasti elämää Agnesin ymmärryksen kautta. Agnes miettii, onko Leidekin lapsi, kun viihtyy heidän kanssaan. Pojat tietävät enemmän, mutta säästävät Kerttusta (Leiden antama nimi) sellaiselta, mitä hän ei voisi ymmärtää.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että tietty yksityisyys pitää antaa myös lapsille eikä nähdä heitä "lapsellisempina" kuin mitä he ovat. Turvallisuus ja suojelu ovat tärkeitä, mutta niin on myös kaikenlainen lapsen rajojen kunnioittaminen.
Ja vielä, kyllä - näin on. Naisen oletetaan rakastuneen ja miehen olevan himojensa vanki erityisesti silloin jos toinen on alaikäinen. Nykyisenä konservatiivisena aikana tämä teoria on erityisen korostunut.
PoistaMinusta tuollainen ajattelu on molempia sukupuolia vähättelevää, ihmiset ovat monipuolisempia.
Vaikka nuori poika olisi ihastunut opettajaansa, niin opettajalla on vastuu. On helppo saada ihastunut tekemään aloite.
Opettajasta haaveileminen on yleistä. Olen itse ollut teini-iässä salaa pihkassa useampaankin opettajaani ja työssäni olen nähnyt lemmentuskissaan hämmentyneitä poikia.
Aivan kuin keskustelu olisi manannut sen esiin, silmiini sattui tänään tosielämässä tapahtunut ja tuomioon johtanut juttu Vantaalla, jossa musiikinopettajatar on houkutellut 12-13-vuotiaita poikaoppilaitaan vuosia jatkuneisiin seksisuhteisiin. Nainen sai runsaat kolme vuotta linnaa. Pojat olivat olleet pitkään suostuvaisia eli juonessa mukana - ilmeisesti myös aidosti rakastuneita opettajaansa, joka on kuvista päätellen varsin kaunis kolmekymppinen nainen. Kyse ei siis varmasti ollut siitä, että tämä nainen ei olisi voinut halutessaan saada täysi-iän ylittänyttä seuraa. Hän oli myös ollut aviossa (vaikkakin eronnut) ja hänellä oli kaksi omaa lasta. Vaikka monikin ympärillä oli jo aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että kaikki ei ollut ihan asiallisesti - nainen oli joutunut jo rehtorin puhutteluunkin "liian läheisistä suhteista oppilaisiinsa" - käry kävi lopullisesti vasta, kun ensimmäinen pojista koki tulleensa naisen hylkäämäksi ja kertoi asioista psykologille. Nainen oli jo ehtinyt hankkia uuden "suosikin".
PoistaJuttu korostaa sitä kirjoittamaasi aspektia, että "vaikka nuori poika olisi ihastunut opettajaansa, niin opettajalla on vastuu". Tämä vastuu on roolin vuoksi paljon suurempi kuin jonkun tavallisen kadunnaisen, joka lirkuttelee ostarilla tai kahvilassa turhan nuorelle.
Suomessa aloittelevatkin opettajat ovat ainakin 25-vuotiaita, koska valmistumiseen menee aikaa. Eikä Suomessa opettajia värvätä pystymetsästä. Mutta eivät ikä ja kokemuskaan kokonaan suojaa. Moni keski-ikäinen kokee jossain vaihdevuosien tienoolla uuden hormonaalisen hulluuden kauden, varsinkin jos sitä triggeröi esim. avioero, omien lasten aikuistuminen tai läheiskriisi. Silloin pitäisi itse kuulla hälytyskellot ja hakeutua pois kielletyn rakkauden äärestä. Tai kanavoida tunteet johonkin hyväksyttävään.
"Täytyy muistaa, että ikärajat ovat ihmisten asettamia ja aikaansa sidottuja. Ennen kypsyttiin fyysisesti hitaammin, mutta pidettiin soveliaana aloittaa romanttisia suhteita aikaisemmin. Nykyään korostetaan kovasti pitkää nuoruutta ja sitä, että ihminen on henkisesti kypsymätön todella pitkään yli teinivuosien."
PoistaNykyisin ikäeroja paheksutaan enemmän kuin ennen. Entisaikaan oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että vaimo oli selvästi miestään nuorempi. Toisin päin siinä nähtiin ehkä enemmän paheksuttavaa, koska kuviteltuun luonnolliseen hierarkiaan syntyi särö. Ihmisille oli helpompaa, jos sama osapuoli oli niin iän, sukupuolen kuin varallisuudenkin suhteen ylempänä kuin toinen. Jos yksi tai jopa kaksi näistä menikin toisin päin, alkoivat pahansuovat juorukellot kilkattaa.
Myös homoseksuaalisissa suhteissa pidettiin entisaikaan ikäeroa jollain tapaa luontevampana osana muutoinkin kovasti paheksuttua ja skandalöösiä suhdetta. Ajatus tasa-arvoisesta ja samanikäisestä miesparista näyttää tulleen vallitsevaksi vasta modernina aikana, varmaankin samaan aikaan kun heteroavioliitoissa osapuolten iät alkoivat lähestyä toisiaan ja hierarkian ajatus kadota.
Teollistuneen kaupunkilaisuuden myötä syntynyt moderni nuoruus sisälsi ainakin 60-luvulta alkaen myös ajatuksen emansipoituneesta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Eiväthän nykyvanhemmat enää paheksu lainkaan sitä, että teini-ikäiset lapsensa harrastavat seksuaalista (tai ainakin siihen usein johtavaa) kanssakäymistä vastakkaista sukupuolta edustavien ikätovereidensa kanssa. Ratkaisevaa tässä näyttää olevan nimenomaan ikä: on hyväksyttävää hengailla oman ikäisten poikien tai tyttöjen kanssa, mutta jos ikäero alkaa olla vaikka vain viitisen vuotta (esim. 15-v ja 20-v), niin se onkin jo kovin epäilyttävää ja paheksuttavaa.
Mieleeni tulee kaksi asiaa. Se, minkä mainitset, että nykyään nuoren oletetaan olevan "henkisesti kypsymätön todella pitkään yli teinivuosien". Tämähän ei pidä faktuaalisesti paikkansa. Siten kuin luonto on tarkoittanut, ei 18-vuotias varmasti ole sen kummemmin "henkisesti kypsymätön" seksuaaliseen toimintaan kuin 50-vuotias, saattaapa jopa kokemuksensa osalta olla kypsempi. Mutta se, mikä on muuttunut, on holhoava asenteemme kanssaihmisiin ja varsinkin niihin nuorempiin. Yhteiskunta ja julkisuus ovat läpeensä täynnä seksistä ja sukupuolisuudesta puhumista aivan toisella tavoin kuin entisaikaan, jolloin tällaiset asiat pidettiin yksityisyyden piirissä. Tästä huolimatta samaan aikaan kuvitellaan, että nuoret olisivat jotenkin lapsen kaltaisia vähintään avioitumiseensa saakka ja kas kun ei sen jälkeenkin. Merkillinen taantuma takaisin patriarkaalisen kunniakulttuurin holhoaviin asenteisiin.
Toinen mieleeni tuleva asia on se, millä tavoin kouluinstituutio on tehnyt syntymävuodesta hyväksyttävän tavan jakaa ihmisiä luokkiin - kun samalla muut jakoperusteet on kyseenalaistettu. Enää ei saa olla tasoryhmiä, ei sukupuolten segregaatiota, ei rotuerottelua. Mutta sen sijaan se on hyväksyttävää, että 14-vuotiaiden tulee pysyä visusti erillään 17-vuotiaista (koska tiedetäänhän se, mitä muuten seuraa).
Sillä on tietysti eroa, ja pitääkin olla, mikä on lakia ja mikä taas ihmisten yleistä asenneilmastoa. Laki sanoo, että lapsen ja aikuisen raja on Suomessa 18. Totta kai se on täysin keinotekoinen ja kornikin raja, mutta se on käytännöllinen ratkaisu, johon on tyytyminen. Kaikki sen tietävät, joten aikuisen sekaantuessa alaikäiseen hän ei voi vedota tietämättömyyteen paitsi jos häntä selvästi on huiputettu (tyyliin ammattilainen tai puoliammattilainen on uskotellut hänelle olevansa yli 18-v, vaikkei ole). Kaikilta syyntakeisilta ihmisiltä voidaan odottaa kykyä hallita omia tunneimpulssejaan. Joka ei kykene, joutuu tekemisiin poliisin ja oikeuslaitoksen kanssa. Se voi joskus olla kovaa, varsinkin jos rakkaus on ollut aitoa ja molemminpuolista, mutta se on välttämätön hinta, jota maksamme lasten ja nuorten turvallisuudesta ja siitä, että tiettyjä pelisääntöjä noudatettaisiin.
Kiitos mielenkiintoisista pohdinnoistasi.
PoistaHiljattain oli myös sellainen tapaus, että seitsemää miestä syytettiin sukupuolisuhteista lievästi kehitysvammaisen naisen kanssa, mutta hovioikeus kumosi tuomiot, koska katsoi, että kehitysvamma ei tarkoita, ettei ihminen voisi antaa pätevästi suostumusta seksuaaliseen kanssakäymiseen.
Joku lähipiiristä oli huolestunut ja tehnyt ilmoituksen hyväksikäytöstä. Miehet puolustautuivat sillä, että he eivät olleet tunteneet naista pitkään eivätkä pystyneet päättelemään, että nainen olisi ollut vammainen ja tämä oli ollut aloitteellinen.
On vaikeaa olla seksuaalisesti aktiivisen kehitysvammaisen tai myös mieleltään sairaan ihmisen lähiomainen. Haluaisi suojella ja samalla suoda toiselle mahdollisimman normaalin elämän.
Nykyään ajatellaan kaiken vääränlaiseksi määritellyn seksuaalisen kokemuksen pilaavan ihmisen elämän lopullisesti, vaikka eihän se niinkään ole. On tekoja ja tekoja ja myös laissa erilaisia rangaistuksia.
Etelä-Euroopassa on isät vieneet poikia ilotaloihin saamaan niksejä arvostetuilta huorilta ennen kuin alkavat lähestyä kokemattomia tyttöjä. Tänä päivänä näin toiminut isä joutuisi syytteeseen. Sen sijaan on OnlyFans yms. sivustoja.
Antiikin aikaan miehillä saattoi olla poikarakkauksia, joille he opettivat elämää seksin ohessa.
Homojen uskottiin pitkään haluavan aivan erilaista elämää kuin heterojen eikä siihen varsinkaan kuulunut pitkää uskollista liittoa puhumattakaan lapsista.
Paitsi että eri aikoina nähdään seksuaalisuuteen liittyvät asiat eri tavoin, niin myös samana aikana lähialueillakin asioita tulkitaan eri tavalla.
Omaa lukiotani kävi raskaana oleva tyttö ja sai valkolakkinsa kuten muutkin, kauniissa äitiysmekossa. TIedän, että samaan aikaan tyttölyseoissa tyttöjä erotettiin koulusta, jos tulivat raskaaksi. Tällaista 60-luvun lopussa. Kouluni taisi olla sen ajan kouluksi aika vapaamielinen. Siellä myös lukiolaispoika ja naisopettaja alkoivat seurustella ja menivät myöhemmin naimisiin. Tämä poika oli kyllä hieman muita varttuneempi, koska oli ollut vaihto-oppilaana.
Tämä kirja oli ihan järkyttävän paha lasten seksuaalisesta väkivallasta tehty tarina. Toivoin koko ajan, että tarina saisi jonkun paremman käänteen, mutta kirjan lopussa ajatuksissa oli vain, että miksi en lopettanut heti alussa.
VastaaPoistaSmirnoff ja Menna sopivat todella hyvin yhteen. Pidin valtavasti Jana Kippo sarjasta ja siinähän oli myös lapsen seksuaalinen väkivalta yhtenä teemana. Lasten seksuaalista väkivaltaa en hyväksy missään muotoa. Suomessahan on ollut ns. salliva lainsäädäntö, jota kiristettiin vasta kansalaisten aloitteesta. Minusta se saisi olla vielä kireämpi. Lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on aina raiskaus. Enkä hyväksy edes "lasten hyväksikäyttö"-nimitystä, sillä siinäkin on salliva näkökulma. Väkivalta on väkivaltaa ja jättää ikuiset henkiset arvet.
ps. olen työskennellyt sairaalakoulussa, jossa suurin osa lapsista oli seksuaalisen väkivallan uhreja. Suurin osa tyttöjä.
Minä koen kyllä kirjan lopussa toivoa. "Jonain päivänä me olemme aikuisia" viestii minulle toivoa, voimaa ja jopa uhkausta. Odottakaahan, kun me kasvamme.
PoistaSmirnoffin lapset ovat selviytyjiä.
Sinulla on ollut rankka työ.
Luin ensimmäisen Jana Kippo-kirjan alkukielellä (Jag for ner till bror). Loput suomennettuina. Nyt luettu myös Sokerikäärme. Smirnoff on rock!
VastaaPoistaTerve Unto! Muistankin kun suosittelit tätä.
PoistaMinä luin muistaakseni viimeisen osan alkukielellä, Sen for jag hem, kun en malttanut odottaa suomennosta. Totesin, että Outi Menna on säilyttänyt tyylin täydellisesti.
Smirnoff on kirjoittanut myös yhden osan Stieg Larssonin aloittamaa Milennium-sarjaa, Merikotkan huuto. Siinä ei kai ole tätä omaa Smirnoff-tyyliä, vaan tavallisempaa.