Olen lukenut ruotsalaisen Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian, joten osasin odottaa rujon elämän kuvausta myös hänen uusimmassa romaanissaan Sokerikäärme. Jana Kipon ympäristö on Pohjois-Ruotsi, Sokerikärmeen lasten teollisuuskaupunki Södertälje 80-luvulla. Kaupungissa on paljon työn perässä maahan muuttaneita, myös suomalaisia.
Leide kerää ympärilleen pari muutakin hoivaa ja kannustusta tarvitsevaa päiväkotilasta, sellisti Kristianin ja viulua harjoittelevan Miikan, muodostaa heistä lapsiyhtyeen ja vie lapset jopa ulkomaille esiintymään. Mutta ovatko Leiden motiivit vain hyväntekijän? Viimeisenä ryhmään liittynyt Miika tajuaa enemmän kuin muut. Lapset kasvavat Leiden kanssa muutaman vuoden ikäisestä lähelle murrosikää.
Kun hän itse oli lapsi. Äiditön lapsi isänsä vallassa. Hän ei toivonut mitään niin paljon kuin suojelijaa. Aikuista joka olisi illalla laskenut lämpimän kätensä hänen päälaelleen ja vakuuttanut että kaikki menee hyvin.
Kaikki menee hyvin, hän kuiskaa, Hyss. Kaikki menee hyvin minä lupaan teille.
Miika on potkinut peiton päältään. Toinen jalka nykii unessa. Frank pitää kättään reidellä ja nykiminen lakkaa. Ooh mikä lapsen iho. Sileä kuin vaginan sisäpuoli. Hän hyväilee reittä niin hitaasti ettei poika herää. Kevyt liikahdus. Poika kääntyy kyljelleen.
Smirnoffin kieli on täysin omanlaistaan.
Hän käyttää välimerkeistä vain isoa alkukirjainta ja pistettä eikä merkitse dialogia millään tavalla. Kummallista, se ei tunnu yhtään oudolta. Minäkertojat liiittyvät kerrontaan ja vaihtuvat kesken kaiken riippuen siitä kenen tarinaa kerrotaan, lukijalle on aivan selvää kuka milloinkin puhuu. Jana Kippo -kirjoissa kielessä oli ehkä liikaa erikoisuutta, nyt ei enää.
Uppoan täysillä Smirnoffin kielen vietäväksi.
Pienen Agneksen lauseet ovat lyhyitä. Eihän hänellä ole vielä oikein sanojakaan. Taapero selviää äidin pahimpien aikojen yli syömällä lattialta muruja kilpaa rotan kanssa. Välillä kerronnassa on hurjaa maagisuutta. Agnes puhuu norsujen kieltä ja säveltää itsemurhaa hautovan Kristianin kanssa sinfoniaa Pojan kuolema.
Lapset pärjäävät pitkälle neuvokkuudellaan ja tukemalla toisiaan.
He ovat samanlaisia aikuismaisia pikku sotureita ja neroja kuin lapset belgialaisen Amélie Nothombin kirjoissa. He ajattelevat isoja asioita ja ovat ikäistään vahvempia, mutta luottavat liikaa ihmisiin eivätkä tunne elämän pimeitä puolia.
Välillä lukijalla on sydän kurkussa jännittäessään lasten puolesta. Voi lapset, älkää nyt ainakaan sinne arabiprinssin naamiojuhliin menkö!
Kuin kiertävä orkesteriseurue me kannamme soittimemme hotelliin. Se on ylämäessä. Ulko-oven edustalla istuu kissa.
Hei sanon sille hei se vastaa.
Bonjour sanoo vastaanottosetä.
Bonjour Leide vastaa.
Rahaa ei ole loputtomasti hän sanoo. Joten otin meille yhteisen huoneen.
Lopuksi kaikki maagisuus on poissa ja palataan arkisempaan maailmaan, jossa lapset saavat olla lapsia. Kansankoti tulee apuun.
Minulle tulee mieleen Uzodinma Iwealan lapsisotilaan elämästä kertova kirja Beasts of No Nation/ Ei kenenkään lapset, jonka lopuksi paljon pahaa nähnyt ja pahaan opetettu lapsi toteaa, että oli hänelläkin äiti kerran.
Viimeinen luku on niin ihokarvoja nostattavan kaunis, että haluan tallentaa sen tänne kokonaan.
Olin ihmelapsi. Nyt olen tavallinen lapsi. Niin on helpointa.
Musiikki on vaiennut.
Jos en osaa soittaa mikään muukaan ei ole todellista.
Paitsi Kristian.
Niin kauan kuin tunnen hänet tiedän että hän elää. Vaikka en tiedä mistä etsisin häntä.
Kivillä on pulssi. Kaisloilla sävel. Hiekalla rytmi ja muistilla laulu.
Me olimme vain lapsia.
Jonain päivänä olemme aikuisia.
Kävin jokin aika sitten kirjaston elokuvanäytöksessä katsomassa tosielämästä inspiraationsa saaneen elokuvan May December. Se vaivaa minua yhä. "May December" on sanonta jolla kuvataan parisuhdetta, jossa ikäero on suuri.
Tosielämän pari oli 34-vuotias seattlelainen perheenäiti ja opettaja Mary Letourneau ja hänen 12-vuotias oppilaansa Vili Fualaau. Siis 12, luit oikein. Seksisuhteen paljastuttua Mary joutuu vankilaan ja synnyttää siellä heidän ensimmäisen yhteisen lapsensa. Pari jatkaa tapailemista lähestymiskiellosta huolimatta ja toinen tytär syntyy jo, kun Vili on 15-vuotias.
Kun Vili Fuaalau tulee täysi-ikäiseksi he menevät naimisiin ja elävät yhdessä parikymmentä vuotta, kunnes Fuaalau hakee eroa.
Elokuvassa parin elämästä ollaan tekemässä elokuvaa ja näyttelijä, joka tekee alaikäiseen rakastuneen naisen roolin tulee tutustumaan perheeseen, jossa on kolme lasta, kaikki jo lähdössä opiskelumaailmaan.
Elokuvan nuori mies, korealaisamerikkalainen Joe Yoo, on sellainen rauhallinen ja tyyni isokokoinen mies, ehkä jo poikana varhaiskypsä, johon voi hyvin kuvitella rakastuvansa, mutta ei vielä 12-vuotiaaseen sentään! Lapseen!
Oikean elämän Vili Fuaalau on etniseltä taustaltaan samoalainen. Hän oli samalla luokalla kuin yksi Mary Letourneaun neljästä lapsesta.
Onko helpompi rakastua epätavallisesti, jos toinen osapuoli on jotenkin eksoottinen?
Onko seksuaalinen hyväksikäyttö erilaista riippuen hyväksikäyttäjän sukupuolesta?
Näyttelijän saapuminen ja kysymykset saavat varsinkin Joen miettimään suhteen alkua. Kuka johti? Saiko hän oikeasti valita? Eihän hän siinä iässä pystynyt oikeasti valitsemaan.
Joe kasvattaa toukista harvinaisia perhosia ja päästää ne kuoriuduttuaan vapauteen. Ovatko perhoset hänelle selviytymiskeino kuten musiikki Södertäljen epätavallisissa oloissa kasvaville lapsille?
PS Outi Mennalle isosti kiitoksia Smirnoffin kirjojen upeasta suomentamisesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti