torstai 16. marraskuuta 2023

Maritta Lintunen, Sata auringonkiertoa




Maritta Lintusen romaani Sata auringonkiertoa on erittäin mukaansatempaava ja koukuttava teos, jota ei haluaisi laskea kädestään ennen kuin tietyt juonikuviot on selvitetty. Pitkästä aikaa tämä kaipaamani tunne kirjaa lukiessa. 

Kirjassa on vahvoina teemoina lähteminen ja irrallisuus, ajan tuoma muutos maaseudun elämässä, ruotsinsuomalaisuus ja kitka sukupolvien välillä.
Henkilöhahmot ovat niin todellisia ja psykologisesti kokonaisia, että näen heidät kuin elokuvassa. Tiedän ilman kirjailijan kuvausta, minkä näköiset ovat Aili, Leena, Seppo, Monika ja Kirsti, millainen ääni ja puhetapa heillä kullakin on ja mitä heidän mielessään liikkuu. Aavistan, miten heidän elämänsä jatkuu.

 
Kirjassa on upeita kohtia lukemisen voimasta ja siitä, mitä kaikkea lukeminen kirjoja rakastavalle antaa. 

Tunsin kihelmöivää mielihyvää siitä, että niin monet maailmat odottivat minua hyllyjen katveissa, kuivan varastopölyn tuoksussa. Ilta-auringon vaimea punerrus raidoitti kirjarivistöjä ja vahattuja linoleumlattioita. Äänettömyyden rikkoi ainoastaan seinäkellon viisarin napsahdus ja satunnaisen kävijän varovainen askel. Salissa vallitsi hämäränkirkas pyhyyden tunne. Jokainen kirja oli ikkuna, jonka kautta sain kurkistaa tuntemattomien ihmisten elämään, heidän tekoihinsa ja tunteisiinsa, jotka jäivät osaksi minua suljettuani kirjan. Maailmani paisui, minuun kerrostui uusia aikakausia ja vyöhykkeitä, ja mitä enemmän luin, sitä suuremmaksi nälkäni kasvoi. Joskus lojuin huoneeni pimeydessä enkä saanut unta miettiessäni mykkiin kirjoihini kätkeytyviä voimalatauksia; kuinka yksi ainoa osuvasti valittu sana saattoi vaikuttaa ihmiseen kuin syvä viillos tai hellä hyväily. Ja kuinka taidokkaasti solmittu lause hytkäytti minut äkisti nauruun tai pakotti nieleskelemään itkua.

Myös kirjailijan työstä on veikeä kuvaus. Innokas lukija tutustuu esikoiskirjaansa kirjoittavaan Pulkkiseen, jonka huomaa käyttävän häntä kirjansa materiaalina. 

Kirjoittaminen lienee lähellä vakoojan työtä. On oltava kuin ei tekisi mitään, mutta elettävä silti äärimmäisessä valmiustilassa, kuin kaksoisagentiksi soluttautuneena. Pulkkinen ei aavista, että vaistoan kyllä heti, milloin hän käy tarkkaavaiseksi. Silloin oikein tunnen, kunka hän kohdistaa tutkan minua kohti ja keräilee talteen ilmeitäni, liikkeitäni ja puheitani. Saaliin vainu ohjaa Pulkkista, herkeämättä. Hänellä on aina nälkä. 

Kiitän kirjailijaa lukuelämyksestä! 




9 kommenttia:

  1. Hei Marjatta! Kuuntelin kirjan ja olin ylen ihastunut taitavaan kuvaukseen ja tutun tuntuisiin henkilöihin. Kirja on tavattoman kaunis, upea kieli ja tarina kiehtova ja toden tuntuinen. Sain Sepolta tämän kirjavinkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta (arvelen) häneltä ja Onnelilta minäkin.
      Oudoksuin termiä Ylä-Karjala, mutta sijoitin kyllä sen mielessäni oikein. Kirjassa oli
      kuvattu hyvin alemmuudentunto
      Ja

      Poista
    2. (Lähti kesken, kirjoitan autossa puhelimella, palailemme sukulaisreissulta.)
      ... alemmuudentunto ja häpeä omasta murteesta ja siitä, että asuu kehitysalueeksi ja tukialueeksi kutsutulla seudulla, jota rakastaa.

      Poista
    3. Miulle myös täysin outo termi Ylä-Karjala, en ole koskaan kuullut ja olen kuitenkin kasvanut Kaakonkulmalla ja ollut töissä Juukassa. Aina oppii uutta ja voi omaksua uusia termejä ja sanoja. Kiitos ihanien kirjojen!

      Poista
    4. Niinpä! Kirjoja voimme kiittää monesta asiasta elämässämme.

      Poista
    5. Varmaan olet ollut ihan "kirjan sisällä". Irtautunut ympäristöstäsi.
      terv. leena

      Poista
    6. Kyllä, niin sitä voisi kuvata. Harvoin vanhana ja paljon lukeneena enää kokee sitä tunnetta mikä oli lapsena lukiessa, kun upposi kirjan maailmaan.

      Poista
  2. Onkin vetävää tekstiä noissa antamissasi lainauksissa. En ihmettele että et malttanut laskea kirjaa käsistäsi. Samoin kävi minulle kun viime viikolla sain Malmstedtin viimeisimmän dekkarin käsiini. ❤️ Sitä vaan elää kirjan juonen ja henkilöiden ja ajatuksien kanssa kunnes takakansi tulee vastaan... ja usein sen jälkeenkin. 🙂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja usein sen jälkeenkin, mikä onkin hienoa, koska muutoin tulee vähän orpo olo. Voi vain kuvitella, miten orpo olo kirjailijalle tulee, kun pitää jättää kehittelemänsä henkilöt, ellei sitten ole jo mielessä jatkoa. ♥

      Poista

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

      Sen huomaan, että koulumaailmassa on vuosi vuodelta enemmän pois työntäviä voimia. Tuntuu kuin kaikki tehtäisiin päinvastoin kuin opet...