sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Ajatuksia Sylvia Plathista, Elin Cullhedin Euforiasta ja biofiktiosta yleensäkin

 

Sylvia Plathin kuoleman jälkeen julkaistu romaani,
jota ennen häneltä oli julkaistu vain yksi runokoelma, the Colossus.
Tämän jälkeen julkaistiin nopeasti runokirja Ariel.




Luin Sylvia Plathin kirjan The Bell Jar (1963) aikoinaan nuorena alkukielellä. Aikuisiälläni, joskus 2000-luvun alussa ostin suomennoksen Lasikellon alla (1975) Anjalan kirjaston lopetusmyynnistä. Tämä kirja on tekstini alkukuvassa. Pidän sen kantta erittäin hyvänä ja kirjan mielenterveysaiheeseen sopivana. Nimi sen sijaan oudoksuttaa, onhan se kauniin kuuloinen, mutta mitä ihmettä se tarkoittaa. Joulukuusen kellot tulevat mieleeni. 'Bell jar' on lasikupu, tieteellisessä tutkimuksessa käytetty näytepurkki. Symbolisesti se voisi merkitä pakenevan ihmisen vetäytymispaikkaa omaan minäänsä, jolloin "Lasikuvun alla" olisi nimenä osuvampi.  

Olen lukenut jonkin verran Plathin runoja ja aivan äskettäin luin pitkän novellin Mary Ventura and the Ninth Kingdom, jonka hän kirjoitti opiskeluaikanaan 50-luvun alussa Mademoiselle-lehdelle, jossa sitä ei julkaistu. Novelli on julkaistu vasta 2019 omana kirjanaan.

Plathistahan tuli ikoni ja myyttinen hahmo varhaisen itsemurhansa jälkeen, ja ikoneilta julkaistaan kaikkea mitä löytyy, vaikka löydöt eivät olisi kovin tasokkaitakaan. Tämä novelli ei minua sytyttänyt. 
 
Lasikellossa Plath käsittelee taidokkaasti nuoruuden hämmennystään ja mielisairaalakokemustaan. Sen miten Plathin elämä jatkui voi lukea isosta määrästä postuumisti julkaistuja päiväkirjatekstejä ja kirjeitä.
Omassa hyllyssäni on 500-sivuinen teos Letters Home vuodelta 1976. Siihen julkaistut kirjeet on valinnut Sylvia Plathin äiti Aurelia Schober Plath, joka on myös kirjoittanut esipuheen ja kommentit kunkin 1- 3 vuotta käsittävän elämänjakson kirjeiden alkuun ja joskus myös selityksiä kirjeiden sisään.
Kirjeissä on kirjeenvaihtoa vuosilta 1950 - 1963, viimeisin viikkoa ennen itsemurhaa, hyvin järkevä kirje, jossa Sylvia kieltäytyy harkitsemasta Bostoniin paluuta ja vakuuttaa pärjäävänsä mainiosti Englannissa, jossa hänellä on ilmaiset mielenterveyspalvelut ja saksalainen au-pair apunaan. Hän on mukana BBC:n keskusteluohjelmassa ja kirjoittaa Punch-lehdelle. Elämä on rikasta juuri päättyneestä avioliitosta huolimatta.
Myyttinen yksinäinen, vimmainen ja synkkyyteen vaipuva Sylvia Plath tuntuu olevan hieman eri kuin mitä todellinen Sylvia Plath on kirjeistä päätellen ollut. 

Sylvia Plath oli erittäin riippuvainen äidistään. Miksi hän muutoin olisi kirjoittanut kotoa opiskelemaan ja työelämään lähdettyään 13 vuodessa 696 kirjettä perheelleen, lähinnä äidille ja veljelle? Siihen aikaan soittaminen oli tietenkin kallista, varsinkin kaukopuhelut Atlantin taa, jonne Sylvia lähti saatuaan stipendin Cambridgen yliopistoon. Sillä matkalla hän myös rakastui brittirunoilija Ted Hughesiin, tulevaan aviomieheensä, jonka kanssa asui ensin pari vuotta USA:ssa ja sitten muutti Englantiin.
Sylvia (Sivvy) kirjoittaa äidilleen koko ajan, raportoiden ja analysoiden, pikkuasioitakin luetellen ja amerikkalaisittain pirteyttä ylläpitäen. 

Lasten syntymä ja heidän hoitamisensa on lukemani perusteella ollut perfektionismiin, masennukseen ja ajoittaisiin maniajaksoihin taipuvaiselle nuorelle kirjailijalle liikaa. Myös ammatillinen kilpailu jo nimeä saaneen aviomiehen kanssa, kilpailu omasta ajasta, Sylvian turvattomuus ja mustasukkaisuus sekä vaativan maalaisasunnon ylläpito aiheuttivat riitoja. Sylvia tarrautui epävarmuuden tuntemuksissaan aviomieheensä samalla tavalla kuin äitiinsä vaatien ylenpalttista omistautumista ja huomiota. Pariskunta ajautui eroon miehen uskottomuuden jälkeen. 

Kirjeissä näkyy, miten Sylvia ponnistelee pitääkseen yllä optimismia kaikesta huolimatta. Hän on haltioissaan muutosta lasten kanssa Lontooseen, taloon, jossa runoilija W. B. Yeats on syntynyt. Siellä odottaa uusi elämä. Uudet joululahjarahoilla hankitut vaatteet ovat superihania ja uusi kampaus täysosuma. 
I do have to take sleeping pills, but they are, just now, a necessary evil and enable me to sleep deeply and then do some writing and feel energetic during the day if I drink lots of coffee right on waking...
(ote viimeisestä kirjeestä äidille 4. 2. 1963)

Ruotsalainen kirjailija Elin Cullhed on kirjoittanut romaanin Euforia, jonka alaotsikko on Romaani Sylvia Plathista. Alkusanoina kirjassa varoitetaan lukemasta kirjaa elämäkertana ja kerrotaan, että kirjan hahmoilla ja tapahtumilla on vastineensa todellisuudessa mutta ne ovat vain osa fiktiivistä tarinaa, jonka Sylvia Plath -niminen päähenkilökin on kuvitteellinen hahmo. - Tällaista on biofiktio! Yksi tulkinta ihmisestä, jota ja jonka läheisiä tässä Plathin tapauksessa on tulkittu moneen kertaan milloin mistäkin tulokulmasta, usein jopa syypäitä etsien. 

Cullhed on etsinyt kirjaansa materiaalia Plathin päiväkirjoista ja kirjeistä ja kirjoittaa minä-muodossa tämän elämän viimeisestä vuodesta. Kerronta tapahtuu imperfektissä ja loppupuolella kirjaa ikään kuin asioita tulevaisuudesta haudan takaa tarkastellen, jolloin oman putoamisen näkee selvemmin kuin tapahtumien keskellä milloinkaan. 

Seuraavassa sitaatissa Sylvia on majoittunut lastenhoitajansa asuntoon järjestäessään Lontoon asumistaan. Hän on vauhdissa, liikaa yrittäen ja masennuksen jälkeen maniaan liukuneena.   
Poikaystävä hörppäsi teekupistaan. Olin saanut yleisön. He odottivat seuraavaa sanaani, seuraavaa punaisiksi maalatuilta huuliltani putoavaa ajatusta. Näytin väsyneeltä, minulla oli ryppyjä, hymyni oli vaisu ja jäykkä - mutta sitähän minä en tiennyt, sillä kuvittelin yhä, että kaikki sanomani oli totta ja että ilmensin omaa todellisuuttani. 
    Että he näkivät sen, mitä heille näytin. 
    Se ei ollut totta.
    Olin jo kuollut.
    Olin jo siirtynyt eteenpäin, enkä tiennyt, että olin tehnyt tarjouksen omasta ruumisarkustani. 
    Että olin itse asiassa allekirjoittanut sopimuksen hautapaikastani.
    Käyttänyt siihen viimeiset rahani.
    Ja pyytänyt äitiä takaajaksi. 
    Siksi hän oli huolissaan; hän aavisti sen syvällä sisimmässään kaukana Bostonissa, ja sen tähden minä i n h o s i n häntä.
    Kukaan ei saanut pysäyttää minua. Kuinka väsynyt olinkaan... Eikö kukaan todella nähnyt merkkejä? Ei, olin pysäyttämätön. Susan ja hänen poikaystävänsä olivat liian nuoria havaitsemaan varoitusmerkkejä; heistä minä olin hassu. Aivan pahuksen hauska. Tarjosin heille viihdykettä. Mitä - tuo - hullu - nainen - oikein - puuhaa?


Kyllähän tämä Cullhedin kirja on mukaansatempaava romaani, mutta tunnen jotain samaa vastenmielisyyttä sitä lukiessani kuin mitä tunsin lukiessani Riitta Jalosen romaania Kirkkaus, jossa hän eläytyi uusiseelantilaisen Janet Framen elämään tämän elämäkertakirjojen pohjalta. 
Mieluummin luen näiden kahden kirjailijan omia kuvauksia elämästään kuin toisten kirjailijoiden toisintoja tai tulkintoja niistä.
Koen biofiktot yleensäkin jotenkin epäreiluina varsinkin silloin, jos henkilö on jo itse kirjoittanut elämäkertansa tai jos puolitodessa biofiktiossa kohdellaan kuvattavia henkilöitä huonosti ja jotakin päätettyä missiota varten vääristellen. 
Tässä en sellaista huomannut, paitsi että Cullhedin Sylvia uhoaa euforiassaan olevansa vielä joskus miestään suurempi, kun taas reaalielämän Sylvia toteaa kirjeessään äidille, että paras jäädä Englantiin lasten ja töidensä vuoksi, vaikka hän joutuukin kaiken aikaa näkemään, miten ex-miehen töitä ylistetään. Suhde äitiin on kirjeissä hyvä ja äiti tukee tytärtään sekä emotionaalisesti että taloudellisesti, kun taas Cullhedin kirjan Sylvialla on patoutunutta vihaa äitiään kohtaan. Fiktiossa tarvitaan särmiä ja isoja tunteita, siksi erilaiset painotukset.

Biofiktioita ohjataan lukemaan itsenäisinä teoksina irrallaan oikeista tosielämän henkilöistä. Hm, miksi näin? Eikös Veikko Huovisen Veitikka toimi juuri niin, että sitä peilataan Führeriin (kylläkin ilkikurisesti vääristäen, mikä tähän kirjaan sopii) eikä johonkin tuntemattomaan Adolf Hitleriin, samoin Norman Mailerin Adolfin Linna kertoo meille juuri tietyn pikkupojan elämästä, ja Tove Janssonista kertovia elokuvia me katsomme elokuvina the Tove Janssonista, kuten englannin kielessä asia näppärästi ilmaistaisiin.  

Vielä eräs huvittava anekdootti Cullhedin kirjasta. 
Sylvia on palaamassa Irlannin matkalta, jonne pakotti miehensä tarkoituksenaan saada hänet, jo toiseen rakastuneen, vielä takaisin viehätysvoimallaan. Mies karkaa Sylvian vaativuudesta ja kiihkeydestä pelästyneenä ja Sylvian on palattava laivalla yksin kotiin. Hän näkee komean pariskunnan lattialla ja päättää matkia ihailemansa tyylikkään naisen kampausta ja olemusta juuri alkamassa olevassa uudessa minuudessaan. 
Imeskelin drinkkitikkua ja katsoin naisen lyhyttä tukkaa, joka kihartui niskasta pienille kiehkuroille. Hän oli varmaankin suomalainen, sillä aina kun hän avasi suunsa, ilmoille puhkesi kurkkuääniä vilisevä sanatulva. En kyennyt irrottamaan katsettani hänestä. 
Kurkkuääniä? Suomen kielessä? Ehkä Sylvia on sekoittanut suomalaiset hollantilaisiin. Minulle taas on parikin amerikkalaista sanonut, että heidän korvaansa suomen kieli kuulostaa siltä kuin kiviä kalskauteltaisiin yhteen. 

Lopuksi pari valokuvaa teoksesta Letters Home. Nämä kuvat on otettu vain noin kuusi viikkoa ennen itsemurhaa.   
Jos ihminen näyttää tältä vähän ennen kuin tappaa itsensä kaasulla lastensa nukkuessa viereisessä huoneessa, niin luulen, että mikään muu ei selitä hänen päätöstään kuin yliryöpsähtänyt, hallitsematon perfektionismi, joka ei anna rauhaa epäonnistumisen hetkellä. Joustavamman persoonallisuuden omaava ihminen taipuu ja odottaa parempia päiviä.

Näissä kuvissahan ilo on silmissä asti, ja lapset ovat hyväntuulisia ja hyvänä pidetyn oloisia. Voi poloiset pienet Frieda ja Nicholas... ja voi miten turha itsemurha, kuten itsemurhat yleensäkin ovat. 





13 kommenttia:

  1. Minullekin biofiktio on vähän vaikea laji, samoin autofiktio. Toisaalta, laittamasi sitaatit ovat hyvin vaikuttavia, varsinkin tuo ensimmäinen. Saattaapa kuitenkin tulla luetuksi tämä kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Euforia on koukuttava romaani ja erittäin hyvä kuvaus siitä, millaista on elää epävakaan mielenterveyden kanssa.
      Liikuttavaa on se, miten paljon Sylvia yrittää pakottaa itseään onnelliseksi.

      Sylvia tuntee elävänsä vain, jos hänet "nähdään". Hän istuu sohvalla ja kutoo ja toteaa miten suloinen asetelma, hän siinä niin kauniina, mutta turha, kun kukaan ei näe häntä. Niinpä hän hylkää oman rauhallisen hetkensä ja siirtyy hyperonnellisessa tilassa pihaan, jossa mies ja taapero ahertavat, mutta mieliala putoaa välittömästi, kun mies vain vilkaisee häntä ja jatkaa töitään.

      Anki, sinä pidät psykologisista romaaneista kuten minäkin, joten luulen, että pidät tästä romaanista.

      Poista
  2. Viisaasti olet tuonut esille monenlaisia esimerkkejä biofiktiosta. Suuntaan ja toiseen. Ovatko Shakespearen tai vaikkapa Strindbergin kuninkaita ja muita historian hahmoja kuvaavat näytelmät biofiktiota vai ovatko ne vain näytelmiä historiallisista aiheista? Ei Strindberg tuntenut Olaus Petriä, Kustaa Vaasaa tai Kustaa III:ta. Voiko hänen kuvaustaan kyseisistä henkilöistä pitää biofiktiona? Minua taisi päästä jurppimaan, kun Kuopiossa esitetyssä oopperassa kuvattiin lopussa Minna Canthia naukkailemassa konjakkia taivaassa. Otin asian turhan tosissani. Eihän kukaan voi tietää mitä taivaassa on tarjolla Minnallekin. Historiallinen henkilö on kumminkin kirjoittajalle lähinnä aihe?

    Sylvia Plathilta olen lukenut vain novellin Paniikki-Johnny ja Uniraamattu. Se on oikein hieno novelli. Sitten luin runon Ariel englanniksi. Enpä siitä juuri mitään saanut irti.

    Hiljattain lukaisin Johanna Venhon kirjan Sylvi Kekkosesta kesämökillä. Minusta se on ihan kivaa ja tasapainoista luettavaa. Tapahtumia on juuri sen verran kuin tosielämässä, eli eipä juuri lainkaan, mistä pisteet kirjailijalle. Hiljaisempikin elämä on elämää ja sellaisenaan ihan yhtä antoisaa kuin moni joutava kouhotus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostavaa pohdintaa.
      Kleopatrasta minulle tulee ensimmäisenä mieleen elokuvan Elizabeth Taylor, vaikka säilyneissä patsaissa Kleopatra on aivan erinäköinen kuin elokuvan hahmo.
      Ennen ehkä kuitenkin taiteessa pyrittiin enemmän henkilökuvan totuudenmukaisuuteen, nykyään tunnettu henkilö otetaan joskus vain lähtökohdaksi ja revitellään sitten hänen henkilöstään lähtien ja rönsyten mielin määrin.
      Termin biofiktio-käyttö liittyy varmaan juuri tähän rönsyilyyn ja nykyajan problematiikkaan kuka saa kuvata, ketä ja miten. Fiktio-termillä puolustaudutaan mahdollisilta syytöksiltä.
      Ymmärrän tähän liittyen, miksi Jari Tervoa ei kutsuttu Loirin hautajaisiin. Olen selannut hänen Loiri-kirjaansa eikä se ollut kaikin kohdin hyvällä maulla koottu elämäkerta (tietokirja siis, ei biofiktio), kuten olisi toivonut. Toisesta hekilöstä kirjoitetun elämäkerran tyylin pitäisi olla kohdettaan kunniottava, omaelämäkerrassa voi naljailla ja paljastella (minun mielestäni).

      Ai tuo novelli on suomennettu Plathilta. Runoja ilmeisesti ei. En ole oikein päässyt niiden sisälle, edes kuulusimpien kuten Daddy.

      Johanna Venhoon luotan. Hänen elämäkertakirjansa Martti Suosalosta on todella hyvä. Olen varannut tuon Ensimmäisen naisen sinun blogikirjoituksesi innoittamana. Myös hänen kirjaansa Tove Janssonista on kehuttu.

      Poista
    2. On runojakin suomennettu, Kirsti Simonsuuri esim. on suomentanut Arielin ja päiväkirjojakin on suomennettu. Alkoi vähän kiinnostaa taas.

      Poista
  3. Sen verran tosikko olen, että en kerta kaikkiaan tajua mikä idea "biofiktiossa" on, semminkään nykyään kun se tuntuu olevan ihan muoti-ilmiö, joka tuntuu tulevan vakavalla otteella kirjoitettujen elämäkertojen tilalle.

    Martti Anhava kirjoitti hienoa elämäkerran Paavo Haavikosta ja Pekka Tarkka mm. Saarikoskesta. Ne kannattaa lukea. Haavikosta kirjoitettua romaania - kun se tulee - ei aio lukea.

    Omaelämkerrallinen ("autofiktio") ei ole ehkä niin turhanaikainen ilmiö, koska 50 vuoden päästä kukaan ei tiedä mikä kirjailijan romaanissa on autoa mikä bussia.

    Kuinka paljon hallaa Shakeapeare teki - valheellisia lähteitä käyttäessään? - Richard kuninkaan "todelliselle" ihmis- ja hallitsijakuvalle? Kaikki mitä me "tiedämme" ja luulemme "tietävämme" Richard III:sta perustuu Shakespeareen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä!
      Yksi motiivi näiden kirjojen, niin auto- kuin biokin voi olla se, että ne ovat helppoja kirjoittaa ja ne myyvät hyvin.
      Autofiktioon ei tarvitse tehdä taustatyötä ja biofiktiossa on paljon valmista mistä lähteä liikkeelle eikä tarvitse olla tarkka, koska on kyse fiktiosta.
      Biofiktiossa kuuluisa nimi vetää, samoin autossa, jos on jo muutoin kuuluisa tai vaikka olisi tuntemattomampikin, niin lukijoita löytyy, kun valitsee näkökulmaksi itseen jonkin tämän hetken pinta-aiheen, esim. miten on tullut sorretuksi tai miten on "löytänyt itsensä".

      Joo, ei ole kiva, jos kaikki kirjallisuus kevenee ja kaikenlaisia fanikirjoja ja uskoutumisia kutsutaan tietokirjallisuudeksi.

      Poista
    2. Tänään postin tuomassa Parnassossa on Ville-Juhani Sutisen artikkeli Totta ja tarua, jossa mainitaan autofiktio ja biofiktio, mutta keskitytään lähinnä pohtimaan tietokirjallisuuden ja esseistiikan tarinallistumista.
      Jutussa sanotaan, että tietokirjallisuuden tarinallistamisessa on se vaara että siitä häviää tieto (hah), mutta että parhaimmillaan tarina luo faktojen oheen tuotuna yleisemmän toden eetoksen.
      Näinhän on esim tasokkaissa historiallisissa romaaneissa, jotka tekevät eläväksi jonkin ajankohdan ruohonjuuritason.

      Itse pidän kirjallisesta esseetyylisestä journalistiikasta (esim edesmenneet Joan Didion ja Ilkka Malmberg) tietenkin faktajuttujen ohessa. Kyllä uutisartikkeleiden ja TV:n uutislähetysten pitäisi säilyä tiiviinä faktapohjaisina tietoiskuina.

      Poista
    3. On jotenkin ironista, että meillä on kaikki tieto nykyään saatavilla, mutta oikea tieto ei tunnu kelpaavan. Kaikki tarinallistetaan helpommin omaksuttavaksi.

      Poista
    4. Kyllä, esim naistenlehdet ovat paljolti kuvakokoelmia, huippuvalokuvia kyllä, mutta toivoisin seikkaperäisempiä juttuja, jonkalaisia oli ennen. Helpommin omaksuttavaksi tehty aliarvioi lukijaa.

      Poista
  4. Toisaalta Euforia kiinnostaa, toisaalta ei. Olen lukenut Lasikuvun alla ennen blogiaikaa. Tekisi mieli lukea se uudelleen, mutta ehkä myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Virhe. Pitäisi olla tarkempi, mitä ennakoiva teksti julkaisee. Kirja on siis Lasikellon alla.

      Poista
    2. No heh, minähän tarjoilin sitä lasikupua.
      Automaattinen sanavalinta ottaa yleisemmän sanan ja onhan lasikupu varmaan enemmän käytetty sana kuin lasikello.
      Minä luulen, että luen jotain Sylvia Plathilta, katsotaan mitä löytyy.

      Poista

Jomoillen joulun alla, ja välillä menossa mukana

Kirstinkallion kylätalon Kässämessut lokakuun lopussa 2022 Siivoilin lehtileikkeitäni ja löysin Hesarin hyvinvointiartikkelin, jossa kerrott...