perjantai 6. toukokuuta 2022

Vanhenemisesta, ajatusharhailuja Äitienpäivän aikaan


Elämän kaari
Riikka ja Andreas Alarieston Lapinkuvat
Alariesto Gallery, Sodankylä 

Ian tuhahti, mutta samassa hän tunsi itsensä vanhaksi. Itse asiassa hän mitä todennäköisimmin olikin vanhin ihminen siinä paikassa. Hän katsoi kättä lasinsa ympärillä - rosoista ihoa nivelissä, myhkyräisiä suonia kyynärvarsissa. Kuinka hän oli voinut kuvitella että vanhat ihmiset olisivat vanhoja syntyjään? Että vanhuus oli yksilöllinen piirre, kuten pisamat ja vaalea tukka, jotka eivät koskaan lankeaisi hänen osakseen. 

Sitaatti on Anne Tylerin romaanista Pyhimys sattuman oikusta. Keski-ikäisen Ianin ajatukset syntyvät  tilanteessa, jossa hän istuu baarissa vauvasta asti kasvattamansa nuoren naisen ja tämän poikakaverin kanssa, seuraa heidän tyhjänpäiväisiltä tuntuvia puheitaan ja kummastelee pojan ulkonäköä. Tyttö on tehnyt poikakaverilleen kampauksen. "Pitkin päätä sojotti jäykkiä pikku pötkylöitä." 

Äitini täyttäisi tänä vuonna 97 vuotta, jos eläisi. Hän kuoli 36-vuotiaana ja oli alkanut jo hieman vanheta neljännen lapsensa synnytettyään, minkä esimurrosikäiset silmäni olivat kriittisesti rekisteröineet. Äidin vanhuutta en siis ole nähnyt. Isovanhempiani pidin lapsena hauskannäköisinä puuttuvine hampaineen ja ohuine hiuksineen. Pullauttelin Mammani sinimustia suonikohjuja kuin kuplamuovin ilmakuplia sormieni välissä ja pyörittelin Papan ahavoituneen ruskeata kaulahelttaa istuskellessani hänen sylissään. Romaanin Ianin tavoin ajattelin, että he olivat aina olleet sellaisia millaisina he minulle minun maailmassani ja ajassani näyttäytyivät. Vanhoista valokuvista katsoivat ihan muut ihmiset. 
Isäni eli 91-vuotiaaksi. Hän oli nuorekas pitkään, mutta alkoi 80 täytettyään pienetä ja kärsiä pahenevista nivelrikon oireista. Kaikki ulkonäön muutokset, mitä hänessä tapahtui alkavat nyt näkyä myös minussa.
Olemme isoluisia, ja kun ihon rasvakudos vähenee ja kimmoisuus katoaa, niin luut korostuvat. Nenä "kasvaa" ja korvat näyttävät isommilta. Huomaan valokuvista, että ellen ole tietoisesti ryhdistäytynyt istun lysähtäneenä pää eteenpäin työntyneenä. Luulin, että isän käsien muutokset johtuvat rankasta työstä. No, olihan silläkin osuutensa, mutta nivelrikko on valitettavasti geeneihin kirjoitettua. Minä jos kuka olen hoitanut ja varonut käsiäni, ja peukaloihin on tehty korjausleikkauksetkin, mutta nykyään käteni ovat sen näköiset, niin kuhmuraiset, että haluaisin käyttää hansikkaita kuten Jacqueline Kennedy, joka teki niin isojen käsiensä vuoksi. 


Olenko turhamainen? Kyllä, olen. Pidän estetiikasta ja haluan näyttää hyvältä. Kun katson vanhoja kuvia, mietin, minkä ihmeen takia en tajunnut, että olin silloin kaunis. Onnettomanakin. Vanhana ihminen näyttää usein vihaiselta tai väsyneeltä laskeutuneiden silmäluomien ja muuttuneen suun ympärystän vuoksi. Monilla vanhoilla ihmisillä suu on lähes huuleton viiva. Mihin ne nuoruuden pehmeät pusuhuulet katoavat?


                    


Ylemmässä kuvassa olen 25 v ja alempi on viime kesältä lastenlasten yo-juhlasta. Kuvan nähtyäni harmittelin heti, miksi riisuin pikkujakun pois (käsivarsien iho) ja miksi istun noin korkella tuolilla ja näytän pitemmältä kuin minua 10 cm pitempi mieheni. 
Hiuksiini olen tyytyväinen aina, kuten isänikin omiinsa. Hänellä oli loppuun asti paksut hiukset. Kerran päälle seitsenkymppisenä hänellä oli vähän aikaa rakkaussuhde erään tyylikkään porilaisen parturikampaajan kanssa. Suhde oli alkanut siitä, että nainen ihastui isän hiuksiin. Suhde ei kestänyt. Isän suuri rakkaus oli äitini, ei hänen paikkaansa voinut täyttää kukaan muu, ja isä elikin leskenä viisi vuosikymmentä. 

Yksi isoja kliseitä vanhenemisesta puhuttaessa on se, että miehet eivät muka välittäisi vanhenemismuutoksista ulkonäössään. Kyllä he välittävät ja surevat kulumistaan siinä missä naisetkin, mutta huomion kiinnittämistä ulkonäköön pidetään heille vielä sopimattomampana kuin naisille ja todetaan, että mies se vain charmaantuu harmaantuessaan. Tuossa sanonnassa kuulen vaatimuksen: mies, sinun ei kuulu välittää itsestäsi, olet vain kiltisti siinä taustana naisen kauneudelle.
Eiköhän se ole niin, että jotkut charmaantuvat sukupuolesta riippumatta, toiset eivät. Vanheneminen on biologinen itsestäänselvyys, mutta se kohtelee meitä eri tavalla. 
On aivan hurmaavia vanhoja naisia ja miehiä. Sanotaan, että he ovat ikääntyneet kauniisti ja että he "eivät ole antaneet itsensä rupsahtaa". Pöh, ei tässä(kään) asiassa tahdonvoimalla ole mitään tekemistä. Luustolla on, samoin asenteella, mielialalla ja tyylivalinnoilla. 


Mieli? Se tulee hieman perässä - tai aika paljonkin perässä. Kun luen tilastoja vaikka koronan vaaroista, niin huomaan, että lasken itseni helposti keski-ikäisten ryhmään. Pitää ihan muistuttaa, että 72 vuotta on jo vanha ikä ja minä sairauksineni (jotka kaikki lääkityksin hyvässä tasapainossa kyllä) suojeltavassa iässä.   
Hulluttelua ja riehakasta iloa on vanhana harvemmin, mutta muutoin  tunteet ovat ihan yhtä vahvat, ellei jopa vahvemmat kuin nuorena. Tästä nuorilla on usein väärä käsitys, ja niinpä he ihmettelevät esim vanhojen laitoksissa elävien ihmisten rakkaussuhteita pitäen niitä höpsötyksinä. Minä "keski-ikäinen" en ihmettele yhtään. Erotiikka on elämänhalua eikä se katso ikää. 


Osuin jossain nettijutussa sellaiseen, että 19-vuotiaat kärsivät nykyään  ikäkriisistä, koska heidän mielestään elämä loppuu kolmikymppisenä, jolloin ihmisen ajattelu jähmettyy pysyviin uomiinsa.
Hups heijaa ja höpsistä! 

Äidille terveiset sinne jonnekin toiseen ulottuvuuteen. Olisin niin halunnut nähdä sinun vanhenemisesi. 
Luulen, että sinä olisit vanhentunut pehmeästi pyöristyen toisin kuin minä, joka rypistyn ja muutun kulmikkaaksi Franssin mallin mukaan. En ole koskaan ollutkaan niin naisellinen kuin sinä, joka olit kaunotar.
Tiedän ja näin, että sinä nautit äitiydestä, kuten minäkin. Olisi hauska keskustella siitä kanssasi äitienpäivänä.

Ylihuomenna on Äitienpäivä ja huomenna Lapsettomien lauantai (molemmat pitäisi kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, mutta kapinoin).  
Lapsettomissa on omasta päätöksestään lapsettomia ja tahattomasti lapsettomia. Lapsettomuuspäätös ei ole aina helppo, ja tahaton lapsettomuus on iso suru. Monet lapsettomat sanovat, että se aika kun lapsia pitäisi tulla on vaikeaa, mutta toisen kerran aivan yhtä vaikeaa on se, kun ystävistä tulee isovanhempia eivätkä he osaa enää mistään muusta puhuakaan kuin lapsenlapsistaan.  
 
Tuossa alkukuvan Andreas Alarieston maalauksesta kuvatussa postikortissa on takana selitys:"Elämän kaari on kuvassa tämän näköinen. Toisen kaari on matalampi ja toisen korkejampi ihmisen ijästä riipppuen. Lähtökuoppa ja matkanpää on kaikilla sama, ilmalennon takana toinen liitelee kirkkaalla taivaalla ja toinen lentää ryteikköjen läpi lyhyen matkan." 



Lopuksi kuva, joka on otettu kolmisen vuotta ennen minun syntymääni, päättelen veljeni olemuksesta, että vuonna 1947. Äitini siinä huolehtii, että veli on hyvin kuvassa sen sijaan että katsoisi kameraan. Semmoinen hän oli. 
Ja isä seisoo suorana kuin sotilas, mutta, hyvänen aika, sodastahan oli vain kolmisen vuotta. 



22 kommenttia:

  1. Koskettavaa pohdintaa! Oli mielenkiintoista lukea tätä kirjoitusta, kun itse vielä on nuori. Vielä jonkin aikaa varsinainen ikääntyminen tuntuu kaukaiselta. Kolmekymppiä kuitenkin lähestyy ja kyllä se jonkinlaiselta etapilta tuntuu, vaikka todellakaan elämä ei siihen pääty, absurdi ajatuskin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taiteilijoilla ja muusikoillahan on todettu jonkinlainen 27-kerho, mistä Alexandra Salmela sai nimen romaanilleen "27 eli kuolema tekee taiteilijan".
      Juu, elämä ei todellakaan pääty kolmikymppisiin. Itselläni oli siinä vaiheessa parhaat vuodet vielä edessäpäin. Varmuus työelämässä oli vasta kehittymässä, samoin kaikki muukin varmuus.

      Poista
  2. MM
    punnittua puhetta = antoisaa lukemista.

    Etpä tohtinut vielä noin alastomaksi heittäytyä: https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000008773090.html
    Onneksi? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ei. Nämä Hesarin Sielu & ruumis -sarjan kuvat ja jutut ovat minusta kyllä tyylikkääästi tehtyjä. Pari kertaa on ollut mauton kuva. Silloin haastatellun henkilön tarkoitus on ollutkin kait kertoa, että näinkin rumasti voi esiintyä. En kannata sellaista.
      Nohynekilla on hyvä pointti siinä, että ikääntymisen merkit kuuluvat elämään. Hänen harmaita hiuksiaan on sosiaalisessa mediassa kommentoitu vanhentavina ja varmaan on kohdannut myös sitä, että kuvia halutaan käsitellä henkilöä nuorentavammiksi.

      Poista
  3. Aivan ihana valokuva sinusta ja miehestäsi viime keväältä. Näytätte niin kauniilta, komeilta ja elämään (sopivasti) tyytyväisiltä - onnellisilta. Terv InnaVaara
    Ps. Tietokoneessani in joku häikkä ja merkaa minut anonyyminä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Inna! Oli onnellinen tilaisuus, mahtava sää ja iloisia ihmisiä. Minusta on kiva pukeutua. Harvemmin vain on tilaisuuksia, joihin panna parempaa päälle.
      Sinullakin tuo. Olen kuullut parilta muultakin bloggaajalta samasta häikästä. Onko se sitten koneessa vai Bloggerissa?

      Poista
  4. Kiva kirjoitus ja lämminhenkiset, kauniit kuvat. Näin se elämä menee...

    VastaaPoista
  5. Kauniisti ja taitavasti kuvaat ikääntymistä ja muistoja vanhemmista. Minun äitini on nykyisin hyvin hauras; muistisairaus on hänet vienyt jonnekin tästä maailmasta. Rakkaus kuitenkin loistaa hänen silmistään pitäessään isän kättä iltaisin ja hän tunnistaa vielä minut, vaikka olen asunut vuosikymmeniä vuosia toisella paikkakunnalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kosketus on tärkeää silloin kun maailma alkaa hajota ja muuttua turvattomaksi ihmisen mielessä.
      Hyvää äitienpäivää sinulle ja läheisillesi!

      Poista
  6. Hyvää äitienpäivää :) Kiitos ihanista pohdinnoista iästä ja ulkonäöstä sekä äidistäsi. Oma äitini kuoli 69-vuotiaana keuhkoveritulppaan. Nykyisin muistutan tosi paljon äitiäni. Tosin äitini värjäsi hiuksiaan loppuun asti ja kynnet oli lakassa ja meikkiäkin oli. Tykkään olla luonnollinen ja tykkään vaatteista, jotka eivät kiristä, purista tms. Kenkienkin pitää tuntua kivoilta jalassa. Onneksi olen löytänyt tämän luonnollisen olotilani kaikkien vuosien jälkeen. Ehkä ikä on tuonut tämän ymmärryksen mukanaan. Rypyt on rikkaus ja harmaa on muotiväri <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin sinulle, Mai!

      Keuhkoveritulppakuolema on ilmeisesti aika nopea, mikä on kuolevan kannalta hyvä asia. Minun äidilläni tuli aivoinfarkti. Hän kaatui puuliiterin eteen hakiessan hellapuita päiväkahvia varten. Pikkusiskoni oli leikkimässä pihassa ja tuli sanomaan, että äiti kaatui eikä nouse enää. En tiedä, miten tarkasti hän oli äitiä tarkastellut. Tulee ihan mieleen Leijonakuningas-elokuvan kohtaus, jossa pieni Simba tyrkkii kuollutta isäänsä Mufasaa, kunnes nukahtaa tämän vielä lämpimään kylkeen.

      Minulla on nuo samat vaatimukset vaatteille ja kengille, niiden pitää olla paitsi kauniita niin myös mukavia päällä. Yleensä vie kauan ennen kuin löydän täydellisen, kaikki kriteerini täyttävän vaatteen, vaikka olenkin normaalikokoinen. Kenkien kanssa on vielä hankalampaa.
      Vielä eläkkeelle jäätyä laitoin ripsivärin joka aamu, nykyään muotoilen vain kulmat. Ihonhoito on tärkein. Kuiva ihoni imee kasvo- ja vartalovoiteita purkkikaupalla.
      Äitini oli ehkä siinä epätavallinen maalaistalon emäntä, että hän ajeli ihokarvojaan ja rakasti vaatteita. Hän ompeli paljon itselleen ja koko perheelle, ja maitotilin tuntua lähdimme usein shoppailemaan läheiseen Kankaanpään kauppalaan. Äiti osti pitsikauluksia leninkeihin, kauniita nappeja ja jotain ekstraa kuten soman käsilaukun ja pitsihanskat viisivuotiaalle pikkusiskolle.

      Poista
    2. Ihania muistoja äidistäsi. Kun olin pieni, meillä oli erikseen pyhävaatteet ja arkivaatteet. Kun äiti joutui sairaalaan moneksi viikoksi, ennen pikkuveljen syntymää, pidin vain pyhävaatteita päälläni. Olin 7v. Kukaan ei ollut kieltämässä ja tykkäsin pyhämekoista ja pyhäkengistä. Äiti pukeutui aina pyhävaatteisiin, kun lähti kauppaan. Näitä muistoja on kiva muistella. Äiti oli aina farkkuja vastaan. Halusin semmoiset alta kouluikäisenä, kun kerran isovelikin sai. Sain mustat, joissa oli sinisiä kukkia. Samasta kankaasta sain myös farkkutakin. Äiti oppi vasta viimeisinä vuosina itsekin pitämään farkkuja. Hän tykkäsi vain hameista ja mekoista. Kotitöissä oli aina esiliina edessä.

      Poista
    3. Farkkuasu, jossa mustalla pohjalla sinisiä kukkia. On kyllä ollut suloinen pikkutytön asu sinulla.
      Minäkin käytän essua aina ruokaa laittaessa. Niissä on niin ihania kuoseja mm Finlaysonilla ja Marimekolla.

      Poista
  7. Kirjoitus joka piti pysähtyä lukemaan.
    Vanheneminen ei kosketa niin kauan, kun on itse nuori, vanhemmat
    ovat vielä soiton tai käyntimatkan päässä.
    Tänä vuonna oli ensimmäinen vuosi, kun äitienpäivätervehdyksiä
    ei lähetetty muuten kuin ajatuksin. Vanhemmat ovat jättäneet jo tämän elämän. Huomaa tulleensa itsekin vanhemmaksi. Joskus olo tuntuu nuorekkaalle, toisena päivänä olo on vanha.
    Ollaan minkä ikäisiä tahansa, otetaan elämä vastaan, niin kauan kun on kaikki hyvin, ilo pintaan. Auringonkeltaista kevättä sinulle

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhempien kuolema saa tajuamaan oman kohtansa sukupolvien ketjussa samoin kuin lasten ikääntyminen.
      Jos takanapäin ei ole ketään, niiin itsehän sitä sitten on se vanha. Olen myös huomannut, että seniorialennusta lipuista pyytäessä ei enää mitenkään hämmästellä, onko se tottta, kuten eläkkeelle jäätyä.
      Kuten sanot, niin tuntemukset vaihtelevat. Minulla vuodenajat vaikuttavat vanhemmiten enemmän kuin ennen. Nyt on elpymisen ja nuorentumisen aika... kevät... ja kohta kesä!

      Sinulle myös iloista kevättä ja voimaa auringosta!

      Poista
  8. Niin ihania muisteloita elämäsi varrelta ja kauniita kuvia. Minusta sinä olet siro nainen, et isoluinen kuten minä. Lantioni leveys on kasvanut, siihen ei auta edes laihdutus. Olen leveälanteista sukua. Vyötärön saisin kapenemaan, jos laihduttaisin. Tykkään kuitenkin vartaloni mittasuhteista ja pituudestani (170 cm). Äitini oli syntynyt v. - 27 ja nuoruuden kuvissa hän on kaunis ja osasi pukeutua myös, kun oli vaatealalla töissä. Paljon hän myös ompelutti itselleen ja minulle lapsena vaatteita. Se tuli siihen aikaan halvemmaksi. Eläkkeelle jäätyään äiti alkoi lihomaan, hän tykkäsi makeasta kuten minä. Isä passasi häntä, leipoi kakkuja paistoi muurinpohjaletut ja laittoi muutkin ruuat. Näin isä halusi korvata sitä aikaa, kun hän oli liian kiireinen ja työmatkoilla. Onneksi he saivat 15 v nauttia yhdessä eläkepäivistä. Isä oli ohitusleikattu, söi sydänlääkkeitä, nitroja ym. Ja kuoli jo 71-vuotiaana kesäpaikan keinutuoliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun äitini syntyi 1926, isä viisi vuotta aiemmin. Hänellä oli kiire sodan loputtua löytää puoliso ja aloittaa oikea elämä korsussa elämisen jälkeen.
      Joo, kyllä ne mittasuhteet muuttuvat kaikilla, kun sidekudos löystyy. Pitää vain huomioida tämä pukeutumisessa.
      Monilla tuon ajan miehillä on ollut sama kohtalo kuin isälläsi, liian kiire työaikana ja ovat sitten eläkkeellä tykänneet nauttia perhe-elämästä, hemmotelleet vaimoa ja lastenlapsia. Nykyään isät ja äidit pyrkivät ja pystyvätkin jakamaan arkipäivää tasapuolisemmin. Minun isäni sai tarpeekseen elämänsä kolhuista ja keskittyi vanhana elelemään itsekseen. Hän ei varmaan oikein onnistunut kasvattamaan meistä sellaisia tyttäriä kuin olisi halunnut. Ainoan pojan, tilan jatkajaksi suunnitellun, kuolema heti äidin perään oli kova kolaus.

      Poista
  9. Miten ihana kirjoitus! Armollinen, kaunis ja rehti. Sinä olet edelleen hyvin nuoren näköinen, et ole menettänyt tyttömäisyyttäsi kuten monet ikäisesi. Mutta se tyttömäisyyshän on myös elämänasenne!

    Oma isoisoäitini rakastui tulisesti vielä vanhainkodissa, oltuaan leskenä yli 30 vuotta. Hän halusi mennä naimisiin, kuten mieskin, mutta ilmeisesti miehen jälkikasvu pisti vastaan. Lopulta mies kuoli jo pian tämän jälkeen, mutta haluan ajatella rakkauden voittaneen. Minusta on uskomatonta, että edelleenkään vanhainkodissa ei välttömättä pääse pariskunnat samaan huoneeseen. Onnnellisia ovat he, jotka säilyttävät pilkkeen silmäkulmassa loppuun asti.

    Minua kiehtoo myös paljon vanheneminen ja muutokset ulkonäössä sen mukana, suhtautumisemme ikään. Tästä kirjoitinkin joskus "Ikä ei ole vain numero" ja "Vanhuuden ylistys" - blogikirjoituksissani. Aiheen tärkeyden huomaa, kun muistan yhä otsikot!

    Äitienpäivä herättää monella ristiriitaisia tunteita, kuten myös lapsettomien lauantai. Yhä usein on niin, että ihminen ei pääse koskaan tekemään valintaa perheen tai perheettömyden puolesta, tarkoitan että elämäntilanne ei mahdollista valintaa. Vaan se pakottaa sopeutumaan. Tätä on ihmisen vaikea hyväksyä, kun olemme tottuneet päättämään itse elämämme suuntaviivat. Hyvää elämää voi elää niin lasten kanssa kuin ilman lapsia. Ihmettelen, miksi tämä aiheutaa edelleen niin suurta mielipiteenvaihtoa puolesta ja vastaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Vanhenemisen vauhti on kyllä kohdallani kiihtynyt, mutta tunnen olevani paljon onnellisempi kuin nuorena, ja sehän on tärkeintä.
      Tämän päivä Hesarissa on kirjoitus Onnen avaimet, jossa haastatellaan lääketieteen tohtori Antti S. Mattilaa. Hänkin toteaa, että iän myötä ihmisen onnellisuus lisääntyy, koska suorituspaineet vähenevät ja asenne elämään ja omiin toiveisiin muuttuu realistisemmaksi.

      Tuo viimeinen kappaleesi on niin totta. Me emme voi aina valita, ja usein elämä yllättää. Osamme on sopeutua ja elää saamissamme puitteissa niin hyvin kuin mahdollista. Asenne ratkaisee paljon.

      Poista
  10. Kiva postaus, mutta hurjan nuorena on äitisi kuollut.

    VastaaPoista

Hyvää poikien päivää!

  Kotialbumista 80-luvulta Kansainvälisenä poikien päivänä 16.5. toivotan pojille samaa mitä tytöille yleensä toivotetaan 11.10. heidän päiv...