tiistai 3. toukokuuta 2022

Gurnahin Dottie ja matkan jälkijäristyksiä



Kuvasin Abdulrazak Gurnahin romaanin Dottie (1990) Teneriffan reissulla uuden pashminahuivini päällä. Olen löytänyt uusia lempivärejä, kuten tuon huivin lemmikinsinisen ja pehmeän roosan, jotka jollain kirkkaalla värillä terästettynä (ehdottomasti se terästys) sopivat vanhenevaan minuun paremmin kuin aiemmin rakastamani voimakkaan punainen.
Tässä tulikin jo sellaista, mikä saattaa saada puhdasoppisen kirjaihmisen  kavahtamaan - mennä nyt sekoittamaan värimieltymyksiä ja vaatevalintoja Nobel-kirjailijasta kirjoittaessa... 
Mutta ystävät, sellaista elämä on, pientä ja suurta, ja joskus suuri on pientä ja pienessä on hämmästyttävää suuruutta. 

Ajattelin matkalla paljon vanhenemista ja muutoksia. Gurnahin kirjassakin seurataan Dottien elämää ja kehittymistä sekä arkisten valintojen että suurten maailmantapahtumien valossa. 

Dottiessa on paljon samaa kuin Gurnahilta aiemmin lukemassani romaanissa The Last Gift. Päähenkilöt ovat Englannissa toisen luokan kansalaisina asuvia karibialaisia, joille vanhempien tausta on epäselvä ja omassa elämässä on sekä perheenjäsenten aiheuttamia käytännön haasteita että huonon itsetunnon aiheuttamia turhia esteitä. Rasisminäkökulma on vahva varsinkin Dottiessa.   

Dottie Badoura Fatma Balfour on vastuunkantaja, vanhin tytär joka hoitaa äitinsä tämän surkeaan kuolemaan asti ja ainoana täysikäisenä ottaa sen jälkeen tehtäväkseen saada muualle sijoitetut sisarukset, heikkolahjaisen pikkusiskonsa ja pienen veljensä, takaisin elämään yhtenä perheenä. Dottien mielestä perhe on tärkein ja kaikki on hyvin, kunhan he vain saavat olla yhdessä, vaikka rutiköyhinä. Dottie on päättäväinen toimissaan ja tuntee toimivansa epäitsekkäästi, mutta olisiko sittenkin Sophien ollut parempi elää laitoksessa ja Hudsonin maalla varakkaassa perheessä. Kyllä olisi, myös Dottien itsensä vuoksi, mutta miten hän sen silloin olisi voinut tietää.

Liiallinen uhrautuminen sisarusten hyväksi ja huonon taustan salaaminen tekevät Dottiesta yksinäisen ja onnettoman. Ystävyys, johon hän vähitellen uskaltautuu ja jossa kasvaa ulos joistakin peloistaan, on kuvattu vivahteikkaasti.
Abdulrazak onnistuu kiintymyksen kuvauksissaan hyvin, samoin Dottien tukahdutetun naisellisuuden ja sen muutosten kuvaamisessa. 
Huonon taustan vaikutus näkyy paitsi epävarmuutena myös alisuoriutumisena ja huijarisyndroomaisina tuntemuksina Dottiessa.
  

Kaiken taustalla on rasismissaan kuohuva Englanti. Värilliset naiset eivät usko omiin mahdollisuuksiinsa ja miehillä tulee seinä vastaan yrittävät he mitä tahansa. Heitä suvaitaan tarvittaessa työvoimapulassa, mutta syrjitään, jos heitä katsotaan olevan liikaa. Syrjinnän kohteet vaihtelevat. Se koskee enemmän uusia tulokkaita kuin siirtomaa-aikana maahan tulleiden jälkeläisiä, mutta täysin tasa-arvoisina kansalaisina heitäkään ei nähdä. 

They had been too generous in allowing foreigners to come and live among them.
(- - -) The  blacks had been unable to keep their lustful and tormented eyes off the women, and had failed to prevent their turbulent and unruly urges from dictating their behaviour once again. The enraged citizens of  West London, and Nottingham and Liverpool, were provoked to the point where they could no longer bear this insolence and took measures to end it. That was what was nearly at the heart of it all! To make matters worse, the blacks had insisted on moving into areas where English people lived, taking their jobs, walking the same streets as they did and eating in the same restaurants and cafes. And although the newspapers did not praise or condone the thuggish behaviour of the white mobs, there was no question that they had been sorely provoked. Was there any hope of solving the colour question?

Gurnah kirjoittaa perinteisellä tyylillä, monisanaisesti ja ilman taajaa kappelejakoa, jota nykyproosassa paljon suositaan.
Runsas teksti palkitsee siinä, että henkilöt tulevat lukijalle todella tutuiksi ja ongelmia käsitellään monesta näkökulmasta pohtien.

Yksi Gurnahin teoksista on juuri ilmestynyt suomeksi Tammen Keltaisen kirjaston kirjana, tuorein 2020 ilmestynyt Afterlives. Suomennoksen nimi on Loppuelämät ja kääntäjä on Einari Aaltonen. 





Matkan jälkijäristyksiä...?
Kuvassa on ikivanha kuivunut puu Puerto de la Cruzista. Se on kuin vanhenevan ihmisen (eli minun) ryhmyiset kädet. Tunnen samuutta tähän puuhun. 

Jostain syystä pohdin tällä matkalla paljon vanhenemista. Korona-ajan lamaannus  ja naapurimaan sotahulluus ovat saaneet yleensä iloisen bloggarin vakaviin ajatuksiin.
Elämä on hauras, miten joku voi määrätä ihmisjoukkoja tappamaan toisia ihmisiä?
 
Matkan aluksi lentokentällä oli kova sade ja olin jo kauhuissani, tätäkö tämä nyt on. Enkö saakaan sitä aurinkopiristystä, mitä niin kaipasin?




Kuva, Ume


No sain, runsain mitoin. Teneriffalla sadekuurot ovat lyhyitä ja heti kun aurinko tulee esiin, se on ihanan kuuma. Kolmeen viikkoon mahtui monta todella lämmintä päivää. 






Selfietikku jäi kotiin joten taas otettiin kuvia käsivarsi ojossa ja ajastuksella kamera jakkaralle sijoittaen. Jälkimmäisessä kuvassa ollaan lähdössä hurjasti bilettämään... no ei vaan uskonnollista kulkuetta tiirailemaan. 




 

Minulla on ikävä takaisin tuohon valoisuuteen ja lomameininkiin. Unto sanoo aina, että hänellä jää sielu vanhaan paikkaan uuteen siirtyessä. No, minulla jää kyllä keho. Ihoni kaipaa auringon lämpöä.
Forecan ennuste lupaa jo perjantaille 15 astetta. Silloin menen parvekkeelle ummistan silmäni ja kuvittelen olevani Teneriffalla edelleen - tai jälleen.
Vanhenemisen pohdinta jääköön seuraavaan kirjoitukseen.   





12 kommenttia:

  1. Kiitos tästä esittelystä. Tuota Loppuelämät-teosta olen lukemassa ja tässä Dottiessa taitaa olla samaa ainakin tuo asioiden/motiivien pohdiskelu eri näkökulmista. Liekö se yksi Gurnahin teemoista ylipäätään? Ainakin Loppuelämissä se toimii mukavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dottien lopussa esitellään yhdeksän Gurnahin teosta, mielenkiintoisia aiheita kaikissa ja kyllä, saman teeman ympärillä tapahtuvaa pohdiskelua.
      Minulla on ollut jo kauan hankittuna Desertion, "1800-luvun lopun Mombasassa alkunsa saava intohimoinen kulttuureja yhdistävä rakkaustarina, joka värähtelee kolmen sukupolven päähän eri maanosiin". Jotenkin alkoi nyt kiinnostaa lukea tämä, vaikka kirjastosta on kasa kirjoja lainassa.

      Poista
  2. Gurnahia voisi kyllä lukea. Minua kiinnostavat rasismin tarkastelu ja mustien asema.
    Jospa sitä lämpöä tulisi tännekin Pohjolaan! Kovin kylmä kevät on kyllä ollut tähän asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anki, sitten Gurnah on sinun kirjailijasi. Hän kirjoittaa älykkäästi, ei koskaan yksinkertaistaen, vaan ajatuksia lukijan mietittäväksi tarjoillen. Myös henkilöt ovat monipuolisia, ei vain uhreja ja sortajia.

      Poista
  3. Näytätte todella levänneiltä lomalaisilta, ihanaa! Kiinnostava teos myös! Kevään valoa ja lämpöä odotellessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitäpä juuri. Tänään paistaa aurinko ja eiköhän me saada pitkä lämmin kesä toisin kuin viime kesänä, jolloin kesä loppui heinäkuun lopussa ja jäimme vaille elokuun pimeitä lämpimiä/lämpimähköjä iltoja, joista niin pitäisin.

      Poista
  4. Hieno tuo sadekuurokuva lasin läpi otettuna, suorastaan maalauksellinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena! Lisäsin alle Unton ottaman kuvan, joka on vielä maalauksellisempi ja jotenkin iloisen keveä. Molemmat kuvat on kännykkäotoksia. Nämä kuvat on lentokentältä. Oltiin Tjäreborgin valmismatkalla ja kuvissa oppaat oottelee hitaimpia. Jotakuta lähdettiin ihan hakemaan ja kerääminen kesti piiitkään. Vannottiin, että seuraava matka suunnitellaan taas itse, kun ei siitä matkatoimistosta ollut mitään hyötyä.

      Poista
  5. Olen kerran käynyt tuolla katsomassa veljeäni, joka vietti siellä talvea ja oli niin kova myrsky, että hotellin uima-allas oli täynnä oksia ja meillä villasukat jalassa ja asuntoa lämmitettiin hellan uunilla. Pitäisi varmaan tehdä uusi yritys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, meilläkin oli edellinen Teneriffan reissu tammikussa 2020 paljon lämpimämpi kuin tämä. Nyt taisi olla matalapainetta isolla alueella maalis-huhtikuussa. Atlantti on kylmä meri, ja jos myrskyää, niin kyllä saa olla villasukat jalassa. Reissumme aikana ei satanut enää alun jälkeen mutta pilveili kyllä, ja lämpimimpinä päivinä rannalla oli ihmisiä ottamassa aurinkoa ja uimassa. Itse en ui kylmissä vesissä. Jäin hieman kaipaamaan sellaista suloisuutta mitä Välimerellä on kesän lopulla ja alkusyksystä, kun merivesi on lämmin kesän jäljjiltä ja siinä voi kahlailla mielin määrin.

      Poista
  6. Minun kehoni viihtyy viileässä ja kaipaa pohjoiseen. Olemme käyneet kerran Teneriffalla ja matka oli huhtikuun kaksi viimeistä viikkoa, eikä ollut liian kuuma. Vanheneminen on joka päivä mielessä, kun peilistä kurkistaa nykyisin oma äiti, voi ei!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla alkaa näkyä peilistä oma isä 😯 ! Sama lysähtävä, ryhti, sama kulmikkuus ja samat ryhmyiset kädet.
      Olen alkanut empiä vanhenemisesta kirjoittamisen kanssa, onko liian henkilökohtaista tai liian turhamaista. Pitää vähän kerätä vauhtia...

      Poista

Hyvää poikien päivää!

  Kotialbumista 80-luvulta Kansainvälisenä poikien päivänä 16.5. toivotan pojille samaa mitä tytöille yleensä toivotetaan 11.10. heidän päiv...