perjantai 29. heinäkuuta 2016

Annamari Marttinen, Vapaa / Millaista on olla turvapaikanhakijana

  

   Jos joku olisi sanonut minulle silloin kun aloin ymmärtää puhetta, että tulee päivä, kun jätät kotimaasi Irakin ja heräät vieraassa paikassa jonka nimi on Suomi, paikassa lähellä Venäjää ja Pohjoisnapaa. Heräät siellä ja matkustat bussilla entiseen vankilaan ja alat opetella suomen kieltä, koska sinun täytyy. Jos joku olisi sanonut minulle niin, olisin nauranut niin kuin järjettömille jutuille nauretaan, niin kuin nauretaan kun pelätään.
    Mutta kun on vain yksi vaihtoehto, se on paras vaihtoehto.  

Annamari Marttinen toimii kirjailijan työnsä ohella turvapaikanhakijoiden suomen kielen opettajana Joutsenon vastaanottokeskuksessa, entisessä Konnunsuon vankilassa. Vapaa (2015) on hänen seitsemäs romaaninsa. Hän käsittelee tässä romaanissa kuten edellisissäkin kriisitilannetta ja ihmissuhteita. Otsikon termi vapaus tulee käsitellyksi monitasoisesti.

Minä-kertoja on kidutettu, irakilainen turvapaikanhakija Mahdi, kolmikymppinen mies, joka jäytävien kipujen ja hirvittävien painajaistensa vuoksi tuntee itsensä usein vanhukseksi.

  Tulin hakemaan turvaa tästä maasta. Olen silent seeker. Turvapaikanhakija, hirvittävän vaikea, pitkä sana, mutta osaan lausua sen. Katariina lausui sen meille niin monta kertaa. Hän kirjoitti sen taululle ja katsoi meitä. Te, hän sanoi, ja osoitti meitä. Te olette turvapaikanhakijoita. Hakija, yksi ihminen, hakijoita, te kaikki.

Marttinen oli luennoimassa Kouvolan dekkaripäivillä kesäkuussa. En ollut silloin vielä lukenut kirjaa ja kiinnitin huomioni siihen, kun hän sanoi, että hänen oppilaansa viihtyvät hyvin juuri syrjässä, Konnunsuolla. Tein jopa tarkentavan kysymyksen, ihanko totta, siis siellä metsässä, josta järjestetään pari kertaa viikossa kuljetus Lappeenrantaan. Kyllä, niin he ovat sanoneet. Käynti kerran viikossa Lidliin ja ehkä kahvilaan riittää.

Kirjan luettuani ymmärrän. Turvapaikanhakijan elämä on elämää välitilassa, usein kidutusten traumatisoimana. Rauha, turva ja säännöllisyys ovat tällaisessa tilanteessa elävälle tärkeintä. 

Turvapaikanhakija odottaa tietämättä odotuksensa kestoa. 
Ensin hän odottaa kutsua poliisikuulusteluun, sitten lääkärintarkastukseen ja maahanmuuttoviraston turvapaikkapuhutteluun. Lopuksi hän alkaa odottaa päätöstä. 
Deport (karkotus) on pelätty sana, siitä kuiskaillaan kuin odottamattomasta kuolemasta. Transfer (siirto) puolestaan merkitsee elämää, positiivista päätöstä ja siirtoa muualle. 

Suomen kielen opetus pitää välitilassa elävät ihmiset pystyssä ja antaa toivoa. Se antaa tauon murehtimisesta ja tuo yhteisöllisyyttä eri kansallisuuksista koostuvaan ryhmään, joista joillakin ei ole yhteistä kieltä kenenkään kanssa. 

Katariina-opettajan tunneilla on paljon naurua ja vitsailua. Jotkut aiheet, kuten perhe, saavat kuitenkin kuplan särkymään. Iloinen tunnelma särkyy koko perheensä menettäneen vanhan Leilan nyyhkytyksiin, jolloin opettaja moittii itseään harkitsemattomasta tehtävän annosta. Yhdessä sureminen lähentää, mutta tarkoitus on oppia tehokkaasti kieltä eikä mennä liiaksi mukaan kenekään henkilökohtaisen tragediaan. 

Suru ja pelko pysyvät loitolla kun pidämme ne loitolla. 
Kun on valoisaa.
Olemme oppineet hymyilemään vaikka olemme rikki. Jos emme hymyile, rikkinäisyys kasvaa kuin hirvittävä aggresiivinen kasvain, jolle kukaan ei voi mitään ja jota ei voi poistaa. Se kasvaa niin että lopulta sen alle jää kaikki, niin että jäljellä on vain tuho. 
Tuhoudumme.
...
Tiedän että täällä on myös ihmisiä joilla ei ole mitään hätää. Ei ole ollut ennen tänne tuloakaan.
...
Ja on ihmisiä jotka ovat olleet hädässä ja ovat sitä yhä. Hätä ei jätä rauhaan, vaikka on turvassa. En tiedä milloin voin elää ilman hätää. Voinko milloinkaan. 

Mahdin huonekaveri Zahir lopettaa suomen tunnit ja juoksee jonkin aikaa maantietä pitkin päivittäin tuntikaupalla. Sitten hän jää petiinsä ja lopettaa myös aterioilla käynnin. On monia muitakin, jotka eivät kestä vankilamaista elämää. 

Mahdi ottaa päämääräkseen suomen kielen nopean hallinnan. Hän opiskelee viiden päivittäisen oppitunnin (tämä tuli ilmi kirjailijan luennosta, ei kirjasta - tehokasta!) lisäksi sanoja myös vapaa-ajallaan. 
Kivut ja painajaiset piinaavat, samoin oman tilan tarve. 
Hän alkaa käydä rukoushuoneessa anivarhain ennen muita.  
Toinen paikka mistä hän löytää rauhaa on metsä, johon Mahdi on ihastunut jo vastaanottokeskuksen pihaan saapuessaan. 

Kuljettaja jättää auton liukuoven auki ja ulkoa kuuluu puiden huminaa. Ne ovat vihreitä, koko ympäristö pelkää vihreää.
Kuvat ja musiikki täyttävät mieleni. Peukaloisen retket. Tämä on sama paikka, sama maisema. Ikävä iskee kuin puukko. Kun katsoin Alin kanssa Peukaloisen retkiä televisiosta, äiti tuli taaksemme ja asetti hellästi kätensä meidän kumpaisenkin päälaelle. 

Mahdin vapaus? Pääseekö hän koskaan täysin vapaaksi?

Mahdi löytää huoneestaan, entisestä vankisellistä, siellä lusineen vangin kirjoituksen Patu was here 13.4.1982 ja saa käsiinsä myös seinän rakoon unohtuneen päiväkirjan. Patu alkaa puhua Mahdille vuosien takaa.

En erota itseäni sinusta, Patu sanoo. Olet vanki niin kuin minäkin. 

Ja mikä on yksinäisen Katariinan vapaus? Katariinan, joka viettää kaiket päivät turvapaikanhakijoiden kanssa, mutta jolla ei ole lupa tarjota heille kyytiä vapaa-ajallaan eikä solmia ystävyyssuhteita heidän kanssaan puhumattakaan rakkaussuhteesta. Mitkä ovat Katariinan vankilan kalterit?

    Mahdi oli erityinen. Hän näki sen heti ensimmäisenä päivänä. Oli muitakin hänen laisiaan, jokaisessa ryhmässä yksi tai kaksi. Täynnä sinnikkyyttä, peräänantamattomuutta, älykkyyttä, iloa ja huumoria. Kaikesta kokemastaan huolimattta. 
    Ja hän huomasi alkavansa odottaa miestä. Jos tämä ei ollut tullut aamulla vielä kymmenen yli yhdeksän, Katariina huomasi vilkuilevansa ovelle tämän tästä. 

Pidän Marttisen tavasta luoda tunnelmaa vähin sanoin. Hellyys, surumielisyys ja tarkkanäköinen hetkien kuvaaminen tuovat mieleeni Heidi Köngäksen tyylitaituruuden.  
Yö-otsikoidut luvut painajaisista, muistoista ja niiden sekoittumisesta todellisuuteen avaavat lukijalle Mahdin taustaa. 

Myös sivuhenkilöt tuntuvat hyvin todellisilta.

Joitakin asioita on vaikea ymmärtää ja hahmottaa. Yksi niistä on Olivier yksin Rovaniemellä, kävelemässä sen kadulla: huppunsa, piponsa suojissa, sisällään ranskan kieli ja Norsunluurannikon aaltojen kuiskinta, pauhu. 

Lopun kiitoksissa Marttinen kiittelee maahanmuuttotyössä olevien henkilöiden ohessa kaikkia turvapaikanhakijoita, joita on saanut opettaa Joutsenon vastaanottokeskuksessa, erityisesti yhdeksäätoista haastattelemaansa. Mahdi ei ole yksi ihminen, vaan kooste monesta. Hän on Midia, Meron, Fahime, Fateme, Janset, Kudeyr... 

Lotta Nuotio kirjoitti teoksen pakolaisen matkasta, Yksi monista - Modin pako Syyriasta. Marttinen jatkaa siitä ja keskittyy Vapaa-romaanissaan elämään pakomatkan jälkeen, välitilassa. Molemmissa kirjoissa päähenkilönä on nuori toimittaja. Toimittajan ammatti on poikkeusoloissa aina vaarallinen. Molemmilla kirjoilla on ansionsa. Nuotion kirja on journalistinen ja Marttisen kaunokirjallisempi, ajoittain lyyrinen. 

-----------------------
30.7. 
Kävin lukemassa lehtijuttuja ja toisten bloggaajien kirjoituksia. 
Jotkut eivät pitäneet Patun tarinasta, joistakin se syvensi aihetta, minustakin. Joku näki Mahdin ja Katariinan ihastumisen toisiinsa imelänä ja ennalta odotettavana, Minusta se on hyvin luonnollista, yksinäisten unelmointia tilanteessa, jossa kohtaaminen on väliaikaista. 
Joku pahoitteli sitä, että pakolaiset viedään kauas korpiin. Sitä minäkin olen ihmetellyt, mutta Marttinen kertoi luennossaan kesäkuussa, että trauman kokeneet pitävät sitä hyvänä. Mahdi viihtyy metsäpoluilla ja puhuu tuskaansa vanhalle puulle. Alkuvaiheessa tällainen paikka saattaakin olla paras. 

Muutama linkki toisten kirjoituksiin: KirjasähkökäyräMari A:n kirjablogi, Tuijata, YöpöydälläLukutoukan kulttuuriblogi, Pieni kirjasto, Kirjakaruselli

12 kommenttia:

  1. Tämä oli hieno kirja. Puhutteleva. Minusta on järkyttävää, että ihmiset laitetaan vankilaan, kun tulevat Suomeen. Marttinen herättelee ajattelemaan pakolaisten kokemuksia suomalaisesta yhteiskunnasta. Nythän ne ovat vielä pahemmat. Katsoin juuri dokumenttia jossa kerrottiin, että paperit tutkitaan niin nopeasti, että ei ne voi millään olla todenmkaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäsin äsken linkin sinun ja muutamien muiden kirjoituksiin ja luin sinun tasokkaan postauksesi, jossa olit maininnut mm. Pajtim Statovicin Kissani Jugoslavian.
      Odotan, että pakolaiset itse kotiuduttuaan muutaman vuoden päästä alkavat kirjoittaa tästä vaiheesta elämässään, mitä Marttinen kuvaa, epämääräisestä odottamisesta. Onhan siitä jo jotain novelleja kirjoitettukin.

      Pakolaisia kohdellaan Suomessa sekä hyvin että huonosti. On joitain tosi karuja turvapaikkoja ja toisia eheyttäviä. Luulen, että Joutseno on karuudestaan huolimatta hyvä. En usko, että kovin monessa on esim. näin laajaa ja laadukasta suomen kielen opetusta jo ennen päätöksiä.

      Poista
  2. Todellakin Marttisen kirja on oikein todenmukainen, ja tulijoita (ja menijöitä) niin monenlaisia. Kaikenlaista draamaa todellakin on täynnä nuo vuodet ihmisten elämässä, ja Marttinen on hyvin saanut kirjan kansien sisään asiat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari, lisäsin linkin sinun kirjoitukseesi.
      "Miten niin pienillä vedoilla voikaan vedellä niin isoja tarinoita." Niin samaa mieltä!
      Kirjasta jäi huolestunut olo Mahdin ja muiden puolesta. Mitä sen "transferin" jälkeen? Kun lähetetään uuteen paikkaan, jossa voi joutua kohtaamaan ties mitä.
      Meillä on myös kaksi vastaanottokeskusta Kouvolassa. Olin vapaaehtoistyössä hätämajoitusvaiheessa ja näen nyt joskus siinä vaiheessa satunnaisesti kohtaamiani ihmisiä. Mietin, mitä sen hymyn takana on ja miten heillä menee.

      Poista
  3. No jopas olet taas kiinnostavaa lukenut. Olen jotenkin luullut, ettei Suomessa juuri ole pakolais- tai turvapaikanhakijakirjallisuutta, mutta näitähän näyttää olevan. Luonnollisesti aihe kiinnostaa, joten laitanpa tämänkin kirjan ylös. Toivon, että tulevaisuudessa saamme lukea myös turvapaikanhakijoiden kirjoittamaa kirjallisuutta enemmän, kun ovat myönteisen päätöksensä (huomee, miten optimisti olen) saaneet ja jääneet maahan. Tällaista kirjallisuutta tarvitaan, sillä ne toivottavasti poistavat joiltakin osin ennakkoluuloja tarjoamalla tietoa uhkakuvien sijasta.

    Minusta vankilamiljöö ei ole paha, ellei henkilöitä lukita sinne ja sellit on tuunattu siedettäviksi. Mitä väliä, että joku tyhjillään oleva entinen vankila muutetaan majapaikaksi? Onhan Hotel Katajannokkakin entinen vankila. Olen muuten yöpynyt siellä, oli jännä elämys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ennakkoluulot ovat onneksi hälvenneet aika lailla. Nyt on pikkupaikkakuntia, jotka surevat vastaanottokeskuksen lopettamista. Kun turhista peloista on päästy, on huomattu, miten kiva on, kun on saatu uutta elämää harvaan asuttuun paikkaan. Lehdissä on juttuja, miten haikealta tuntuu, lopetupäätöksen alla. jJssain oli juttu Harjavallasta ja aiemmin on ollut artikkeleta jostain pohjoisen kylästä, joka haraa vokin lopettamista vastaan.

      Ai, olet yöpynyt Hotel Katajanokalla. :)

      Syrjäseudun rauha voi olla parasta pahasti traumatisoituneelle, kuten Lapinlahti puistoineen oli ennen psyyken potilaille, ja muut sen kaltaiset rauhaa tarjoavat toipumispaikat. Nyt niitä on epäviisaasti lopetettu.

      Lapsiperheille pidän parempana keskuksia. Meitä lähin turvapaikka on 10 kilometrin päässä Inkeroisissa entisen hotellin tiloissa aivan pienen taajaman pääkadun varrella. Siinä on vieressä kaupat ja koulut, uimahalli, jäähalli ja kirjasto. Lapset viettivät paljon aikaa omatoimikirjastossa talvella ennen kuin koulu saatiin käyntiin. Kun näin heitä siellä, ajattelin että onpa hyvä, että on muutakin kuin vain ahdas huone koko perheelle. Kouluun voi kävellä ja tavata kavereita kouluajan ulkopuolella.
      Ja niin kuin täälläkin paasattiin asukaskokouksessa! Pelättiin omien lasten ja koirien puolesta. :)

      Poista
  4. Mitä tähän voi sanoa? Hiljaiseksi vetää. Ainoa järjellinen kommenttini on se, että hyvä että kirja on kirjoitettu ja sitä on luettu. Itse en halua lukea ainakin juuri nyt, koska olen jo entuudestaan riittävän ahdistunut, tai sitten olen vain mukavuudenhaluinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija! Tämä on kyllä hyvä kirja ja osui ajan hermoon. Se oli kirjoitettu ennen tätä isoa pakolaisaaltoa.

      Poista
  5. Mielenkiintoinen, mutta myös varmaan raskasta luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahdin surusta oli raskasta lukea, hänen huolensa ja epätietoisuus pikkuveljestä tarttuivat lukijaan vahvasti.
      Myös Katariinan alakulon ja ikävän tunteet itkettivät.

      Poista
  6. Tämä kirja pitäisi saada peruskoulun opetusuunnitelmaan, luettavaksi ja pohdittavaksi...

    Hieno kirjoitus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta! Niin pitäisi. Se lisäisi ymmärrystä. <3

      Poista

Tuure Kilpeläisen laululyriikasta

Laululyriikka on kirjallisuuden genre, joka arvostettiin korkealle viiime vuonna, kun yhdysvaltalainen folk- ja rocklaulaja Bob Dylan ...