torstai 30. lokakuuta 2014

Kirja, jota ei pitäisi olla olemassa ja ihmisoikeusteemoja Helsingin Kirjamessuilla


Hei Lukijat! Anteeksi, että olen ollut poissa tavallista pitempään. On ollut taas elämässä kaikenlaista muutakin pohdiskeltavaa kuin lukemisen herättämät ajatukset, mutta täällä ollaan!


Olen käynyt lukemassa toisten bloggareiden mitä erilaisimpia Kirjamessu-kokemuksia. Messuraporttien joukossa on hurjan hauskoja ja hyvin koskettavia tarinoita. 


Päädyin messuilla samanlaiseen käyttäytymismalliin kuin muissa kirjallisuustapahtumissa. Istuin seuraamassa tunnin kestäviä tilaisuuksia suljetuissa saleissa Ainossa ja Kullervossa.  En pidä ruuhkista enkä ständeistä, joihin saattaa naapuripaikan puheet kuulua paremmin kuin se, mitä haluaisi seurata. En yleensä ostakaan paljon mitään. Nyt ostin yhden kirjan, josta kerron kohta. Viimevuotista taidekirjakauppiasta ei enää ollut, joten eipä tarvinnut kantaa kotiin mieheltä salaa painavaa lahjakirjaa hänelle. 


Koskettavaa oli pakolaiskirjailija Hassan Blasimin kertomukset pakolaismatkalta Irakista Pispalaan kymmenen vuotta sitten. Me saamme yleensä tietää lukuja ja tilastoja, mutta emme paljon siitä, mitä pakomatkoilla tapahtuu. Kun toisten pakolaisten vuorotellen kantama sairas nainen joutuu rajaviranomaisten raiskaamaksi, sitä ei kerrota uutisissa. Jos kukaan mukanaollut ei kerro tätä eteenpäin, me emme saa tietää, että kaikkein vaarallisimpia paikkoja pakomatkalla ovat juuri rajanylitykset. Niissä voi tapahtua aivan mitä tahansa. 


Blasim on elokuvaohjaaja ja kirjailija, joka joutui ohjaustöidensä vuoksi vaaraan kotimaassaan. Hänen viime vuosina kirjoittamiaan, suuren suosion saavuttaneita teoksia on käännetty arabiasta useille kielille. Suomeksi on käännetty kaksi, Vapaudenaukion mielipuoli ja Irakin Purkkajeesus. Blasimin kanssa samassa tilaisuudessa haastateltu Sirpa Kähkönen sanoi, että jos me kerran valitsemme kiintiöpakolaisia, niin  miksi emme valitsisi lisää kirjailijoita. Blasim on viehättävä ja vitsikäs tyyppi. Hän kertoi saaneensa tietää ennen Suomeen tuloa, että Suomessa ollaan hiljaisia, juodaan paljon ja masennutaan. Hän oli silloin ajatellut, että juuri sopiva paikka hänelle, sellainenhan hänkin on.


Otin laiskasti kuvia. Blasimistakin unohtui ottaa. Harmi. 


Toinen koskettava tilaisuus oli nimetty kirjan otsikon mukaan Kaikella rakkaudella - sanoja seksuaalisuudesta ja sukupuolesta. Kirjan ovat toimittaneet Johanna Korhonen ja Jeanette Östman, ja se ilmestyi yhtä aikaa myös ruotsiksi nimellä Klartext (med alla respekt). Ruotsalainen nimi muistuttaa kirjan työnimeä Viimeinen sana - Itsestään selvä kirja


Tämän kirjan olemassaolo kertoo siitä, etteivät asiat ole niin kuin pitää. Jos seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt olisivat suomalaisten yhteisessä tajunnassa niin itsestään selviä ja normaaleja kuin niiden pitäisi olla, tätäkään kirjaa ei tarvittaisi.


Keskustelemassa olivat paitsi kirjan koonneet toimittajat myös kansanedustaja Jani Toivola ja pappi Susanna Airola. Keskustelijat edustivat eri ammatteja ja ovat kaikki pienten lasten vanhempia, mutta totesivat, että heidät mielletään julkisuudessa vain sukupuolisuutensa edustajiksi. 


Kirjassa on tekstejä viideltätoista kirjoittajalta, jotka ovat HLBT-vähemmistöihin (homo, lesbo, bi, trans) kuuluvia tai heidän lähellään olevia. He olivat jokainen valinneet kirjoituksensa otsikoksi yhden sanan: rakkaus, pelko, perhe, ihmisoikeus, avioliitto, huumori, rikos, valta, väkivalta, koti, ennakkoluulo, kuttuuri, tasa-arvo ja viimeinen sana. 


Rikos-otsikolla kirjoittanut Mirkka Rekola aloittaa kirjoituksensa:
Olen ollut
rikollinen puolet elämästäni, 41-vuotiaaksi asti


Kun homous poistui rikosluokituksesta vuonna 1972 , tilanne ei muuttunut kovinkaan paljon paremmaksi.

Sitten kuuluin vielä sairausluokitukseen monta vuotta. Olin jo aiemmin varonut ilmaisemasta suuntautumistani psykiatrille siinä pelossa, että minua alettaisiin käännyttää. Tiesin, että silloin menisin sekaisin lopullisesti. Toisaalta tuntui, että mielisairaala olisi turvapaikka. Sieltä ei pidätettäisi. Sellaisen uhkan tunteen kanssa elin puolet elämästäni.

Kaikkein kauheinta ja yllättävintä Rekolan kirjoituksessa on hänen joutumisensa mieskirjailjoiden kuulustelemaksi ja kiusaamaksi suuntautumisensa vuoksi. Kirjailijoiden!

Jani Toivola kirjoittaa perheestä. Hän toteaa olleensa erittäin lapsirakas pienestä asti ja tienneensä jo kymmenvuotiaana, että haluaa isäksi. 


Olin ylpeästi pikkuvanha. Olin sielultani suurperheen emäntä, joka kapinoivan murrosikäisyyden sijaan pesi, syötti ja peitteli kahta itseään huomattavsti nuorempaa siskoaan. Perheen yhteiset kyläreissut olivat parhaita. Hoidin lastenhuoneessa kaikkia kylääntulleiden perheiden lapsia. Välillä piipahdin olohuoneen puolelle raportoimaan, miten lasten kanssa sujui. Istahdin hetkeksi sohvalle ja olin aikuinen. Otin vastaan kiitoksia ja päivittelin kurittomia lapsia. Kotimatkalla autossa tuijotin ulos ikkunasta ja haaveilin vanhemmuudesta, omista kyläreissuista omassa aikuisessa elämässäni. Kunpa se aika jo tulisi!  Oli turhauttavaa olla lapsi. Niin kuin sivusta seuraisi omaa elämäänsä. 

 
Tällaiselta henkilöltä on yritetty evätä vanhemmuus, vain koska hän ei halua jakaa sitä toista sukupuolta olevan kanssa.


Johanna Korhosen teksti vallasta on todella hauskaa, napakkaa ja silmiä avaavaa. Hykertelin tyytyväisenä Korhosen tekstiä lukiessani, niin nasevasti hän toi esiin pimeän ajattelun koomisuuden. Joku mies oli todennut Korhoselle, että ei kaksi naista saa asua omakotitaloa. Sinne kuuluu mies. Korhonen pohtii, miksi homomiehetkään eivät kelpaa asumaan yhdessä. Hän päätyy siihen, että he eivät kanna vastuutaan naisten kontrolloinnista. 


Kun heillä ei ole vaimoja, jossain huseeraa suunnilleen vastaava määrä naisia, joilla ei ole kotona pomoa. Nämä homomiehet laistavat vastuunsa valtajärjestelmään osallistumisesta, ja siksi(kin) he ovat muiden miesten silmissä epäilyttäviä. Seuranpettäjiä, luopioita.

 
Kirkon ja politiikan homokammoiset ovat Korhosen mielestä terapian tarpeessa. Tasa-arvolakien käsittelyn aikaan eduskunnassa tarvittaisiin ammattiauttajia, jotta muutamat edustajat pysyisivät nahoissaan.


Kaltaiseni kainon kansalaisen on tavattoman nolostuttavaa kuunnella kansanedustajien omissa päissään kehittelemiä seksifantasioita, joita nämä ilmeisesti omaa hölmöyttään julkisesti raportoivat istuntosalissa.

 
Kirjan tekijät toteavat, että onneksi suuri suomalainen enemmistö kannattaa yhdenvertaisuutta ja pitää ihmisten erilaisuutta rikkautena, mutta vielä on esteitä. On lainsäädäntö, joka laahaa perässä, on uusi aggresiivinen kristillisyyden muoto ja on poliittisten ääriliikkeiden homofobia. 


Kaikella rakkaudella on raikas, tarpeellinen (valitettavasti), herkkä, koskettava ja hauska kirja. Jospa me vielä pääsemme sellaiseen maailmaan, että tällaisia kirjoja ei tarvita. Silloin voi lukea, miten hassusti kerran ajateltiin ja miten jotkut selittivät ja väänsivät rautalangasta itsestäänselvää asiaa ja muuttivat ärhäkän kirjan nimenkin lempeäksi. 


Lukekaa tämä kirja - ja antakaa jollekulle, joka huutelee sellaista, mitä Korhoselle on ystävällisesti tiedotettu "lespot ei tarvii tissejä, hukkaan menee noikin ryntäät"!

8 kommenttia:

  1. Minulla on sama tapa kirjamessuilla kuin sinulla. Ainoat messut joita muuten jotenkuten voin sietää, vaikka nekin on aika vaikeita. Kiitos tästä puheenvuorosta, arvokas ja tärkeä taas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena!
      Nykyään saa niin paljon tietoa kirjoista joka puolelta, että minun mielestäni niitä ei tarvittaisi messuilla ollenkaan, siis sitä myyntiä. Voisi ottaa vastaan ideoita ilman myyntitouhua ja ostaa sen, mistä kiinnostuu sitten myöhemmin. Frankfurtin messuilla on kuulemma näin, niinäkin päivinä, jolloin messut ovat yleisölle avoimet. Ehkä muuallakin suuressa maailmassa. Suomi on pieni maa, joten ilmeisesti se bisnespuoli meillä tarvitaan. Osa ihmisistä tulee juuri ostoksille. Ja antikvaariset messut pitäisi tietenkin sitten pitää erikseen.

      Minä olen ollut kerran matkamessuilla ja totesin, että netistä on helpompi katsella matkoja.

      Poista
  2. Marjatta, meillä on sama mielipide koskettavimmasta kirjamessukirjoituksesta <3 Mikä onni, että saan nauttia hänen kanssaan joka vuosi kantarellikeittoa ja valkoviiniä kynttilän valossa. Ja kiitos, että saan olla hauska. Yritän olla tosissani Valonkantaja, mutta Lumimiehenkin saan nauramaan ääneen joka päivä. Hyvä niin.

    Minussa huojahti tuo Rekolan asia. Muutamassa vuodessa olen lukenut hänen kootut runonsa puhki, vaikka hänen runonsa elävät ikuisesti niin minussa kuin monessa muussa.

    Kiitos tästä ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tärkeää olla hauska ja hupsutella! Minäkin teen sitä välillä, vaikka useimmiten olen hieman tosikko - tai ainakin uskon vaikuttavani siltä.

      Rekolan kirjoitus on niin liikuttava. Hän on ollut avoin ja sosiaalinen, mutta erakoitunut ja kaventunut sosiaalisen paineen vuoksi. Ajattele, että mihinkään syyllistymätön ihminen joutuu pelkäämään pidätystä kuten sotasyyllinen - ja viihdelehtiä, sitten kun niitä alkoi olla! Mikä minua suututtaa tavattomasti on se, että Pentti Saarikoski, joka reteenä raportoi kaikki intiimit asiansa, erektiot ja seksikumppanit, on katsonut asiakseen vainota arkaa naista, kollegaa, joka on seksuaaliselta suuntautumiseltaan toisenlainen.

      Kiitos sinulle, Leena! ♥

      Poista
  3. Kiitos koonnistasi, Marjatta! Nämä osuivat sellaiseen päivään, etten päässyt lainkaan messuille, joten luin kiinnostuneena tekstiäsi, jostä välittyi loistavasti näiden tilaisuuksien vaikutus kuulijoihinsa.

    Ei ole ryhmää, jossa kiusaamista ei olisi. Siitä on kokemusta henkilökohtaisesti. Olen jälleen monta tarinaa rikkaampi, voisin kai todeta. Kiusaaminen on vallankäyttöä. Se on myö epävarmuutta ja kateutta. Se on väärin. Usein se tapahtuu selän takana ja katveessa. Aina emme ole siitä edes tietoisia. Aikuiset ja lapset, lapsellisesti käyttäytyvät aikuiset. Voiko pahempaa olla?

    Kiitos tästä raportista ja linkityksestä, Marjatta! Toivolan kirja meni lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on niin hyvä, että kaikki kiusaaminen tuodaan päivänvaloon, vaikka jälkikäteen. Monesti sitä on mahdoton edes tuoda esiin silloin, kun on siinä kaiken keskellä. Ja - juuri kuten totesit - aina ei edes ymmärrä, mistä on kyse. "Erilainen" saattaa aiheuttaa toisessa epävarmuutta ja johtaa kiusaamiseen. Siksi on niin tärkeää, että turha mystikka puretaan ja näytetään, että me olemme kaikki tosi paljon samanlaisia. Siinä tällaiset Johanna Korhosen tapaiset tomerat ihmiset ovat niin paikallaan.

      Kiva, että kiinnostuit kirjasta, Valkoinen Kirahvi. Siis se ei ole Jani Toivolan. Hän on kirjoittanut siihen vain yhden luvun, sen perhe-aiheisen.

      Minä pidän paljon sinun kirjoituksestasi. Sain siitä tuon näkökulman, koskettavuuden. Siinä on myös sellaista, missä olisin halunnut olla mukana. Kaikessa ei ehdi olla läsnä, mutta on mukava päästä mukaan toisen kokemukseen.

      Poista
  4. Kiitos mielenkiintoisesta, hieman erilaisesta messupostauksesta!

    Kirja on tärkeä, vaikka se kertookin ettei kaikki vielä ole sillä tolalla kuin pitäisi. Asenteet muuttuvat hitaasti, mutta toivottavasti varmasti. Seksuaalivähemmistöt ovat kuitenkin päässeet pois rikosnimikkeen alta eikä heitä sairaiksikaan enää luokitella. He ja muut vähemmistöt tulevat kyllä näkemään täydellisen tasa-arvon ja vapauden. Uskon tähän vakaasti.

    Hyvää vointia viikonloppuusi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa-Reetta, niin minäkin uskon. Nyt on tapahtunut muutoksia nopeasti niin laeissa kuin asenteissakin, joten vaikuttaa todella hyvältä kehitykseltä.

      Hyvää vointia myös sinulle ja hyvää Pyhäinpäivä-viikonloppua! Ei näitä kirkkopyhoiä paljon kyllä enää huomaa. Meilläkin on iso ostoskeskus huomenna auki, venäläisturisteja odotellaan. :)

      Poista

Tänään tällaista; kesänviettoa lasten kanssa, luettuja kirjoja, koettuja tunteita

Meillä on mieluisia kesävieraita, S, 10 vuotta, ja pikkuveli K, 7 vuotta.   Autoajelut ovat hyviä hetkiä keskusteluihin. Alla olevan j...