maanantai 24. maaliskuuta 2014

Lastenkirjaviikko I, Kirja lapsuudestani



Lastengenreä ihailtavasti eteenpäin vievä bleue/Sininen keskitie haastoi meitä bloggaajia kirjoittamaan tällä viikolla lastenkirjoista. Minua houkutti tarjotuista otsikoista oman lapsuudenkirjan muisteleminen ja omien lasten - minulla myös lastenlasten - suosikkiklassikko. Luulen, että tuosta jälkimmäisestä aiheesta kirjoittaminen jää ensi viikkoon, koska olen lähdössä lapsenlapsia tapaamaan ja  keskityn ehkä enemmän lukemaan heille kuin kirjoittamaan.


Minun Tirlittan-kirjani on kuluneen näköinen ja vähän nykyistä kirjaa pienempi. Ostin uuden version nostalgisena, ja sen jälkeen löysinkin oman vanhan kirjani kotitaloni tyhjennyksen yhteydessä. Minun Tirlittanini on 3. painos vuodelta 1957. Kirja julkaistiin 1953, ja  tämä uusi on jo 16. painos vuodelta 2004. Tuo kirjan koon muutos on aika kuvaava. Kaikkihan oli ennen pienempää, lautaskoot, karkkipussit, ihmiset.
 

Tällaisia viehättäviä yksityiskohtia ei ole uudemmissa painoksissa.

Tirlittan oli oppikoulun äidinkielen lukemistoa. Se piti ostaa itse, kuten kaikki muukin oppikoulussa. Suomessa oli 70-luvulle asti rinnakkaiskoulujärjestelmä, jollainen monessa maassa on edelleen. Nyt peruskouluaikana tämä järjestelmä tuntuu erittäin epäoikeudenmukaiselta. Lapset jakautuivat neljän vuoden yhteisen koulutaipaleen jälkeen akateemisiin ja työväkeen. Oppikouluun oli pääsykokeet, mutta niinhän siinä kävi, että joitakin vähemmän lahjakkaita yritettiin saada sinne väkisin ja sitten oli paljon lahjakkaita lapsia, joita ei viety pääsykokeisiin, koska kotona lapsista ei haluttu "herroja" tai ei ollut yksinkertaisesti varaa lukukausimaksuun, matkalippuihin, kirjoihin ja koululounaaseen. Kansakoulu oli ilmainen. Tämä teiden erkautuminen sai aikaan railoja lasten ystävyyssuhteissa ja jopa sisarussuhteissa. Minä pääsin kouluun, koska äitini arvosti koulutusta. Tämä taustaksi sille, millaisessa koulussa 11-vuotias pikku Marjatta luki Tirlittania. 

Tirlittan kertoo pikkutytöstä, jonka kotitalo räjähtää ukkosen sytyttämässä tulipalossa ja räjähdys heittää perheenjäsenet eri ilmansuuntiin. Tirlittan pelastautuu kanavasta ja lähtee seikkailemaan. Hän tapaa muutaman päivän aikana joukon mielenkiintoisia ihmisiä. Urhea kodin ja onnen etsijä päätyy lopulta sirkukseen, jossa suorittaa "taivaallisen isän lemmikkinä" ennennäkemättömiä temppuja, kunnes keskittyminen herpaantuu kesken loppuhuipennuksen, nuorallakävelyn.

Tirlittan-Kultalintu vilkaisi alas ja oli onnellinen, kun siellä syvällä alhaalla itkettiin ilosta. Mutta ... Mutta sitten tapahtui onnettomuus - Tirlittan näki alhaalla ensimmäisellä rivillä miehen, joka puristi molemmin käsin kasvojaan ja tuijotti Tirlittaniin sanomattoman murheellisin, onnettomin, itkuttomin silmin. Tirlittan vavahti kauttaaltaan, levitti kätensä ja parahti:
- Isä! I s ä!

Seuraavaksi Tirlittan herääkin sairaalassa kokovartalokipsissä. Eräänä toipumispäivistään hän saa mieluisan vieraan. 

- Onko jo syksy? kysyi Tirlittan mietteliäänä ja katseli ikkunasta koivun latvusta, jossa oli kolme keltaista lehteä.
   Samassa nainen, maailman kaunein ja lempein, kumartui hänen ylitseen ja suuteli Tirlittania. Ja Tirlittan tunsi, miten jokin määrätön ja ääretön hellyyden laine huuhtoutui yli koko hänen pienen olentonsa.
- Äiti. Ä i t i. Ä I T I! 

Tarina päättyy onnellisesti perheen yhdistymiseen. Tirlittanin tapaama hyväntekijärouva on jopa rakennuttanut heille uuden kodin räjähtäneen tilalle. Vain isän kohtalo jää epäselväksi. Tirlittanilla on koko seikkailunsa ajan kodin tuhkista löytämänsä isän okariino tallella. Sitä hän soittelee.

Tirlittan pääsi kotihin,
Tirlittan riemuitsi,
Tirlittan äidin, siskot sai,
Tirlittan rakasti.

Tirlittan - okariinollaan
Tirlittan visersi,
Tirlittan kutsui - ketähän?

- Tirlittan, rakkaani.

Nyt aikuisena näen heti, että Tirlittanin tarinassa on kyse avioerosta. Silloin lapsena luin sanatarkasti ja ajattelin, että onpahan paha ukkonen. Mitä kun isoäitinikin heittäytyi maahan polvirukoukseen aina kun salamat leiskuivat. Myöskään opettaja ei maininnut sanallakaan mistään muista merkityksistä. 

Kävin Wikipediassa etsimässä tietoa Tirlittanin kirjoittajasta Oiva Paloheimosta (1910 -1973). Hänen isänsä oli liikemies ja äiti 16-vuotias teinityttö. Lapsi vietiin heti synnytyksen jälkeen pois äidiltään, ja häntä kasvattivat pääasiassa isän siskot isän ollessa pitkillä työmatkoilla. Kun Oiva oli 8-vuotias, hänen isänsä kuoli pahaan influenssapandemiaan, espanjantautiin, ja isän nuorin veli otti Oiva-pojan perheeseensä kasvattilapseksi, mitä termiä silloin käytettiin. No, eipä tarvitse kysellä, miksi Paloheimo käsittelee lapsen orpoutta kirjassaan. Hän on myös kirjoittanut omaelämäkerran Levoton lapsuus (1942) ja paljon, paljon muuta. Tältä tuotteliaalta kirjailijalta on jäänyt elämään parhaiten juuri Tirlittan ja laulusovituksina kaksi hienoa runoa Ontuva Eriksson ja Lähtevien laivojen satama.

Tirlittanin kieli on osittain vanhentunutta ja vanhahtavaa. Puhutaan luuvalosta ja neekereistä - miten minusta tuntuu, että olen aina tiennyt, ettei niin pidä sanoa! Myös kirjan uskonnollisuus liittyy aikaan. Nykyään tiedostetaan monikulttuurisuus eikä taivaan isästä puhuta niin itsestäänselvänä asiana. Sanajärjestys on välillä käänteinen."Silloin osui hänen käteensä isän okariino." Kieli on välillä myös ihanan kekseliästä:"Tirlittan lähti etsimään sirkusta pikkuneitiys mielentilanaan."

Minä rakastin pikkutyttönä Tirlittania. Rakastin hänen pärjääjäluonnettaan ja hänen ulkonäköään. Hän oli minusta jäykkähiuksisesta polkkatukkaisesta maalaistytöstä maailman kaunein tyttö taipuisine, pitkine kultahiuksineen. Minua houkutti hurjasti värittää kirjan kuvat. Niinpä sitten yhtenä päivänä otin puuvärikynäni ja ryhdyin toimeen, kieli keskellä suuta. Eikö vain olekin minun värittämäni kuvitus kauniimpi kuin alkuperäinen? Mitä jos värittäisin tämän uuden kirjankin kuvat! Anteeksi kuvittaja Rolf Sandqvist, mutta kyllä kultatukalla pitää olla kultaiset kiharat. Ja miksi tuo pyjama on kannessa punainen? Minusta sen on oltava taivaansininen!





17 kommenttia:

  1. Marjatta, minulla on tästä kirjasta Iso Muisto, sillä oppikoulun äidinkielenopettajani oli saanut päähänsä, että osasin paitsi kirjoittaa, myös lausua. Vieläkin tuo sana saa karvat nousemaan pystyyn;) Sitten eräässä kevätjuhlassa, satapäisen yleisön edessä esitin tämän ja kuten arvata saattaa sen jälkeen jotkut huutelivat Tirlittanin loruja perääni. Löysin muuten tätä kirjaviikkoa ajatellen Merin kirjoja etsiessäni myös oman Tirlittan -kirjani, jossa jo ikä näkyykin.

    Levoton lapsuus on hieno kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, muistan, miten lapsena jännitti kaikkia esiintymisiä. Minäkin lausuin alakoulun kuusijuhlassa sivuttain yleisöön seisten käsi natsimaisesti ojossa joulukuusta kohti "Oi kuusipuu..." Se koulu oli tosin pieni ja kodikas ja minä vielä lapsi. En olisi varmaan selvinnyt ison yleisön edessä esimurrosikäisenä.

      Pitää katsoa, löytyykö Levoton lapsuus kirjastosta.

      Poista
    2. No kansakoulun kevätjuhlissa olin aina keiju näöytelmässä ja joulunäytelmässä enkeli. Se kaikki tapahtui omassa luokassa ja oli valtavan kodikasta eli ihan eri kuin ison oppikoulun valtava sali. Kaiken huipentuma oli lausua viimeisessä kevätjuhlassa (vaihdoin lukioon Poriin) Hymyilevä Apollo rehtorin tyttären pianolla säestäessä. Säestäjäni on nykyään nimeltään Aulikki Eerola eli ainakin monille musiikin harrastajille tuttu nimi.

      Levoton lapsuus...siinä oli sitä jotakin, ellei muisti petä. Tunnelma on tallella.

      Poista
  2. Tirlittan on ihana kirja. Muistan vielä, kun telkkarissa oli Tirlittanista tehty ohjelma lapsille. Minä taas olin se runonlausujatyttö, kiersin runoilemassa vanhuksille äitienpäivänä ja esiinnyin joka juhlassa...nykyisin saan esiintyä joka päivä ja palkinnoksi saan hurmaavia halauksia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole koskaan nähnyt mitään muuta Tirlittanista kuin tämän kirjan. On siitä kai tehty teatteriesityksiäkin.
      Hyvä Mai, sinä harjaantunut esiintyjä! Halaukset ovat parhaita palkintoja. ;)

      Poista
  3. Marjatta, loistava postaus - jälleen! Sopivasti omaa kokemusta ja tunteita, tietoa kirjasta, kirjoittajasta ja juonesta. Ja kuvat sommiteltu kivasti. Opelle täys kymppi. Olet kirjabloggaajien aatelia!

    VastaaPoista
  4. Ihan kylmät väreet meni, kun niin upea kirjoitus ja muistelo siinä samalla. Onpahan muuten aika raju kirja ja tosiaan tuo ettei kirjaa muuten avattu kuin, että itse piti aikuisiällä ymmärtää. Ja tuo kouluhistorian kuvaus oli myös todella hyvä muistutus miten eri aikaa elämme nyt! Mahtavaa, kiitos Marjatta! Mukavaa viikkoa lastenlastesi kanssa ja vinopino värikkäitä (tai mummun värittämiä, hihi!) kirjoja :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alkoi tosissaan himottaa tuo värittäminen. Niitähän on sellaisia aikuisten värityskirjojakin. Ettei vain olisi tuolla hyllyssä yksi ...

      Kiitos bleue toivotuksista. Eiköhän me lueta ja pelailla pikkupoikien kanssa kaiket päivät.

      Poista
  5. Marjatta: niin liikuttava postaus... <3 Kiitos kun jaoit kauniit muistosi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä aloin tuossa kirjaa lukiessa muistaa kaikenlaista. Muistin senkin, miten kovasti pidin koulusta.
      Tämän kirjan kohdalla huomasi, miten eri tavalla lapsi ja aikuinen lukee. Silloin lapsena kiehtoi seikkailu eniten. Muistan, että tunsin oikein kauhua, kun Tirlittan yöpyi yksin ulkona.
      Siihen aikaan 60-luvulla 11-vuotiaat olivat aivan lapsia. Nykyään on otettu käyttöön sana esiteini, kasvetaan nopeammin.

      Poista
  6. Kiehtova postaus! Tirlittan on minullekin, 1980-luvulla syntyneelle, tuttu. Sain kirjan pokkariversion muistaakseni synttärilahjaksi koulukaverilta, luin ja ajattelin, että onpas erikoinen tarina... Nyt muistin, että Tirlittan on luettu myös iltasatuna esikoiselle, kun hän oli suunnilleen neljä- tai viisivuotias.

    Enpä edes aikuisena tajunnut, että kirja kertoo avioerosta! Ja voi pientä Oiva Paloheimoa, kovin raskas elämän alkutaipale hänellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajatella, miten tämä tarina on kestänyt aikaa!

      Ja todellakin, nykyään pienille lapsille luetaan tällaisia kirjoja. Minä luin lapsena kotona aikuisten kirjoja (ei ollut lasten kirjoja), mutta koulussa meitä pidettiin noin 13-vuotiaiksi lapsina. Jotkut taisivat vielä leikkiä nukeillakin. Teini-iän käsite alkoi vasta muotoutua. Ei ollut esim. teinivaatteita ja nuorisomusiikki oli uusi asia. Sitten tuli ryminällä The Beatles ja The Rolling Stones - ja kapinointi!

      Sanopas muuta, voi pientä Oivaa! Hän on käsitellyt orpouttaan hienosti Tirlittanissa.

      Poista
  7. Ihanat muistot, Marjatta! Luin Tirlittanin lapsille viime vuonna, enkä muistanut omasta lapsuudestani kuin jotain värssynpätkiä kirjasta. Uskonnollisuus hätkähdytti, mutta lapset eivät olleet moksiskaan, vaan jännittivät tarinaa.
    Eivätkä he avioeroa miettineet, vaan seikkailua. Minua ahdisti avioerolapsen eksyminen kaikesta - miten tarkkaa psykologiaa Paloheimolta, mutta selittyy noilla hänen omilla elämänvaiheillaan. Kiinnostuin myös hänen muistelmastaan.

    Lastenkirjaviikko on ihana, ja paras tapa viettää sitä on lukea lapsille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne värssyt olivat minullakin jääneet mieleen sieltä yli 50 vuoden takaa - voi miten aika rientää. Silloin lapsena en myöskään kokenut sitä taivaan isän ohjailua muuna kuin täytenä totena eikä sitä varmaan kriitikotkaan kyseenalaistaneet. Nyt uskonnottomaksi itseni kokevana aikuisena se kuulostaa - aikansa tavalta, kuten se neekeri-sanan käyttökin.

      Minä jo tilasin lähikirjastooni Levottoman lapsuuden. En tiedä vaan milloin ehdin lukea kaikki kirjat, jotka houkuttavat.

      Totta puhut, tämä viikko on tärkeä!

      Poista
  8. Hyvä bloggaus ja hyvät huomiot kirjasta.
    *****
    Arvokasta, että tuot esiin näitä oppikouluaikoja, jolloin "kaikki ei ollut ilmaista" eikä kaikki ollut kaikille tarjolla, ja väestö oli koulutuksellisesti epätasa-arvoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kitos Jokke!
      Minä olin ainoa meidän perheen neljästä lapsesta, joka pääsi oppikouluun ja tunnen siitä syyllisyyttä. Monet maalaisisännät säilyttivät mieluummin omaisuutensa metsissä kuin kouluttivat lapsiaan. He ajattelivat, että maanviljelyssä on tulevaisuus ja että lapset jäävät yksi kotitilalle ja muut siihen lähelle kotivävyiksi tai -miniöiksi.

      Poista

Tänään tällaista; kesänviettoa lasten kanssa, luettuja kirjoja, koettuja tunteita

Meillä on mieluisia kesävieraita, S, 10 vuotta, ja pikkuveli K, 7 vuotta.   Autoajelut ovat hyviä hetkiä keskusteluihin. Alla olevan j...