maanantai 16. syyskuuta 2013

Maija Muinonen, Mustat paperit ( 2013 )





Hieno kirja. Hieno tarina. Hieno tyyli.

Tällä kertaa luin pitkään niin lehtikriitikkojen kuin toisten bloggaajien kirjoituksia ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan. Tästä kirjasta on kirjoitettu todella hienosti. Ymmärsin tarinan hieman toisin kuin muut.
 
Nuori nainen, yksinhuoltaja, englanninopettaja Ann Miel sairastaa parantumatonta tautia ja tietää kuolevansa pian. Hän haluaa suunnitella pienen poikansa Lucin elämän oman kuolemansa jälkeen niin täydelliseksi kuin se vain on mahdollista. Hän on jo muuttanut ihanaan merenrantakaupunkiin järjestääkseen lapselleen idyllisen kotikaupungin ja päivettääkseen itsensä kauniiksi ruumiiksi. Hän viettää viimeiset päivänsä kirjoittaen kirjeitä eri henkilöille, eniten Lucille, joka ei aivan vielä osaa lukea.
Lucini, pienoiseni, sipukkainen, söpöläinen, pieni pilvipikkurainen, sinä kasvatkasvatkasvat, sinusta tulee 180 senttimetriä pitkä. Kengänkokosi on 43. Sinusta tulee älykäs ja komea. Sinä elät kaksisataavuotiaaksi, ei ei sittenkään, ainakin viisisataavuotiaaksi sinä elät, osaatko vielä niin pitkälle laskeakaan?

Ann on valinnut pojalleen huoltajat, Rosa-mamman ja Paulin, jotka tulevat tietämään uudesta roolistaan kirjeissä. Ann kuvittelee poikansa elämän, koulut, puolison, lapset, kaiken. Hän menee niin pitkälle äidinrakkaudessaan, että kirjoittaa kiristyskirjeen, jolla pojalle heltiäisi mieluisa - äidin mielestä mieluisa - kesätyöpaikka sitten kun sen aika on. Tämä täydellisyyteen pyrkivä äiti näkee poikansa parhaana kaikista, ylivoimaisena. Hänestä tulee suosittu koulussa ja harrastuspiireissä. Hän on murrosiässä vain pikkiriikkisen hetken pikkuisen törkeä. Silloin äiti järjestää paikalle pelastajat.
Nyt on Luc taas niin mukava, niin hienosti käyttäytyy, taisi olla vähän sellaista nuoren kapinointia, kaikki ajattelevat.

Naapureille, joiden koirasta Luc pitää, Ann kirjoittaa kirjeen, jossa pyytää heitä salaamaan Lucilta Tati-koiran mahdollisen kuoleman ja hankkimaan heti tilalle samanlaisen koiran. Tämä muistuttaa nuoren Buddhan kasvatusta. Hänhän ei saanut kohdata kuolemaa, vaan kuihtuvat kasvitkin vaihdettiin hänen rajatulla liikkumisalueellaan aina tuoreisiin.

Teet kolme väitöskirjaa. Sinusta tulee tutkija. Sinusta tulee lääkäri. Sinusta tulee arkeologi. Sinusta tulee arkistonhoitaja. Sinusta tulee perinnöllisyystutkija. Sinusta tulee merimies. Sinusta tulee hydrologi. Sinusta tulee sellunkeittäjä ja paperikoneenhoitaja.
Sellunkeittäjä? Nyt tuleekin yhtäkkiä mukaan realismi. Myös kuvitelmissa pojan matkailusta esiintyy hyvin tavallinen nuori mies, jonka rinkka häviää ja jolle olut maistuu. Ann haluaa suojelusenkelin tavoin ohjata poikansa askelia.
Käänny risteyksestä oikealle, Luc. Sinä käännyt vasemmalle. Kuljet parikymmentä kilometriä harhaan kun kerran et halua kuunnella äitisi neuvoja.

Tietenkään tällainen äiti ei halua poikansa näkevän itseään rumana ja sairauden runtelemana. Hän ostaa palkkamurhaajan. Hän suunnittelee kävelyretken puistossa pienen poikansa kanssa, jolloin naps - luoti kaataa kauniin äidin, mutta lapsi ei ehdi surra ollenkaan, kun auttajat ovat jo paikalla ja Tati-koira vie Lucin huomion. Annin kuvitelmissa Luc sekä suree häntä, että ei sure, vaan on onnellisin ja hyväosaisin pieni poika maailmassa.

Lopuksi Annin kieli alkaa hajota, ajatus jää kesken, kirjoitukseen tulee toistoja ja pitkiä aukkoja, hourailua. 

Minä luulen, että Ann ei kirjoittanut mitään ohjeistavaa kirjepinoa. Hän ehkä toivoi, että olisi voinut tehdä niin. Hän ajatteli ja haaveili ennen tajunnan menetystä. Niin olisin itse tehnyt - ja tekisin yhä, vaikka lapseni ovat aikuisia. Kyllä vain kaavailisin poikasilleni täydellisen elämän. Luopuminen kaikkein rakkaimmista on liian vaikeaa, siinä tarvitaan kaikkivoipaisia kuvitelmia. Auringonpalvojana haluaisin rantaparatiisiin kuolemaan kuten Ann, mutta palkkamurhaajaa en tilaisi. Aivan varmasti Ann ei luopuisi yhdestäkään päivästä pikkuisensa kanssa. Hän ei  jaksa enää lähteä rannalle Rosa-hoitajan ja Lucin kanssa, vaan käy luopumistaistelua sisätiloissa. Hän haluaisi niin kovasti vielä joskus vierailla poikansa elämässä antamassa ohjeita.
Minä en oikein tiedä pärjäätkö sinä ilman minua vielä Luc. Tulen sisään koputtamatta. Voin ihan hyvin vain seistä hiljaa huoneesi nurkassa. Lupaan etten sano mitään. Voin tarkistaa läksysi. Ja lukea päiväkirjasi. Varmuuden vuoksi.

Jos kielen kauneus ei ole tullut tarpeeksi ilmi edellä lainaamistani kohdista, niin tässä vielä ote, jossa Ann suunnittelee, mitä Rosa kertoisi opettajalle hänestä, kuolleesta äidistä.
Että minä olin hyvä äiti. Että viimeisenä iltanani minä peittelin Lucin niin kuin peitellään talveksi vene. Ettei hänen tulisi kylmä. Ettei tuuli sohisi hänen pieniä luitaan. Ettei hän itkisi.


8 kommenttia:

  1. Olipas kaunista tekstiä ja hieno arvio! Tekee mieli tarttua tähän heti.

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Teksti on kyllä niin kaunista, paikoin proosarunoa.

    Mustat paperit määritelläään ilmeisesti pienoisromaaniksi, sivuja on 167, mutta se tuntuu isommalta. Sitä tekee mieli lukea uudelleen, käydä läpi kauneimpia kohtia.

    Unohdin tuossa postauksessani mainita tekstin vertauskuvallisuuden:elämäkin on täytettävä paperi,ja kirjoitus jää aina kesken.

    Mietin, miksi haluan tulkita tekstin niin, ettei mitään murhatilausta ole ja kirjeet ovat vain Annin päässä. Kai sellainen tulkinta sopii minulle parhaiten.

    VastaaPoista
  3. Kaunista kieltä on arvostelusikin. Luin taas alusta loppuun, vaikka oli "pitkä teksti" kuten Juniorini sanoo. Minusta sopivan pituinen. Äitinä ja mummina ahdistava ja ajatuksia herättävä aihe.

    VastaaPoista
  4. Kiitos! Luin äsken tekstini uudestaan ja liikutuin ihan hirveästi. Oma äitini kuoli, kun olin vielä lapsi, 13-vuotias, ja muistan, miten huolehtivainen hän oli. Ja sitten on nämä omat lapset ja lapsenlapset...kyllä elämä on haikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on kirjan aiheesta tosi henkilökohtainen kokemus. Kirja koskettaa varmaan sinua erityisesti.
      Olen onnellinen, kun Äitimuorini on saanut elää vanhaksi, sillä nyt vasta viimeisen kymmenen vuoden sikana olemme tutustuneet toisiimme uudestaan ja osaan hyväksyä myös äitini virheet.

      Poista
    2. Niin siinä käy. Minä aloin ymmärtää isääni paremmin vasta kun hänestä tuli vanhus. Hän kuoli maaliskuussa ja se ymmmärtäminen on vain vauhdittunut hänen kuolemansa jälkeen.
      Äidistä minulla on idealisoitu kuva mielessäni. Muistan hänestä vain hyvää.

      Poista
  5. Ihan tajuttoman väkevää ja täydellistä♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on! Hienoa, että sinäkin pidät tästä kirjasta. Muinosella on sekä aihe että tyyli hallussaan ja tulos on juuri kuten sanot, väkevää ja täydellistä!

      Poista

Kulttuuriviikonlopun viettoa nuorten kanssa

Käsiohjelman kansi Meillä oli kaksi teini-ikäistä lastenlasta viikonloppuvieraina. Lauantain ohjelmassa oli teatteria ja sunnuntaina k...