Kirjoittaminen on tavallaan vielä kirjoittamattoman
lukemista.
Runon voi sanoa olevan aineellistunut uni, unenjälki
kielessä. Unessa on aina merkitysten latausta. Se koskettaa ja on tärkeä viesti
meistä ja meille. Samoin runo on ladattu merkityksellä, joka syntyy itse
lukemishetkellä. Yhtä vähän kuin uni tarvitsee erityistä "tulkintaa"
ollakseen meille merkityksellinen, yhtä vähän runoa tarvitsee
"ymmärtää" järjen tai logiikan kautta. Hyvä runo koskettaa meitä
usein tavalla, jota meidän ei tarvitse selittää, tai edes ymmärtää.
Kirjallisuudessa ja etenkin runoudessa pätee
paradoksi: silloin kun onnistun olemaan mahdollisimman paljon oma itseni,
persoonallinen, yksityinen ja monipuolisesti avoin, teksti saa voimaa ja
syvyyttä ja on muiden ihmisten jaettavissa. ... Kirjoitan siis itselleni, jotta
tekstini puhuttelisi myös muita.
Kaikki tarinat, kertomukset ja luovat ilmaisumme ovat kertomuksia
meistä itsestämme. Me toistamme samaa tarinaa koko elämämme ajan kehdosta
hautaan.
Näin kirjoittaa lääkäri,
mielenterveyden hoidon kehittäjä, muusikko, kirjailija Claes Andersson. Hän on
kirjoittanut 15 runoteosta, 5 romaania ja 4 tietoteosta. Hän sai 15-vuotiaana
maailmantuskaa potevana, haaveilevana urheilijapoikana käsiinsä André Giden elämäkerran Ellei
vehnänjyvä kuole (1967) ja tiesi siltä istumalta, että hänestä tulee
kirjailija.
Olen lukenut joitakin
kirjoja Anderssonin laajasta tuotannosta. Luova mieli-teos houkuttaa
tutustumaan kirjailijan ajatteluun enemmänkin. Niinpä lähdenkin hakemaan
kirjastosta Gidén kirjan sekä Anderssonin muistelmateoksen Jokainen sydämeni lyönti. Merkintöjä
elämästäni (2010).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti