tiistai 12. toukokuuta 2020

Mitä onni on, lastenkirjan äärellä pohdiskeltua



Camilla Mickwitz julkaisi lastenkirjasarjansa Jasonista ja toisen sarjan Emiliasta Ylelle tekemiensä animaatioiden jälkeen. Jasonit on meillä luettu aivan repaleiksi, mutta Emilia-kirjoista on vielä toisellekin sukupolvelle. Mickwitz on maalannut Emilia-kirjojen kuvat vesiväreillä. Pidän niiden heleistä väreistä ja selkeydestä.
Molemmissa sarjoissa näkyy aikakausi 70-luvun puoliväli - 80-luvun alku sekä värikylläisyydessä että aiheissa, joissa on arkea, yksinhuoltajaperheitä ja usein jotain opettavaista. 

Lapsenlapsi, meidän pienin, on kiintynyt kirjaan Emilia ja onni. Emilia ja isä Oskari kertovat toisilleen satua vuorotellen. Sadussa on tyttö nimeltä Emilia, joka asuu koiransa Oskarin, lehmän, lampaan ja muutaman kanan kanssa maalaistalossa. Näköalakiveltään he näkevät ystävien talot ja niiden kautta kiemurtelevan tien, joka johtaa kauas tuntemattomaan.  


Eräänä päivänä Emila ja Oskari näkevät taivaalla houkuttelevia, säkenöiviä valoja, ja kun Oskari päättelee, että noin hienolta näyttävän täytyy olla se, mitä sanotaan onneksi, niin kaverukset lähtevät tavoittelemaan onnea potkulaudalla. Ohitetuksi tulevat sekä satujen lukemista tarjoava Atte, sämpylöitä leipova Selma, marjapensaidensa keskeltä huuteleva Olli että savihahmojen muovailuun kutsuva Satu. Kun onni sitten osoittautuu uutta limsaa mainostavaksi kioskiksi, jossa joku ihminen heiluttelee maistiaispulloja ja huutaa ... tämä on hyvääkin parempaa, hyvääkin parempaa, niin Emilia päättelee, että jos tuo on onni, niin kaikkea mikä tuntuu hyvältä voidaan kutsua onneksi. Sitten tuleekin kiire tekemään kaikkea sitä, minkä ohi tuli potkituksi pysähtymättä, mutta voi, liian myöhäistä: savi on kuivunut, on menty nukkumaan jne. Kotona Oskari ja Emilia ilahtuvat eläintensä näkemisestä ja nämä ilahtuvat heistä. He kiipeävät kivelleen, kääntävät selkänsä mainosvaloille ja katsovat sen sijaan tähtiä.  

Minua aikuisena tarinan tendenssimäisyys huvittaa ja ärsyttää, mutta ei lasta. Onni on matka ei määränpää ja ihmiset sekä puuhastelut ovat tärkeämpiä kuin mainosten houkutukset, nämä kliseiset jutut. Lapsen mielestä tarinassa on monta hyvääkin parempaa, myös kioski on ihana. 
Parivuotiaana tämä pieni tytöntyllerö, jolle kirjaa nykyään luen (äitienpäivänäkin luin parvekkeella nautiskellen) mietti tuota selitystä onnesta 'kaikkea mikä tuntuu hyvältä' ja totesi: "Miä olen se onni." Niinpä! Hän oli, ja on vieläkin, ihanassa itsekeskeisessä iässä.

Mitä onni on? Olen yhä enemmän sitä mieltä, että siihen kuuluvat erittäin tärkeänä osana toiset ihmiset. Haluaisin juuri nyt kulkea kadulla iloisessa ihmisjoukossa ympärilläni puheensorinaa ja erilaisuutta tai istua elokuvateatterissa yhdessä toisten elokuvaharrastajien kanssa. Olen kyllästynyt patikoimaan autioilla poluilla ja katsomaan elokuvia televisiosta. 

Rikoin äitienpäivänä kahtakin riskiryhmään kuuluvalle yli seitsenkymppiselle suositeltua korona-ajan ohjetta: tapasin lapsenlasta sisätiloissa ja vieläpä halasin. Saahan näitä ohjeita tietysti tulkita ja käyttää järkeään. Kyseinen lapsi vanhempineen on ollut yhtälailla karanteeninomaisissa olosuhteissa kuin itsekin. Vielä ehdin tämän ennen kuin vanhemmat siirtyvät etätöistä työpaikalle ja lapsi menee kaipaamaansa päiväkotiin. Silti on jotenkin syyllinen olo. 
Tiedän myös, miten minulla ei ole syytä marista, koska helppoahan minulla on ollut verrattuna niihin jotka ovat tehneet etätöitä kotona lapsen kiipeillessä hartioilla kesken palaverin tai useamman lapsen huutaessa apua läksyihinsä omien koneittensa ääressä, eikä heilläkään ole ollut työpäivän päätteeksi yhtään enempää kodin ulkopuolisia virkistymismahdollisuuksia, paitsi luonto. 
Ihailen kaikkia, jotka jaksavat jatkaa eristäytymistä ilman alakuloa. Itse olen tässä hieman vajavainen, mutta sitkeä. 
Meidän kirjastokaan ei ole vielä harmikseni auennut. Pääkirjastoon on annettu aikoja, jolloin saa hakea varauksiaan, mutta minä olen varannut kirjani omaan sivukirjastoon, jonka pitäisi aueta myöhemmin toukokuussa. Se on sitten ilon päivä. 




10 kommenttia:

  1. rakas marjatta

    minä haltioituisin tällä hetkellä jo pelkästään ihmisten ilmoista. siis kaikista niistä paikoista, joissa ihmiset kävelevät yksin, kaksin, perheittäin; työntävät lastenvaunuja, ulkoiluttavat koiria. väkeä olisi liikkeellä pyörillä, potkulaudoilla, skeittilaudoilla, rullaluistimin. ja jos ihmisvilinä alkaisi kyllästyttää, voisi kääntää sille selkänsä ja keskittyä omiin asioihinsa. olisi se luksukselta tuntuvan valinnan mahdollisuus, joka nyt puuttuu.

    olen kyllä laistanut joistakin säännöistä. viime viikolla kävin turussa aurajoen rannassa eväsretkellä. kirjastosillan partaalla olevalla penkillä istui nainen kirjoittamassa kirjettä; naapuripenkillä mieskaksikko kävi liikeneuvottelua. kauempana joku tuijotti puhelinta, joku taas vettä.

    yksi skeittaaja testasi kuvioita cafe artin edessä. kun kuviot eivät oikein ottaneet onnistuakseen, suusta kuului matala sähähdys: ssssaatana.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 'Olla ihmisten ilmoilla' on hieno sanonta. Nyt kun se yhteinen ilma on ollut vähän aikaa kartettavaa, huomaan, miten tärkeää se on. Se on jotain niin itsestäänselvää, ettei sen menettäminen ole edes tullut mieleen.

      Kun lähdin ensimmäisen kerran ihmisten ilmoille tässä eristyksen aikana, apteekkiin, niin en edes heti muistanut pankkikorttini numeroa. Yhtenä päivänä ehdotin Untolle, että metsäpolkujen sijaan menisimme Kouvolan keskustaan kävelemään ja katselemaan näyteikkunoita. No, menimmehän me, mutta kävelykatu ei ollut entisenlainen. Aurinko paistoi ihanasti ja siellä oli jo avattu kaksi jäätelökioskia. Nautiskelin kevään ensimmäisen jäätelötötterön. Tunnelma vain oli halju, koska ihmiset olivat jossain muualla.
      Meillä Kouvolassa ollaan niin varovaisia, että koululaisistakin oli heti 15 prosenttia ilmoittanut jäävänsä kotiin loppukevääksi ja luku ehkä nousee.

      Tässä meidän taajamassa Myllykoskella tallusteli karhu toissailtana, ihan omakotitalojen välissä ja siinä metsässä, missä minulla on tapana kävellä. Kun ihmiset hiljenevät, niin eläimet tulevat esiin. Olihan Thaimaan rantavesissäkin nähty uhanalaisten merilehmien lauma, ja linnut laulavat kovempaa, ei vain se, että me kuulemme ne paremmin, kun ei ole niin paljon liikennettä ym. elämänmenoa, vaan ne ovat todella intoutuneet konsertoimaan vahvemmin.

      Minulla tuli mieleen tuosta 'ihmisten ilmoilla'-sanonnasta toinen kuvaava sanonta 'tuulella käyvä'. Tuntuu, että olen nyt sellainen mielialoiltani. Ei kai siihen muuta lääkettä kuin etsiytyä enemmän ihmisten ilmoille.

      Kiiitos inspiroivasta kommentistasi, meri. ♥

      Poista
  2. Jännä miten lapset usein haluavat, että luetaan sitä yhtä ja samaa kirjaa, eivätkä kaipaa vaihtelua samaan tapaan kuin aikuiset. Lapseni pitivät Pupu Tupuna -kirjoista, jotka olivat meistä ärsyttäviä ja heidän isänsä sanoi kirjoittavansa kirjan nimeltään Pupu Tupuna kilon paloina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, ja aina pitää lukea samoin äänenpainoin. Meidän pikkuinen haluaa, että lukijan välihuomautuksetkin ovat samoja. Hän käskee "Sano ooh Mummi" tai "Vaari, sano olipas se". Hän käsikirjoittaa meille puheenvuoroja myös leikkikentällä. Kun keinu heilahtaa korkealle, pitää ihastella kauhunsekaisin äänenpainoin aina samalla tavalla.

      Pupu Tupunoita on meilläkin pitkä rivi ja ovat suosittuja toisessa sukupolvessa. Niin ärsyttävän opettavaisia, aikuisen mielestä. Toinen samanlainen sarja on Miina ja Manu -kirjat. Niissä on hassuja käänteisiä sanajärjestyksiä ja kliseinen näkemys sukupuolista. Manu on kömpelö mokaaja ja Miina osaa kaiken paremmin. Manun pullapitko on outo läjä, kuin mustekala ja Miinan sievä kuin pikkutytön letti. Laitoin pahimpia sivuun yhden lukukerran jälkeen.

      Poista
  3. Voi annetaan lasten valita itse kirjat, joista he pitävät, niinhän me itsekin teemme. Rakastan lukea lapsille kirjoja ja Mickwitzin kirjat ovat ihania.

    Minulla oli tasan yksi oma kirja ennen koulua ja se kirja oli oikea aarreaitta, jonka avulla opettelin lukemaan ja kirjoittamaan. Sain sen tädiltäni lahjaksi. Äidillä oli kyllä kirjahyllyt täynnä omia kirjoja, sillä hän luki aina, kun mahdollista. Veljen mennessä kouluun sain luettavaksi hänen koulukirjansa. Kun itse aloitin koulunkäynnin, opettaja vei minut kirjastoon ja lainasimme minulle satukirjoja tunnille, ja siitä alkoi rakkaus kirjastoihin ja niiden aarteisiin.

    Maanantaina sain ensimmäiset varaukset kirjastosta. Olen onnellinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin tehdään, niin paljon kuin voimme. Lapsethan ovat aina aikuisten armoilla, lukevat ja katselevat sitä, mihin pääsevät käsiksi, mitä kotiin ostetaan tai lainataan.
      Meillä on pitkä rivi lasten kuvakirjoja kirjahyllyn alimmalla tasolla. Lapset ovat kulkeneet sitä hyllynsivua kuin kirjastossa, ja näyttää siltä, että he löytävät aina omat suosikkinsa, usein ne samat, värikkäät ja huumoripitoiset, joissa on juuri sopivasti jännitystä. Voisi melkein poistaa ne, mitkä eivät ole kenellekään maistuneet.

      Sinä onnekas, pääset kirjastoon!
      Minä sain äitienpäivälahjaksi kaksi kirjaa. Jospa ne riittävät lahjakaappiin unohtuneiden kanssa siihen asti, kun kirjasto päästää minut hakemaan varaukseni. Kurkkasin, että kahta romaania ollaan taas kuljettamassa minulle tuohon omaan kirjastooni kivenheiton päähän, olisko niitä kirjoja jo 13 tai 14 odottamassa. Tekee mieli murtautua sinne... please, let me in!

      Poista
  4. M
    äsken loppui siellä Preerialla jakso 'Kun äiti on poissa'. https://areena.yle.fi/1-747677

    Sijais-äiti Edwards oli liemessä kolmen tyttären kanssa. Olisi iltasatukin pitänyt pienimmälle lukea, vaan kun lukutaito puuttui kummaltakin.

    Mikäs meidän lukutaitoisten viihdyttää lapsenlapsia, jos vain malttaisivat asettua unitilalleen. Luettavasta ei pulaa. Vaikka voisi kai sitä yrittää päivälläkin kertoa kertomuksia.

    Eino Leinolta on muuten kuulemani mukaan ilmestynyt aikoinaan lapsille karhukertomus, vrt. Myllykosken karhu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, tuollaistakin on Eino Leino kirjoittanut.
      Mylsän karhu oli ollut suuri nähtävyys. Poliisien työtä nallen karkottamisessa oli oikein haitannut ihmiset, joita oli tullut töllöttämääm ihmettä sekä autolla että jalan. Siinähän minullekin olisi ollut vaihtelua...

      Meillä Unto-Vaari on kertonut isommille lastenlapsille iltasaduiksi tosikertomuksia lapsuudestaan. Minäkin olen ihmetellyt mitä kaikkea jännittävää ja vaarallista hänelle on tapahtunut ja yhtään ei ole kai keksinyt omasta päästään, vaan kaikki on totisinta totta. Nykylapsillehan 50-luku tavaroineen ja puutteineen on kuin fantasiamaailmaa.

      Aion aloittaa Ingallsin perheen seuraamisen Areenasta ekajaksoista. Muistaakseni olen tallentanut sen pilotin.

      Poista
    2. M
      vilkasepa tuonne: https://www.kainuuneinoleinoseura.fi/anekdootteja-leinosta/surullinen-mesikammen/

      Poista
    3. Oi, Mesikämmen ja vielä surullinen. Suomalaisissa saduissa ja perinteisissä lastenlauluissa on usein ääretöntä haikeutta, ajatellaan vaikka sitä 'Pii pii pikkuinen lintu'.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...