Huumorista

Kuva on perhealbumista 80-luvulta

Tänään tapahtui pieni tapahtumasarja, tilannehuumoria, joka sai minut ajattelemaan, että olisko itselle nauraminen yhdessä sitä palkitsevinta huumorin lajia. 

Huomasin lähikaupan kassajonossa seisoessani, että toisen lenkkarini nauhat lojuivat auki pitkin lattiaa. Edelläni oleva asiakas oli jo kohta maksamassa ja minun tavarani valmiina hihnalla, mutta päättelin, että paras solmia ne nauhat nyt äkkiä, kumarruin. 

- Moooi...

- Moi, täällä minä oon, lattian rajassa, solmimassa kengännauhoja.
- Joo, hyvähän ne on solmia.
Nousin ylös, jee.
-  Aattelin vaan, että paras solmia ne nyt, etten unohda tavaroita pakatessa ja sitte kompastun tossa lattialla ja saatte soittaa ambulanssin ja...
- Niin, ja mikäs se tämä on?
Takanani seisova herrasmies riiputtaa maasta nostamaansa lokeroavainta. 
- Ooi, kiitos. Ai jaa, se putos. Mulla taitaa ollakin oikea epäonnen päivä, hih heh.... 
Näppäilen höpöttäessäni tunnuslukua laitteeseen.

- Mitäh, väärä pin. He heh hee. 
Siinä vaiheessa nauroimme jo kaikki, kassapoika, toiset asiakkaat jonossa ja tyrijä itse ihan mahanpohjanaurua.
- Hei kuulkaa, toivottavasti selviän kotiin ilman isompia vammoja. 

Tuli ihan lämpöinen olo. Ajatella, minä hauskutin. Varmaan stand-up-koomikolla on upea tunne, kun saa onnistuessaan salillisen ihmísiä nauramaan.

Toiseksi parasta naurua on ehkä sellainen, kun hyvässä seurassa muistellaan jotain hauskaa ja joku keksii siihen jotain lisää ja joku panee vielä paremmaksi ja lopuksi kaikki vääntelehtivät yhteisessä ilossa. 

Ilkeä nauru on sitä, kun nauretaan toisille tai jopa jollekin samassa porukassa olevalle.
Kaikkein viisainta on ottaa huumorin kohteeksi itsensä tai jokin fiktiivinen olento. Olen ollut joskus seurassa, jossa nauretaan jollekin ihmisryhmälle, olettaen että kohde on kaikkien mielestä naurettava, ja minä olen ollut eri mieltä, mutta en ole halunnut olla epäkohtelias vaan olen hymyillyt valjusti mukana. Ikävä tilanne.

Huumori on tärkeää elämässä, koska se helpottaa elämistä ja rentouttaa, mutta sen tuottaminen ei ole helppoa. 
Huumori on sekä kirjallisuudessa että elokuvassa ehkä vaikein laji. Olennaista on rytmitys. 
Minunkin kauppakohelluksessani oli rytmi, jota en saa täysin tuossa dialogissani esiin. Kaikki kävi nopeasti. Teksti "väärä pin" ilmestyi juuri kun olin sanomassa "oikea epäonnen päivä". 

Tärkeää on myös, että naurun kohde on sellainen, että hänelle voi nauraa ja hän nauraa itse edellä ja mukana.
Jos olisin vanhempi ja kömpelömpi, huumori olisi tässä tilanteessa mahdotonta. Minua ei nähtäisi koomisena vaan säälittävänä, mutta minähän olen - vielä - tämmöinen simpsakka ja notkea multitaskaaja. (Hih!)
Entä jos olisin lapsi, vammainen tai huonosti suomea puhuva ulkomaalainen? Ei puhettakaan, että tilanne naurattaisi, ellei mokailija itse näyttäisi hyvin voimakkaasti, että saa nauraa. 
Entä jos olisin tosikko enkä olisi nähnyt tilanteessa mitään koomista? Kaikki olisivat pidättäneet nauruaan ja minä olisin katsellut heitä paheksuvasti tai luikkinut nolona pois tilanteesta.

Huumori on hyvin väärinymmärrykselle altista ja sävyjen sanelemaa. Sen kanssa epäonnistuu helposti. 

Joskus vastustamaton nauru purkautuu ulos tilanteissa, joissa ei saisi nauraa -
joku kaatua kupsahtaa ja se vain näyttää niin koomiselta. Kaatuja itsekin on ensimmäiseksi huolissaan siitä, näyttikö hassulta ja näkyikö alushousut.

Muistan kouluajalta tilanteita, joissa me oppilaat seisomme kuuntelemassa päivänavausta, aamuhartauksia ne silloin olivat, ja koko rivi hytkyy pidätetystä naurusta. Koulun lähellä oli maalaistalo, jonka isäntä hätyytettiin usein sijaiseksi ja hän piti myös mielellään aamuhartauden, aina saman, tarinan ahkerista muurahaisista. Kaikki opettajat seisoivat edessä rivissä ja rehtori mulkoili meitä kasvatettaviaan kotkan katseella. "Ahkerat pikku muurahaiset... ". En uskaltanut katsoa ketään, purin huultani, painoin kynsillä kämmeniä, puristin jalat ristiin. Opettajien on täytynyt nähdä meidän tukala ja huvittava tilamme. Ihmettelen, ettei heille kellekään tullut nauruhepulia näissä tilanteissa. Ehkä tulikin, en uskaltanut katsoa. 

Eräs tuttu pariskunta menetti lapsensa hyvin traagisesti. He olivat molemmat sairauslomalla lapsen äkkikuoleman jälkeen ja istuivat saunassa, jos vaikka saunominen helpottaisi oloa. Jompi kumpi alkoi matkia silloin telkkarissa menevän Hymyhuulet sarjan Aki ja Turo -teinipoikia hokemalla "auts-töks-töks" ja tämä absurdi ja jotenkin sopimaton teko sai heidät remahtamaan nauruun, joka sitten muuttui itkuksi tietenkin.

Nauru ja itku ovatkin lähellä toisiaan. Olen huomannut sen joskus vitsaillessani kipeästä muistosta. Kipeät asiathan kestää parhaiten, kun ne näkee huumorin läpi, mutta siellä pohjalla on paljon surua. 
 
Monissa parhaista muistelmissa on juuri huumorinäkökulma, voi minua ja meitä. 

Usein kirjoista kirjoittaessani unohdan huumorin. Käsittelen kirjan kieltä ja rakennetta, kehun dialogia ja pohdin mikä on kirjan sanoma minulle, mutta vasta kommenteissa muistan - ai niin, kirjassahan on myös hienoa huumoria. 
Mistä tämä unohdus kertoo? Onko huumori vähemmän arvostettua kuin asia? 

PS
Koitin etsiä kuvia tähän kirjoitukseeni. Aina tuli vastaan ei voi, kun on ne tekijänoikeudet (kirjojen kuvat) ja ei voi, kun on ne somen vaarat (henkilökuvat).
Somen viaton aika on mennyt. Harmi. Mutta - koitetaan ottaa sekin huumorilla.