Saman auringon alla

 

Kävelyreittini varrelta Myllykosken Koivusaaresta

Olen lueskellut uudelleen sieltä täältä joskus antikvariaatista ostamaani Mika Waltarin vuonna 1948 ilmestynyttä matkakirjaa Lähdin Istanbuliin. Waltari kirjoittaa kiehtovasti sodanjälkeisestä Euroopasta ja silloisen matkustamisen hankaluuksista. Kirja on harvinaisen upeaa, pohdiskelevaa kulttuurireportaasia ja aika on tehnyt siitä myös historiallisesti arvokkaan. 

Kaiken värikkään ja elämyksellisen ohessa matkailija Waltari lepää välillä puistoissa, katselee ohikulkevia ihmisiä ja kirjoittaa runoja plataanien kuoriin. 
Hän tulee myös verranneeksi katselemaansa itämaista elämää omaan länsimaiseen, mikä minusta on erityisen kiinnostavaa, koska hänen kuvaamaansa itämaista verkkaisuuttahan ei kovin paljon enää Turkista löydä.

Leikki leikkinä, mutta ajatteleva ihminen ei voi välttää epäilystä, että länsimainen teknillinen ja sosiaalinen kehitys on johtanut ihmisen tiettyyn epämukavuuden ja pakonalaisuuden tuntoon suhteessa työhön ja yhteiskuntaan. Ruotsi on työtehon ja teknillisen edistyksen johtavia maita Euroopassa, mutta tuloksena on tuskaneuroosin hallitseva asema 40-luvun nuoren kirjailijapolven aiheiden valinnassa. Jo kysymys siitä, että vapaa-aikojen vietosta on tullut sosiaalinen ongelma, johon keksitään erilaisia ratkaisuja, osoittaa, että joko ihmisessä tai järjestelmässä on jotakin vikaa.

Pakostakin tulee mieleen Jerusalemin kuningas Salomonin pohdiskelut Vanhan Testamentin Saarnaajan kirjassa.
Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos jotakin on, josta sanotaan: "Katso, tämä on uutta", niin on sitä kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä. 

Niin. 

Mikä mahtaakaan olla suosituimpia aiheita meidän aikamme nuorten kirjailijoiden romaaneissa? Mututuntumalla sanoisin, että paha olo. Entä HS:n Lauantai-liitteessä? Veikkaan ruokaohjeiden ohella mielenterveyden häiriöitä. 

Mikä määrä sääntelyä ja ohjausta on ihmiselle hyväksi? Milloin hän menettää yksilöllisen vastuullisuuden tunteen ja muuttuu laumaihmiseksi?
Ja milloin ohjantaa on liian vähän, niin että ihmiset alkavat käsitellä pelottavaa vapauttaan ja orpouden tunnettaan asettamalla toisilleen tiukkoja sopivaisuuden rajoja - ja taas ollaan laumoissa, joita nykyään myös kupliksi kutsutaan. 

Mökin keittiön pitsiverho on ollut ikkunassa
jo 60-luvulla. En vaihda sitä mihinkään
modernimpaan. 

Hajanaisia ajatuksia kesän hiipuessa kohti syksyä

Tänään 8.9. 2024 on kesän 69. hellepäivä Suomen kesässä, vuonna 1961 alkaneen mittaushistorian ennätys. Edellinen ennätys on vuodelta 2002, jolloin hellettä oli kolme päivää vähemmän. Helteeksi lasketaan se, että päivän aikana on mitattu 25,1 celsiusastetta tai enemmän.
Tänään on myös syyskuun hellepäivien ennätys, kuusi päivää (tähän mennessä), edellinen, viisi päivää, mitattiin vuonna 1968. 

Kävimme Kouvola Cityssä kirppiksellä, jäätelöllä ja Ratamon Terveysmetsässä, joka on lyhyt taidetta sisältävä puistomainen metsäpolku, jossa on hyvä työnnellä pyörätuolilla vaikka sairaalassa olevaa läheistä. Ihana tunnelma, kivoja levähdyspaikkoja ja rehevää metsää kaikkine tuoksuineen. 

Saimme osavoiton Ratamokeskuksen yöpäivystystaistelussa. Yöpäivystys pysyy, mutta kahden lääkärin, yleislääkärin ja akuuttilääkärin, sijaan saamme pitää vain yhden lääkärin öisin. Eiköhän tämä tarkoita sitä, että heikoimmassa kunnossa olevat tapaturmapotilaat joudutaan kuljettamaan Kotkan keskussairaalaan, joka ruuhkautuu. Meillähän on ollut enemmän päivystyskäyntejä kuin Kotkassa ja toimiva työnjako akuuttihoidon osalta. Harmi, että se ei saa jatkua. On kerrottu, että infarktipotilaiden liuotushoidot sentään toimivat kuten ennenkin. Tuntuu, että pääsimme hopealle, ja onhan hopeasijakin hyvä.
Kansalaisliike Tätä me emme purematta niele aloitti protestin heti kun saimme tietää leikkaussuunnitelmasta. Hallituksen työryhmän laskut säästöistä tuntuivat mahdottomilta eikä hyvinvointialueeltamme oltu kysytty mitään. Poliitikkomme tekivät sitten oman osansa, kuten pitikin. 

25.8. kokoonnuimme kolmanteen mielenilmaukseemme,
jossa muodostimme ringin Ratamon ympäri.
 

Ostin kirppikseltä kannun ja uuden kahvimukin, joilla saan kesän jatkumaan läpi pimeän talven. Kannu on tsekkiläistä posliinia. Mukin alaosassa lukee Lena Boije. Googlasin nimen ja sain selville, että Boije on ruotsalainen vuonna 1944 syntynyt suunnittelija, jonka kukkia on niin tekstiileissä kuin astioissakin. 

K-kaupassa oli tuoreita mansikoita. Kesän toinen satoko? Suomessa!
Väkisinkin ajatus kääntyy murehtimaan sitä, että monet maailman hedelmällisimmistä alueista ovat käymässä liian kuumiksi ja kuiviksi millekään viljelylle ja ihmisille elää. 

Tänään on kansainvälinen Lukutaitopäivä.
Lukutaitoisten osuus on kasvanut kaiken aikaa, mutta alueelliset erot ovat edelleen suuria.
Nuorista 15 - 24 -vuotiaista osaa lukea noin 92%, mikä kuulostaa aika hyvältä. Niitä kahdeksaa prosenttia, jotka ovat jääneet varmaan monella tapaa osattomiksi, pitäisi auttaa, koska lukeminen on avain eteenpäin rikkaampaan elämään. 

Olen lukenut viimeksi sodankyläläisen, tänä kesänä menehtyneen Anna-Liisa Haakanan romaanin Lintu, lintunen (1991). Haakana kirjoitti aluksi seitsemän nuortenkirjaa, ja sen jälkeen myös aikuisten romaaneja. Lintu, lintunen (1991) on hänen toinen aikuisten romaaninsa.
Haakanan aiheena on usein naisen osa. 
Tässä kirjassa on kuvattu upeasti pienen tytön eläytymistä hänelle kerrottuihin tarinoihin. Pienen mierolaispojan kohtalo saa hänet asettumaan hankeen kuolemaan. Kun hänet löydetään makaamasta tien vierestä silmät kiinni, kädet somasti rinnalla ja kysytään, miksi hän siinä makaa, hän ymmärtää, että kaikki eivät tajua sitä kuoleman kauneutta, minkä hän on iltasadussa kokenut.

Menkää pois, tyttö sanoo. - Menkää pois. Minä kuolen nyt, minä olen pieni mierolainen.

Sama herkkä tyttö saa myöhemmin migreenikohtauksia aikuisten maailmanloppupuheitten vuoksi ja kuultuaan Jeesuksen haavojen ilmestymisestä joittenkin ihmisten käsiin ja jalkoihin hän alkaa tutkia pakonomaisesti, onko saanut stigmoja. Pakkohan juuri hänen on niitä saada, pahuutensa vuoksi. 

Vielä myöhemmin sama tyttö hullaantuu omasta kauneudestaan ja haluttavuudestaan, niin että unohtaa vaarat ja kokeneempien neuvot. Silti hän ei koskaan antaisi pois kerran kokemaansa suurta rakkautta. 
Pidän kirjan romantiikasta ja vahvasta intohimon kuvauksesta. 

 

    Hän kuoli pari vuotta sitten keuhkosyöpään. Kun siitä kuulin, tiesin, että olin koskettanut hänen sisintään kuoleman sormin, istuttanut kaikella kiihkollani kalman hänen kylkiluittensa alle. Ja vaikka emme koskaan enää tavanneet, saamaansa lahjaa hän ei voinut heittää pois, muistoa minusta hän kantoi mukanaan kuin arpea, sinistä kukkaa, lemmikkiään.
    Minä se olin. 

Viime aikoina olen lukenut myös näitä:

Kahden ylimmän kirjan kirjoittaja Reeta Paakkinen on Suomen ja Turkin kaksoiskansalainen, toimittaja, joka on asunut suurimman osan aikuiselämäänsä Turkissa, Kyproksella ja Kreikassa. Hänen kirjansa ovat erittäin kiinnostavia ja samalla tavalla ruohonjuuritasolta elämää tarkastelevia kuin oli eräällä Turkissa asuvalla Petralla, joka piti muutama vuosi sitten blogia Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä. Blogi päättyi kun monikulttuuurinen perhe muutti Suomeen.

Luulin ensin, että Petra olisi kirjoittanut nämä kirjat. Molemmat naiset kuvaavat samoja asioita, mm Turkissa yleistä ilmiötä "mahalle baskisi", naapuruustopaine, joka pakottaa esim. salaamaan avosuhteessa elämisen.

Muistan edellisiltä Turkin lomiltani, että siellä kaikki juttelevat lapsille ja koskettelevat heitä, pörröttävät tukkaa ja halailevat. Toivottavasti se kauhea varominen ja kosketuksen kieltäminen, mikä meillä vallitsee, ei ole levinnyt sinne.   
Ehkä en tulevalla matkallani (lokakuussa vasta) koe aivan yhtä hurmioituneita hetkiä kuin Mika Waltari lähes 80-vuotta sitten, mutta toivottavasti jotain samansuuntaista. 

Waltari kirjoitti Istanbulista lähtiessään runon kaupungille:

Marmaramerestä 
hurmasta kuuma on pää.
pisara verestä
kukkana tänne jää, 
kukkana kuumana 
kauniille povelles.
hehkuna, huumana
kolkutan ovelles.

Vain kolme kuvaa - s niin kuin syyskuu

Ensimmäisenä s-alkuisista sanoista mieleeni tulee lähimpien nimiä, siskot, sydämellisyys, sivistys, söpöys, sivullisuus, syvällisyys, sisin, salaisuudet, sadut, sisuuntuminen, sinisyys... siniset vaarat ja siniset ajatukset... sametti. Kuvitusta näille? Ehkä jotain muuta helpommin kuvina ilmaistavaa. 

1. SYKSY

Syksyssä rakastan värejä ja lämpimien syksyjen rikkautta. Kun kesän kukkaistutukset alkavat valua kadulle ja kaikki on luonnossa runsasta ja rönsyävää, tuntuu kuin olisi jossain etelämpänä. Kylmät ja viimaiset syksyt ovat kauheita tylyydessään. Tämä syksy on ollut parhaita, huomiseksi ja ylihuomiseksi on luvassa helleasteita, ehkä vielä perjantaiksikin. Iltaisin on suloista, kun päivällä valoa kerännyt aurinkokennolamppu syttyy parvekkeella ja luen hyvää kirjaa sohvalla. Talvikaan ei pelota, kun syksy on pitkä ja muutos kylmään aikaan loiva. 

2. SANOMALEHDET

Olen aina pitänyt sanomalehdistä. Kun Kouvolan Sanomat lopetti jokin aika sitten printatun sunnuntailehden, niin myös sunnuntain Helsingin Sanomat alettiin jakaa meillä vasta maanantaiaamuna.
Mieheni lukee sunnuntaina lehdet verkosta näköislehtinä ja yritti minullekin mainostaa miten helppoa on suurentaa haluamansa jutut ja tuijotella niitä läppäriltä. Tiedän, mutta kun se e i  o l e  s a m a. Minä luenkin sunnuntain aamukahvilla mieluummin kirjoja kuin katselen lehtiä ruuduilta, jotain otsikoita tosin vilkaisen puhelimesta. Maanantaiaamu onkin sitten minulle kunnon lehtiaamu ja hyvä startti viikkoon. 
Luen myös paljon aikauslehtiä, kotiin tilattuina ja kirjastossa.

Kunpa lehdet ja kirjastot säilyisivät yhtä kauan kuin minäkin. Hei, hallituksen saksijat - nämä ovat jokapäiväistä kulttuurin leipäämme! 

3. STEINBECK

Steinbeck (John Steinbeck, kiinnostavaa miten joistain kirjailijoista käytetään vain sukunimeä - Hemingway, mutta J.D.Salinger) on yksi niitä kirjailijoita, jonka teosten lukeminen johdatteli minua nuorena amerikkalaisen kirjallisuuden pariin.
Kasasin kuvaan omasta hyllystä sieltä löytyvät Steinbeckin kirjat ja hämmästyin: kasan kolme ylintä on lukioaikana ostamiani (merkkasin silloin aina kirjan alkulehdille sen vuoden, jolloin hankin kirjan). Helmi luettiin yhteisenä, siitä keskusteltiin ja ehkä kirjoitettiinkin, The Red Pony olen ostanut muuten (eihän me kai luettu englannin tunnilla romaaneja?), samoin Keltaisen kirjaston Taipumaton tahto on koulukurssien ulkopuolelta. Opettaja varmaan innosti Steinbeckin lukijaksi.
Ai mikä hämmästytti - no se, että enhän minä niin köyhä nuori ole ollutkaan kuin muistan! Silloin piti oppikouluun menijän ostaa kaikki koulukirjat ja koulutarvikkeet 11-vuotiaasta 18-vuotiaaksi. Perheillä oli tili kirjakauppaan. Meillä oli köyhää - ja minä ostin ylimääräisiäkin kirjoja!
Keräsin varmaan vaihtorahat bussilippuostoista ja säästin isoäidiltäni saamat munkkirahat. Koulussa ei ollut ruokalaa ja meillä samalla bussilla kulkevilla oli tapana viettää aikaa baarissa. Joku osti aina joskus munkin, niin että saimme olla siellä - minä en. Pidin itseäni kurissa, kun ei kukaan muu pitänyt. Ehkä. Päättelen näin. Olisipa hauska päästä aikamatkalle omaan lapsuuteen ja saada todeta, mikä niissä muistoissa on totta, mikä matkan varrella keksittyä. 

                                       -------

Vain kolme kuvaa -haaste on bloggaaja Kristiina K:n alkuunpanema. Hän myös kerää kunkin kuun kirjoituksia, mutta tässä kuussa ei ole tainnut vielä kukaan muu kirjoittaakaan - olenpas minä aikainen. Laitan linkin koosteeseen myöhemmin. 

 - Ja tässä se on (klik).