keskiviikko 10. elokuuta 2022

Sheila Kohler, Once We Were Sisters - yksityinen tragedia vahvan yhteiskunnallisen teoksen alkusysäyksenä




Taas uusi kirjailijatuttavuus! Sheila Kohler syntyi Etelä-Afrikan Johannesburgissa vuonna 1941, eli ylellisen lapsuuden ja lähti 17-vuotiaana Ranskaan opiskelemaan ajatellen, että löytää itsensä parhaiten irtautuessaan täysin kasvuympäristöstään uudessa miljöössä vieraan kielen ympäröimänä. 
Ranskasta hän muutti USA:han palaten omaan kieleensä. Hän toimi Princetonin yliopiston opettajana ja kirjoitti työnsä ohella toistakymmentä kaunokirjallista teosta ja vuonna 2017 elämäkerrallisen teoksen Once We Were Sisters, jossa hän selittää kirjojensa taustaa ja kirjoittamisensa motiivia.
Laitoin tarkoituksella alkukuvan isona, niin että mainostekstit näkyvät. Tällä kertaa ne nimittäin pitävät täysin paikkansa. 
Muistan, miten katseeni nauliutui yläreunan nimeen jossain kirjakaupassa muutama vuosi sitten: mitä, onko Coetzee kirjoittanut tällaisenkin kirjan! Sitten hoksasin, että hän, itsekin eteläafrikkalaistaustaisena ja maataan paljon kritisoineena, suosittelee tätä kirjaa. Runsas ja kipeä muistelma. Luin kirjan silloin ja nyt uudelleen huomioni kiinnittyessä tällä kertaa osittain eri asioihin. 

Ensimmäisellä lukukerralla kiinnitin eniten huomiota traagiseen tapahtumaan, joka on varmaan ollut kohu-uutinen aikanaan. Menestynyt sydänkirurgi ajaa autonsa ulos tieltä ohjaten sen niin, että vieressä istuvan vaimon puoli autosta törmää päin puuta. Hän aiheuttaa nuoren vaimonsa, kuuden lapsen äidin, kuoleman itsekin loukkaantuen. Ja mitä tapahtuu - syytettä ei nosteta. Jopa sukulaiset muualle muuttanutta siskoa lukuunottamatta ovat sitä mieltä, että ei kannata nostaa meteliä. Mies on uraauurtavassa sydämensiirtoryhmässä, arvostettu henkilö, ja - ennen kaikkea  - paikkana on Etelä-Afrikka, jossa sivistynyt, varakas mies voi pakottaa ryhmän mustia palvelijoitaan pitämään vaimosta kiinni piestessään tätä, koska "master" on stressaantunut ja koska kotona ei ole tarpeeksi siistiä tai siksi että "mistress" on tanssinut juhlissa liian onnellisena. Syynä voi olla myös miehen demonit, joista vaimo on päässyt perille. Sen ajan Etelä-Afrikassa vaimo ei ota eroa, koska avioliitto on hänen päämääränsä ja elinkeinonsa.
Tässä avioliitossa kuitenkin vaimo on se, jolla on paljon perittyä omaisuutta. Hänen ei tarvitsisi taloudellisista syistä sietää väkivaltaista miestä, jolla kaiken muun pahuuden lisäksi on jopa syyte kollegansa pikkupojan hyväksikäytöstä. 
Vastuullinen työ ja sen aiheuttama stressi ei saa olla mikään puolustus huonolle käyttäytymiselle.   

When I tell Mother I would like to be independent, to  find meaningful work, she stares at me blankly and says  with genuine surprise, "What on earth would you want to  work for dear?" Much of her life has been a successful struggle to avoid any work. 

Voin kertoa juonen ilman mitään juonenpaljastusvaroituksia, koska kirjailijakin kertoo sen jo prologissa. 
Hän pohtii, miksi he eivät välittäneet ennusmerkeistä, hankkineet vaikka turvamiestä sisarelle varakkaita kun ovat. Oliko syynä siskosten uskonnollisen koulun kasvatus, jossa opetettiin turhia asioita ja neuvottiin sietämään ja antamaan loputtomasti anteeksi, vai oliko suurin syy Etelä-Afrikan levoton ja myrkyttynyt yhteiskunta? 
Äiti kertoi Sheilalle, että mies hakkaa Maxinea, kunnes tämä on "black-and-blue", mutta ainoa, mihin äiti kykeni, oli puristaa kätensä salaa nyrkkiin. 
Perheen isä oli kuollut aikaisin, kuten niin monet uraa luovat miehet silloisessa Etelä-Afrikassa. Kohler toteaa, että isää tuskin näki.
Miehet lähtivät aikaisin aamulla töihin limusiineillaan tienaamaan rahaa vaimon tuhlattavaksi. Vaimot vetelehtivät kotona ja tapasivat ystävättäriään palvelijoiden armeijan tehdessä kaikki työt. Naiset lähtivät usein myös lastensa ja palvelijoiden kanssa lomamatkoille ja saattoivat asua kuukausia Euroopassa ulkomaan lukaaleissaan.    

Kannen kuvassa vasemmalla on Maxine ja oikealla Sheila May, joka on kirjoissaan halunnut säilyttää English rose -tyyppisellä tavalla suloisen isosiskonsa muiston.

In story after story I conjure up my sister in various disguises, as well as other figures from  our past. Her bright image leads me onward like a candle in the night. Again and again in various forms and shapes I write her story, colored by my own feelings of love and guilt.

Tällä kertaa lukiessani Sheila Kohlerin elämästä kiinnostuin erityisesti siitä, miten hän oli sijoittanut sisarensa eri hahmoihin, vaikka en ole (vielä... luen kyllä jotain) lukenutkaan näitä kirjoja. Maxine on Freudin potilas romaanissa Dreaming for Freud, tyttöjen sisäoppilaitosihastumisista kertovassa kirjassa Cracks hän on uimavalmentaja, jonka kuolemaan tytöt ovat syyllisiä. Yhä uudelleen Sheila loihtii sisarensa kasvot ja olemuksen kirjoihinsa pitääkseen hänet lähellään, turvassa.

Taas kerran ihmettelin, miten mikään yhteiskunta keksii sellaisen jaottelun kuin apartheid. 
Apartheidin aikana ihmiset jaettiin ryhmiin, joilla oli omat alueensa, omat kulkuvälineet, rannat ja vessat. Kaikki muut kuin alle kymmenen prosentin valkoinen vähemmistö, eli mustat ja ns ei-valkoiset, jotka jakautuivat mitä eriytyneimpiin ryhmiin, joutuivat kuljettamaan passia mukanaan vieraillessaan valkoisten alueilla tekemässä heille töitä. Passi omassa maassa, ikään kuin ei kuuluisi sinne!
Valkoiset jakautuvat Etelä-Afrikassa kahteen ryhmään, Hollannista saapuneisiin afrikaansia puhuviin afrikaanereihin (osa kutsuu itseään buureiksi) ja muualta Euroopasta tulleisiin englantia puhuviin, joilla myös oli, ja on, syviä ennakkoluuloja toistensa suhteen.  

Kohler toteaaa, että totuushan oli se, että valkoiset eivät tulleet toimeen ilman mustien työpanosta raskaissa ruumiillisissa töissä, joita he eivät itse suostuneet tekemään. Siksi mustilta piti kieltää koulutus ja valkoisille tarkoitetut ammatit. Tilanteen vaiettu epäoikeudenmukaisuus oli Sheila Kohlerille selvää jo lapsena ja siksi hän halusi pois ja halusi olla aivan jotain muuta kuin äitinsä, joka kulki kotona alusvaatteisillaan miespalvelija Johnin läsnäollessa. 

Mother does not seem to consider that her body might arouse desire even in John, who has been with us now for so many years. She does not seem to see him. He, too, does not look up, bent as he is on his polishing. It is as though Mother does not consider this tall, distinguished Zulu really a man, a man with desires, needs, and rights of his own. What is he to her? A child? Half a person? An animal? A eunuch? A saint? A human polisher? 

Arrgh, tällaisesta tilannekuvasta tulee niin raivostunut olo. Sheila kertoo lisäksi, miten hänen äitinsä saattoi rupatella Johnille juoruja ystävistään viiniä siemaillen ja sitten kehottaa seuraavaksi siivoamaan jonkin kaapin, koska se haisee zululta - ei mitään pahaa tarkoittaen, hänelle kun zulu tarkoitti pahanhajuista. 
 
Tytöt rakastivat Johnia, vaikka heillä ei ollut edes yhteistä kieltä Johnin palveluenglannin lisäksi. John saatteli heidät koulubussille ja oli heidän lapsuutensa turvallisin hahmo.
Vain kerran John sanoo suoran mielipiteensä, vastauksena suoraan kysymykseen. Sheila on vierailemassa Etelä-Afrikassa ja on miehineen samassa kyydissä Johnin kanssa. Sheilan amerikkalainen mies kysyy Johnilta mustien tilanteesta, kysymys jota kukaan eteläafrikkalainen ei olisi silloin esittänyt. Mikä on mustien asema? Johnin vastaus:"The white man has failed us."

Miettiessään avuttomana viinilasi kädessä haahuilevan, etuoikeutetun rouvan elämää eläneen äitinsä vaikutusta omaan ja siskonsa elämään, Kohler oivaltaa, että se on ehkä perimmäisin syy heidän epävarmuudelleen, osa lapsuutta, jota hänen pitää tutkia lisää. Äidilläkin on oma, erikoinen taustansa kompromisseineen. 
Molemmat tyttäret ovat sitoutuneet huonoihin miehiin ja olleet huonoja eroamaan. Maxinelle hänen epävarmuutensa aiheutti kuoleman, Sheila on selvinnyt paremmin. 
On hyvä, että hän lähti ja tarkkailee lapsuutensa outoja olosuhteita etäämpää, josta ne varmaan näkeekin selkeämmin.

Myös kirjalle kehunsa antanut Coetzee halusi ottaa etäisyyttä vihan myrkyttämään synnyinmaahansa ja pyrki jo nuorena ulkomaille. Hän löysi uuden kotimaan Australiasta, jonka kansalaisuuden sai vuonna 2006. Coetzee on perustellut lähtöään sillä, että hänellä ei ole oikeutta asua Etelä-Afrikassa, johon valkoiset tulivat siirtomaavalloittajina.
Coetzee on afrikaanerisukua, Kohler toista valkoisten ryhmää. Mielenkiintoista verrata heidän näkemyksiään ja lapsuuttaan 40 ja 50-luvuilla, Coetzeen perheen elämää maatilalla kaukana muusta maailmasta ja Kohlerin Johannesburgin metropolissa ja Euroopan suurkaupungeissa. 


PS  Kohlerin kirjoja ei ole suomennettu. Pitäisi kyllä!
Jo et lue englanniksi, niin suosittelen J. M. Coetzeen elämäkertatrilogian ensimmäistä osaa Poikavuodet, kohtauksia syrjäisestä elämästä (ja tietysti kaikkea muutakin Coetzeelta), jonka kirjojen pääteema oli maansa epäoikeudenmukaisuus.



3 kommenttia:

  1. Mahtavaa, että luit tämän. Hieno kirjoitus tästä kirjasta. Nyt hieman harmittaa, että pistin oman kirjani kiertoon muuton yhteydessä. Tämän olisi voinut ehkä lukea uudelleenkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, nyt lähden heti katsomaan, olitko kirjoittanut tästä kirjasta.

      Poista
    2. Haa, sinun innoittamanasi minä olin tämän kirjan näemmä hankkinutkin, enkä ole kirjakaupassa hätkähtänyt Coetzeen nimeä, kuten uumoilin, vaan vasta nyt omassa kirjahyllyssä, kun löysin kirjan uudelleen. Muisti toimii jännästi täyttäen aukkoja. Tässä sen taas huomaan.
      Kohlerin romaaneissa ja novellikokokelmissa on kiinnostavia aiheita. Minua alkoi kiinnostaa One Girl (novelleista koostuva romaani) ja Miracles in America, jossa käsitellään tabuja. Pakko tilata, vaikka juuri vasta sain lähetyksen Vivian Gornickin eseekirjoja.
      On kiva löytää uusia kirjailijoita. Sheila Kohler tuntuu erityisen kiinnostavalta, koska hän on Coetzeen aikalainen ja nostaa esiin samoja karuja mielen maisemia kuin tämä, hieman eri näkökulmista.

      Poista

Hanna Arvela, Ihmeperhe

  Empatiakyvytön erityisopettaja itkee. Vastoin kaikkia oletuksia häntä vastapäätä istuvan hoitajan harmaa kaksihaarainen parta herättää luo...